Jari Vilén, EU:n suurlähettiläs Euroopan Neuvostossa, on tunnettu plagioidusta gradustaan. Kuva: Hautala / Wikimedia Commons

 

Laura Huhtasaari taitaa olla ainut presidenttiehdokas, joka esiintyy säännöllisesti blogissani. Aikanaan kirjoitin hänen kreationismi-näkemyksistään ja sen merkityksestä. Huhtasaari tuntuukin olevan tiedepoliittisesti suuntautunein presidenttiehdokas vähän samalla tavalla kuin karkkivaras on rikospoliittisesti suuntautunut.

Tällä viikolla nousi esiin epäilykset siitä, että Huhtasaari on kopioinut osia pro gradu –tutkielmaansa viittamatta alkuperäisiin lähteisiin. Tuomas Tiaisen blogikirjoituksessa mainittiin muutama katkelma ja Punk in Finland –keskustelupalstalla löydettiin raskauttava pitkä pätkä, jonka Huhtasaari vaikuttaa kopioineen toisesta gradusta omaan graduunsa kirjoitusvirheineen ilman asianmukaista viitettä.

 

Plagionti tarkoittaa muiden tekstien ja ajatusten käyttö omanaan ilman asianmukaista viittausta. Tämä on monella tapaa väärin: oppimisen yhteydessä plagiointi ei edesauta opiskelijan oman ajattelun kehittymistä. Tiedeuralla (ja miksei aivan yhtä hyvin missä tahansa ajatustyössä) puolestaan ajatukset ja viittaukset ovat kauppatavaraa, jolla tutkija etenee urallaan. Ajatusten varastaminen on usein suoraan pois toiselta tutkijalta. Maailmassa, joka pyörii yhä enemmän ideoiden ja ajatusten ympärillä, oikeanlainen viittaaminen ja toisten ajatusten arvostaminen on yhä merkittävämpää.

Lisäksi plagiointi on tietenkin suoranaista huijaamista: opiskelija tai tutkija ei ole oikeasti tehnyt sitä työtä minkä on sanonut tehneensä.

Akateemisen tekstin tuottaminen ei ole helppoa. Etenkin graduvaiheessa opiskelija on vielä hyvin alkutekijöissään niin käsitteiden analyysissä kuin kirjoittamisen erilaisten toimintatapojen ymmärtämisessä. Plagiointi yleensä syntyykin kiireessä tehdyssä tekstissä. Viittauskäytäntöjen hallitseminenkin pitää oppia. Sujuvaa ja luettavaa tekstiä on vaikea tuottaa, kun kaikki väitteet pitää lähteistää. Plagiointi ei ole mitenkään erityisen harvinaista opiskelun aikana, mutta graduissa se on harvinaisempaa.

Joskus plagiointi voi olla myös tahatonta: itse olen joskus kirjoittanut artikkelitekstejä (tai jopa blogikirjoituksia!) niin, että olen kopioinut tekstitiedostoon useita relevantteja tekstejä ja niiden pohjalta kirjoittanut oman tekstini ja samaa mukaan poistanut kopioimaani tekstiä. Tämä saattaa johtaa erityisen helposti itseplagiointiin: tuotan usein monia tekstejä samasta aihepiiristä ja ne ovat rakenteeltaan samanlaisia. Tutkija ei kuitenkaan saisi uudelleen julkaista samaa tekstiä. Kollegan ohje merkitä copy-pastella siirretyt tekstit erivärisellä taustavärillä on hyvin estänyt nolot tilanteet. Ei kannata luottaa siihen, että muistaisi mikä on omaa tekstiä ja mikä on jonkun muun kirjoittamaa tekstiä.

 

Jyväskylän yliopisto onkin ilmoittanut, että käsittelee tapauksen. Huhtasaaren gradu on tehty vuonna 2003, joten siihen sovelletaan Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) vuonna 2002 hyväksymiä Hyvän tieteellisen käytännön ohjeistusta (pdf).

