Mecklenburgvorpommernilainen luokkahuone 1930-luvulta. Kuva: Peng / Wikimedia Commons

Aino Saarisen kasvatustieteen väitöskirja aiheutti pari vuotta sitten pienimuotoisen kohun ja viime viikolla sitä lämmiteltiin taas uudestaan.

Lyhyesti: Saarinen väitti että itseohjautuvat ja digitaaliset oppimistavat heikentävät oppimistuloksia ja erityisesti lisäävät koulutuksellista epätasa-arvoa ja että varhaiskasvatuksesta ei ole hyötyä oppimistuloksiin. Tutkimukselle tuli voittopuolisesti kritiikkiä muun muassa muuttujien huonosta valinnasta ja perehtymättömyydestä oppimistutkimukseen. Erityislaatuisen kohusta teki se, että kiistaa käytiin näyttävästi julkisuudessa jo ennen väitöstä: Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa väitöstä käsiteltiin positiiviseen sävyyn, johon vastauksena väitöskirjan esitarkastajat haukkuivat väitöskirjan ennen väitöstä Hesarin mielipideosastolla.

Luulin, että tämä episodi on mennyt ja kuopattu, mutta nyt Saarinen pääsi kertomaan tarinansa Suomen Kuvalehden kansijutussa. Pelkkää vanhan toistoa tämä ei ole: juttu ainakin muutti merkittävästi sitä, miten itse ymmärrän kohun taustalla olevia tekijöitä. Aikanaan kirjoittamassani blogikirjoituksessa paheksuin ennen kaikkea kasvatustieteellisen tiedekunnan tapaa hoitaa asiaa. Nyt epäilyksiä herää Saarisesta ja hänen taustavoimistaan.

 

Ensimmäinen SK:n jutun tarjoilema lukukehys on ilman muuta sama kuin mistä kirjoitin jo aiemmin: kasvatustieteellisen tiedekunnan sekoilu. Tätä jutussa on puitu kattavasti ja aiemmin esiin tulleesta sekoilusta löytyy uusia tasoja, etenkin toisen esitarkastajan osalta. Vaikuttaa siltä, että esitarkastajilta puuttui uskallus hylätä huonoksi kokemansa työ, ja sitten jälkikäteen he paikkailivat tätä epätoivoisin ja sopimattomin kääntein.

Jutussa maalataan kuvaa käytävillä supattelevista ja tuhahtelevista professoreista, jotka paheksuvat väitöskirjaa. Tämän supattelun laajuutta tai vaikuttavuutta on vaikea arvioida: varmasti mediassa keskustelua herättänyt väitös herättää keskustelua myös tiedekunnan seinien sisällä. Kukaan ei kuitenkaan avannut suutaan Saarisen väitöstilaisuudessa! Väitöstilaisuushan on se paikka, jossa viimeistään pitäisi jonkun vastustaa väitöskirjan hyväksymistä, jos siinä on perustavanlaatuisia ongelmia.

 

Toinen jutun tarjoama lukukehys on uhriutuminen. Saarisen väitöskirja joutui erityisen kattavan kritiikin kohteeksi ja Suomen Kuvalehden jutussa syyksi ehdotetaan kasvatustieteen valtavirran vastakarvaan kulkemista. Pääsääntöisesti suhtaudun niin sanotusti varauksellisesti siihen, että akateemisen kritiikin kohteeksi joutunut kertoo syyksi sen, että hän vain yksinkertaisesti on niin rohkea, että uskaltaa kertoa totuuden, ja tämä herättää närää. Todennäköisempää on, että työssä on oikeasti ollut paljon kritisoitavaa.

(Oma käsitykseni tieteellisesti rohkeiden polkujen kulkijoista lähinnä on, että he lannistuvat ennemminkin resurssien puutteeseen ja tieteellisen rahoituksen sekä rekrytoinnin konservatiivisuuteen, eikä niinkään suoranaiseen kritiikkiin. Saarinen puolestaan tuntuu saaneen aimo tuen taustavoimiltaan.)

