Fossiilinen Heydenius formicinus -sukkulamato isäntämuurahaisensa vieressä jähmettyneenä meripihkaan. Kuva: George Poinar / Wikimedia Commons

Monissa lajiryhmissä on iso määrä uhanalaisia lajeja. Esimerkiksi sammakkoeläimistä joka kolmas on uhanalainen. Kädellisistä yli puolet on uhanalaisia ja näiden sisällä esimerkiksi makeista yli 90 prosenttia on uhanalaisia.

Suurinta osaa maailman, tai edes Suomen lajeista, ei ole edes arvioitu, joten niiden uhanalaisuutta ei tunneta. Ja mikäpä onkaan heikommin tunnettuja eliöryhmiä? No tietenkin loiset.

On monia syitä miksi loiset voisivat olla uhanalaisia. Kaikilla maailman eläimillä on loisia, joten jos eläimet ovat uhanalaisia, varmasti niiden loisetkin ovat. Monet loiset ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin, joten yhden isäntälajin katoaminen aiheuttaa moninkertaiset loistuhon. Esimerkiksi koralliriutan kalalajin ajautuminen sukupuuttoon voinee ajaa kymmenen loislajia sukupuuttoon – ja tässä puhutaan vielä paljaalla silmällä nähtävän kokoisista loisista.

Klassinen esimerkki on lintujen ulkoloiset: sukupuuttoon kuolleilta linnuilta tunnetaan monia täitä, kirppuja ja punkkeja, jotka ovat kuolleet niiden mukana sukupuuttoon. Eikä isäntälajin edes tarvitse kuolla sukupuuttoon: muutamia lajien tiedetään tietoisesti tuhoutuneen, kun pienikokoisen isäntäpopulaation selviytymismahdollisuuksia on lisätty poistamalla yksilöistä löytyneet ulkoloiset.

Tämä onkin loisten suojelun suurin ongelma: lähtökohtaisesti loislajin, joka on erikoistunut yhteen isäntään, hengissäpysyminen vaatii sitä, että se pystyy helposti leviämään isäntäyksilöstä toiseen.

Esimerkiksi kaliforniankondorin täilaji kuoli sukupuuttoon osana kondorin pelastusoperaatiota. Kaikki kaliforniankondorit otettiin kiinni vuonna 1987, jolloin 27 jäljellä olevaa yksilöä otettiin eläintarhaan lisääntymään. Samalla kondorit puhdistettiin ulkoloisista. Kaliforniankondorin suojeluohjelma oli menestys: nykyään kondoreita lentää yli puolentuhatta länsi-Yhdysvalloissa. Täilajille sen sijaan koitti sukupuutto.

 

Lajien uhanalaisuuden korkein auktoriteetti ovat Punaiset listat. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto organisoi maailmanlaajuisen Punaisen listan arvioinnit ja paikalliset toimijat puolestaan pienemmillä alueilla oman alueensa Punaiset lista.

Kansainvälisesti on arvioitu yli 100 000 lajia. Näistä loisia on kokonaista kaksi: verijuotikas, eli iilimato, ja intialaisen kääpiösian täilaji. Ensimmäisen  uhka on iilimatoja keräävät ihmiset ja jälkimmäisen uhka puolestaan se, että sillä on vain yksi isäntälaji, joka sekin on äärimmäisen uhanalainen.

Suomalaisessa uhanalaisuusarvioinnissa, Punaisessa kirjassa, loisia on hieman enemmän, joskin sisäloisia ei listasta löytynyt yhtään. Keskeisistä loisryhmistä pääjaksotasolla ei ole arvioitu laakamatoja tai sukkulamatoja.

Jotkut keskeiset ulkoloisryhmät on hyvin luokiteltu: nivelkärsäisistä, kuten luteista ja kirvoista, on hyvä käsitys. Kaikki Suomen tunnetut juotikaslajit on luokiteltu. Toisissa ryhmissä puolestaan loiset ovat jääneet vähemmälle huomioille Esimerkiksi sääskien ryhmässä Culicomorpha, ”hyttysmäiset”, on arvioitu 787 lajia, joista 713 lajia on surviaissääksiä, eli ei-loisivia lajeja. Mäkärät on sentään kaikki arvioitu, mutta hyttysistä ja polttiaisista ei yhtäkään. Hämähäkkieläimistä ei ole arvioitu yhtään loislajia kuten ei äyriäisistäkään.

 

Ihmisille haitallisten loisten suojeleminen saattaisi olla hieman ongelmallista, mutta kaikeksi onneksi suojeltavaa löytyy vaikka keskittyisimme vain muiden lajien loisiin. Esimerkiksi tunenetuista noin 20 000 suolistomatolajista arviolta 700 on zoonoottisia, eli voivat tarttua muista lajeista ihmiseen. Loput 19 300 eivät siis ole uhka ihmisille. Vaikka tästä vielä poistettaisiin ihmisten seuralaisten loiset – kissojen, koirien, nautojen, sikojen ja niin edelleen – suojeltavaa kyllä riittää.

Loisten suojelu ei ole uusi idea. 1990-luvulta asti on ollut enemmän tai vähemmän toistuvia ehdotuksia – sillä vaatimus kuulostaa hieman vahvalta sanalta – loisten suojelemiseksi. Nyt kuitenkin uudet tutkimusmenetelmät, kertyvä tieto loisten elämästä ja ihan yksinkertaisesti luonnon monimuotoisuuden kriisitilanne mahdollistaa suojelun paljon paremmin.

 

Mitä sitten pitäisi tehdä? Kansainvälinen tutkijajoukko kirjasi 12-kohtaisen toimintaohjelman, joka lähtee perusteista (”Kuvataan puolet maailman loislajeista.”), etenee loisten uhanalaisuuden arvioimiseen ja tavoittelee myös kansalaisten loisymmärryksen kasvattamiseen. Loisilla ei tähän mennessä ole ollut edes soveltuvaa tapaa arvioida niiden uhanalaisuutta, mutta tällainenkin tarvitaan.

Isäntälajien suojelu on tietenkin välttämätöntä: jos loisten isäntälajien yksilömäärät eivät vähene ja lajit säilyvät elinvoimaisina, loisillakin on paremmat mahdollisuudet säilyä hengissä. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä - myös loisia tarvitsee tietoisesti suojella, koska suhteellisen hyvinvoivassakin isäntälajissa loiset voivat päätyä sukupuuttoon.

Onneksi lajinsuojelusta on jo hyviä esimerkkejä. Tuoreimmissa lajien suojeluohjelmissa loisista ei enää hankkiuduta tietoisesti eroon, ellei ole varmaa, että lajien heikko elinkyky johtuu juuri loisista. (Kerrassaan: yleensä lajien uhanalaistuminen johtuu ihmisestä, ei loisista.) 

Ensimmäinen askel lienee se, että lajien uhanalaisuudesta huolissaan olevat ihmiset tajuaisivat, että yli puolet maailman lajeista on loisia. Loiset vastaavat merkittävästä osasta maailman elonkirjoa ja niidenkin suojelu on syytä ottaa vakavasti.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014
Sisältö jatkuu mainoksen alla