Merkittävää on, että ohjeessa alleviivataan, että vastuu hyvän tieteellisen käytännön noudattamisesta kuuluu koko tiedeyhteisölle. Ensisijainen vastuu on tietenkin kullakin tutkimuksen tai opinnäytetyön tekijällä, mutta myös tutkimusyksiköiden johtajat ovat vastuussa hyvän tieteellisen käytännön noudattamisesta. Opiskelijan opinnäytteestä löytyneet eettiset ongelmat ovat tahra myös yliopistolle. (Ja, krhm, Jyväskylän kasvatustieteilijät ovat näitä tahroja aikaisemminkin saaneet.)

Hyvän tieteellisen käytännön loukkaukset jaetaan piittaamattomuuteen ja vilppiin. Vilppiä on tutkimustulosten sepittäminen, tulosten vääristely, tekstin luvaton lainaaminen ja tutkimusideoiden sekä tulosten anastaminen. Piittaamattomuudeksi kutsutaan huolimaton ja harhaanjohtavaa tulosten esittämistä tai muiden tutkijoiden työn vähättely tai puutteellinen viittaaminen.

TENK:n pääsihteeri Sanna-Kaisa Spoof jo spekuloi, että Huhtasaaren kaltaisessa tilanteessa saattaa olla kyse piittaamattomuudesta. Mahdollisuuksia on oikeastaan kolme: 1) tekstinosien lainaaminen muilta ja viittausten puute voi olla niin pientä, ettei sitä voi pitää eettisesti arveluttavana, 2) teksti on huolimattomasti lainattua, jolloin se vähättelee muiden työtä, ja lasketaan piittaamattomuudeksi tai 3) lainaaminen on niin laajaa, että se varastaa toisen tutkijan ajatustyötä, jolloin se on vilppiä. Asiaa selvittäessä käytännössä siis arvioidaan, että kuinka laajaa lainaaminen on ja kuinka merkittävän osan se kattaa työn kokonaisuuden kannalta.

Miten selvitys sitten etenee? Jyväskylän yliopiston rehtori voi päättää esiselvityksen käynnistämisestä 60 päivän kuluessa ilmoituksesta epäilystä hyvän tieteellisen käytännön rikkomisesta. Esiselvityksessä kuullaan epäiltyä ja epäilyn esittäjää sekä mahdollisesti ulkopuolisia asiantuntijoita. Esiselvityksen jälkeen käsittely voidaan lopettaa, jos ei ole syytä epäillä hyvän tieteellisen käytännön tulleen rikotuksi. Rehtori voi myös esiselvityksen perusteella todeta, että kyse on piittaamattomuudesta. Jos vilppiä ei voida sulkea pois, järjestetään varsinainen tutkinta, johon nimetään ulkopuolinen tutkintaryhmä. Jyväskylän yliopistossa rehtori päättää kaikista seuraamuksista, mutta epäilty voi pyytää lausuntoa Tutkimuseettiseltä neuvottelukunnalta.

Mitä seurauksia sitten tutkimuseettisellä arvioinnilla voi olla? Ainakin sillä on merkitystä Laura Huhtasaaren maineen kannalta. Huhtasaari joko on tai ei ole syyllistynyt eettisesti epäilyttävään toimintaan. Mitään merkitystä hänen opintosuoritusten kannalta arvioinnilla ei kuitenkaan liene: opinnäytteen hylkääminen, puhumattakaan tutkinnon hylkäämisestä, vuosia hyväksymisen jälkeen on raskas operaatio, jota Suomessa ei juuri tehdä. Jari Vilénin gradun tapauksessa näin ei tehty (pdf), Jyväskylässä on väitöskirja arvioitu uudelleen (mutta silti hyväksytty), Turussa on purettu päätös lisensiaatin tutkielman hyväskymisestä ja Itä-Suomen Yliopistossa on purettu päätös hyväksyä väitöskirja ja tohtorintutkinto.