Saarinen kuvataan jutussa vastahakoiseksi julkisuuteen päätyjäksi, joka vain pakon edessä antaa haastatteluja. Vastakkainen hahmo on hänen ohjaajansa, psykologian emeritusprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen, jonka touhuilu tuntuu työntävän, hups, ohjattavan mediaan kerta toisensa jälkeen.

Elämme kulttuurisotien aikakautta, jossa puolia valitaan ja eri puolille ajaudutaan. Koulu on jo lähtökohtaisesti hyvin konservatiivinen instituutio, jonka muuttaminen ja muuttuminen herättää intohimoja, koska se heijastelee niin monia yhteiskunnan perusarvoista. Saarisen ohjaaja Keltikangas-Järvinen on etenkin viimeisen kymmenen vuoden ajan tehokkaasti ja onnistuneesti sitonut opetusmenetelmä- ja opetussuunnitelmakritiikkinsä näihin kulttuurisiin sotiin: hän on toistuvasti puhunut siitä, miten aiemmin oli paremmin. Tälle on tietenkin poliittinen kaikukoppansa. Lisäksi koulukeskustelu kutsuu haikailemaan: kaikki me olemme koulussa olleet ja muistamme mikä oli hyvin ja mikä huonosti.

Koulu on kuitenkin viimeisen neljännesvuosisadan aikana aidosti muuttunut paljon ja monella tapaa. Opettajien oma kokemus vaikuttaa olevan se, että koulusta on tullut kiireisempi. Merkittäviä muutoksia on ajettu läpi järjestelmästä ennen kuin edellisten vaikutuksetkaan ovat selvillä. Muutoksen kritisoimiselle on tilaa. Toisaalta, esimerkiksi viimeisin peruskoulun opetussuunnitelma oli suuritöinen ja osallistava prosessi, jossa oli mukana valtava määrä tutkijoita, opettajia ja virkamiehiä. Se oli oikeasti hyvin ja kunnolla tehty opetussuunnitelman perustetyö.

Lisäksi on huomattava, että Suomessa on paljon kasvatustieteilijöitä. Koska varhaiskasvattajat ja opettajat koulutetaan yliopistoissa – toisin kuin monissa maissa –, kasvatustiede on Suomessa sangen laaja ja vireä tutkimuskenttä. Keskustelijoista ei siis sinänsä ole pulaa.

Tähän tilanteeseen Saarisen väitöskirja pätkähti, joten ei ihme, että se herätti intohimoja. Tällä hiilloksella saadaan aikaan kunnon julkinen debatti. Sitä en ihan ymmärrä, miten Saarisen tutkimus toistuvasti nousee julkisuuteen ja nyt jo oikeastaan kolmatta kertaa keskustellaan/kohutaan samasta tutkimuksesta.

 

Kolmannen lukukehyksen tarjoaa Saarisen pitämä etäisyys kasvatustieteestä. Saarinen ei tunnu lähestyneen oppimistutkimusta mistään varsinaisesta teoreettisesta viitekehyksestä. Väitöskirjan teko kesti kaksi vuotta, ja kun väitöskirjan yhteenvetoa pitäisi tehdä, siihen oli aikaa kuukausi.

Suomen Kuvalehden jutussa on omituinen tieto siitä, että väitöskirjan yhteenveto-osaan piti tiedekuntaneuvoston tyydyttämiseksi laittaa viitauksia paikallisten professorien tutkimuksiin: ”[Saarinen] keksi aasinsiltoja ja rönsyjä, joilla sai väitöskirjaansa parikymmentä ”pienen piirin” lähdeviitettä.” Tämä vihjannee, että kasvatustieteellisessä tiedekunnassa on pieni hallitseva piiri, joka itsekkäästi vaatii viittauksia itseensä ennen kuin hyväksyy uutta tiedettä.

Koko kuva muuttuu kuitenkin, kun lukee Saarisen toisen ohjaajan, Minna Huotilaisen twitter-ketjun, jossa hän kirjoittaa, että Saarisen väitöskirjan yhteenveto oli aikaisemmin ”lääkismäinen” mutta kasvatustieteessä vaatimuksena on yhteenvedossa kuvata tutkimuksen teoreettinen viitekehys ja liittää tutkimus laajempaan tutkimukseen.

Tutkimuksellahan on aina teoreettinen viitekehys, vaikka sitä ei olisi aukikirjoitettukaan. Viitekehyksen selkeässä kirjaamisessa on etuna se, että tällöin saadaan varmistettua, että se on johdonmukainen ja soveltuva. Saarisen haastattelusta päätellen hänen väitöskirjansa teoreettinen viitekehys on ollut häthätää kyhätty googlailukokoelma. Ei mikään ihme, jos tutkimuksen yhdistyminen kasvatustieteeseen tuottaa kitkaa, jos tutkija itse ei ole riittävää työtä sen eteen tehnyt.

Ei googlailussa sinänsä mitään vikaa ole - kukapa meistä ei olisi yrittänyt pönkittää johdannon uskottavuutta lisäämällä muutamia marginaalisesti sopivia viittauksia mukaan. Siinä vaiheessa kun ohjaaja tai vertaisarvioija tästä kuitenkin huomauttaa, tietää, että työtä vaaditaan vielä lisää.

Saarinen valittelee Suomen Kuvalehden jutussa kuinka hän ei ole saanut lausuntopyyntöjä oppimismenetelmistä tai varhaiskasvatuksesta tai kuinka hän ei ole päässyt Opetushallituksen työryhmiin. Tämä ei tunnu kovin omituiselta, jos Saarinen on yrittänytkin pitää etäisyyttä kasvatustieteeseen. Epäselväksi jää, miksi Saarinen on halunnut tehdä kasvatustieteellisen väitöskirja, jos kasvatustieteeseen hän ei ole kuitenkaan halunnut perehtyä.

 

Viimeisen lukukehyksen jutulle antaa lopussa oleva tieto, että pöytälaatikossa julkaisua odottaa tutkimus, joka liittyy varhaiskasvatukseen ja jonka tuloksia Saarinen kuvaa järisyttäviksi.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja, jos osuu oikeaan veikkauksella, että tästäkin tutkimuksesta tullaan repimään lööppejä, etsimään ja löytämään metodologisia puutteita ja tuottamaan kohu. Helsingin Sanomien pääkirjoitus, epäilemättä, ehkäpä vähän television aamuohjelmaakin. 

Tämähän on poliittisesti motivoitunutta tutkimusta kirkkaimmillaan: ei niinkään väliä, miten tutkimus keskustelee aiemman tutkimuksen kanssa, kunhan saadaan aikaan yhteiskunnallinen keskustelu. Tällä viedään eteenpäin vain mutu-tuntumalla tehtävää koulukeskustelua, ei tiedettä.

Aiheellista tieteellistä kritiikkiä on helpompi väistää, kun on saanut jo etukäteen julki tarinansa, että kritisoijia motivoi tunteet ja mielipiteet, kun taas itse on rohkea ajattelija, jota ajaa puhdas totuuden palo. 

Kommentit (5)

Vierailija
6/5 | 

Korjaus: Suomessa ei ole koulutettu varhaiskasvattajia yliopistossa. Suomessa koulutetaan opettajat yliopistossa useisiin koulutustasoihin, myös varhaiskasvatuksen opettajat. Varhaiskasvattajia ei ole olemassakaan, ja varhaiskasvatuksen opettajien nimeäminen sellaiseksi kertoo kirjoittajan asenteista.

Vierailija
7/5 | 

Siis hetkinen, ei tainnut olla itsellesikään selvää ...ei kouluteta varhaiskasvattajia ?. Yliopistoissa kasvatetaan myös varhaiskasvattajia...?

Vierailija
8/5 | 

You don't have to be a fortune teller, if you guess right that this study will also be torn apart, methodological flaws will be searched for and found, and there will be a stir.

Greetings from all of us at www.concretepearland.com

Sanansaattajien ampuja
9/5 | 

Tuomas Aivelo hyökkää, jälleen, aika kärkkääseen sävyyn Saarisen kimppuun. Pidän tätä lähtökohtaa hieman outona, toki en pidä kun huomioi Aivelon kytköksen Helsingin yliopistoon. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Ettei vaan pätisi tässäkin tapauksessa? Edellinenkin kirjoitus asiasta oli varsin oudossa sävyssä kirjoitettu.

Minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että Saarisen väitöstä kritisoidaan, osittain varmasti aiheellisesti ja syystä. Ilmeisesti kuitenkin se yhteenvetokin kuitenkin korjattiin ja läpi meni. Muutenkin krittiikkiä tuntuu tulevan vähän oudosti tätä väitöstä kohtaan, pitää sitä keskustelua sitten politisoituneena tai ei. Suomen Kuvalehden juttu toki oli yhden ihmisen näkökanta asiaan, mutta toisaalta eipä ole lyötykkään lyötyä vielä mm. Aivelon toimesta mediassa tarpeeksi ja kaikkia hänen sanomaansa tyrmätty ja vähätelty. Toki samaan aikaan esimerkiksi päivähoidon tilanne kautta Suomen on kriittisessä pisteessä, mutta ei se missään näy. Ei vaikka lastentarhan opettajat huutaa hätää ja kertoo yrittävänsä vain selvitä päivästä hengissä, päivä toisensa perään. Mielenkiintoista, että tämä kriisiytynyt ylisuurien ryhmäkokojen ja vaihtuvien ohjaajien karuselli ei siis vaikuta mihinkään, vaan on maailman paras paikka pikkulapsille. Ei ihan niiden kentän tekijöiden puheet ja nämä "asiantuntijoiden" väitteet tunnu kohtaavan. Sitten kun joku sohasee muurahaispesää, niin...

Faktojen pitäisi riidellä, ei ihmisten, sen sijaan tuntuu että nillitystä kerää määrätyn sanan käyttö, väärin on vähintään luettu kuvaajia, väärin on pyöritelty tilastoista korrelaatiota (vaikka samaan lopputulokseen päätyikin) ja sitten Twitterissä huiskittu menemään hyvin yksipuolisesti. No varmasti huono väitöskirja, väärät päätelmät, vanhakantaisen taatan nuori opetuslapsi ja vieläpä oikein kehdannut mennä Sanna Ukkolan TV-ohjelmaan! Varmaan persukin vielä. Sillä on helppoa tulla auktoriteettinä kävelemään yli nuoren tutkijan väitteitä, niin ja olisi pitänyt väitöskirjakin hylätä. Tokikaan tämän väitteen tueksi ei tässäkään blogissa annettu muuta kuin vähän mutua, parit käytävähuhut yliopistolta ja Twitter viestit.

Sellasta.

E.M.N.
10/5 | 

Itse ihmettelen, kuten jokunen muukin, että miksi ihmeessä Saarisella oli tarvetta revästä äkkiä vielä kolmaskin väitöskirja. Luulisi, että jos tutkijan uralle aikoo, olisi hakenut postdocia eikä tuhlannut aikaa nopeasti kyhättyyn kolmaneteen väikkäriin, joka on vielä alalta, jonka tieteellistä keskustelua hän ei kovin hyvin tunne. Tässä tulee mieleen, että kun yliopistot saavat rahoitusta suoritettujen tutkintojen mukaan, on yliopisto suorastaan kannustanut tällaiseen väitöskirjatehtailuun ja taas pasahti Helsingin yliopistolle 80 000 - 100 000 euroa. Vastuullinen ohjaajatiimi olisi laittanut projektin poikki heti alussa ja kehottanut hakemaan postdocia. 

Toinen juttu on, että väitöskirjan kolmesta tutkimusartikkelista yksi on julkaistu ns. predator-journalissa, jonne kirjoittajan on pitänyt maksaa USD 699 saadakseen artikkelinsa sinne. Miksi? Miksei hän julkaissut artikkelia aidosti arvostetussa tiedelehdessä? Koska oli niin kiire saada väitöskirja kasaan, ettei kerennyt kierrättää artikkelia eri tiedelehtien vertaisarvioijilla? Vai lähettikö pariin, joista tuli kieltävä vastaus? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014
Sisältö jatkuu mainoksen alla