En ole graduja ohjannut, enkä ole näiden eettiseen arviointiin perehtynyt, enkä ole arvioinut Huhtasaaren gradu kokonaisuutena, joten en uskalla arvailla, miten tilanne Jyväskylän yliopistossa etenee. Selkeää on, että tämä tulee olemaan lose-lose –tilanne yliopistolle: epäilty on valtakunnallisesti merkittävä poliitikko ja epäillyt on hyvin julkisesti ja uskottavasti esitetty. Yliopisto eteneekin varovasti, koska se aloittaa tapauksen selvittämisen pohjaselvityksellä (joka siis edeltää mahdollista esiselvitystä), jota TENK:n ohjeet eivät tunne. Tapaus onkin tärkeä muistutus yliopiston graduohjaajille: kannattaa pitää huoli, että ohjaamanne opinnäytteet ovat eettisesti puhtoisia, sillä koskaan ei tiedä, koska ohjattavanne ryhtyy presidenttiehdokkaaksi ja joku päättää käydä läpi hänen gradunsa.

Kommentit (3)

Markus

Näissä vanhoissa tapauksissa kannattaa aina muistaa, että tilanne on tänä päivänä hyvin erilainen. Nykyään Jyväskylässäkin kaikki opinnäytteet kulkevat automaattisen plagiaatintunnistusjärjestelmän (Urkund) kautta, ja ohjaajalle tulee työstä raportti. Vuonna 2003 tällaista ei ollut käytössä, jolloin tarkistus oli huomattavasti työläämpää. Etenkin jos lähde on gradun kaltainen, eikä esim. alan hyvin tunnettu klassikkoteos. Urkund on näemmä otettu Jyväskylässä samoihin aikoihin käyttöön kuin Helsingissäkin, eli vasta viitisen vuotta sitten. Kyllähän ennen sitäkin lähteitä olisi ohjaajan pitänyt kunnolla tarkistaa, mutta onhan se nyt ollut aika työlästä. Mikä ei sinänsä oikeuta tapahtunutta, mutta tekee ohjaajan asemasta vähän ymmärrettävämmän. Tänä päivänä, automaation myötä, tuollaisen määrän plagiointia läpipääsy olisi skandaali ja osoittaisi törkeää huolimattomuutta ohjaajalta. Ei automaattinen järjestelmä toki täydellinen ole, mutta kyllä se suurimman osan mahdollisista plagiaateista nappaa.

tästä

Plagiaatintunnistusjärjestelmät ovat nykyään yleensä ensisijaisesti opiskelijoiden käytössä. He tarkistavat opinnäytetyön palautusta ennen, että plagiaatteja ei löydy. Jos löytyy, he muuttavat ne kohdat. Ohjaaja tekee plagiaatintarkastuksen vasta kun työ on palautettu tarkastettavaksi. Nykyään se on opiskelijalta lähinnä typeryyttä, jos siinä kohtaa plagiaatteja löytyy, koska se kertoo vain siitä, että opiskelija ei ole joko tehnyt tarkastusta itse tai ainakaan korjannut kopioimiaan kohtia omin sanoin sanotuiksi.

tästä

Uuden Suomen blogeissa professori Matti Viren totesi tuota gradua katseltuaan, että aikoinaan opiskelijoille annettiin suorastaan virheellisiä ohjeita lähdeviittausten tekemiseen, ja että "samanlaisia viittauksia, joita nyt ruoditaan, löytyy tuhansista graduista eri oppilaitoksissa". Muiden virheiden yleisyys ei toki oikeuta toisten virheitä. Mutta johonkin perspektiivin ne laittavat sitä, millainen rima lähdeviittauskäytännöille aikoinaan on vallinnut. Kommenttiosiossa Viren  antoi käytännön esimerkin siitä, mihin on ääritapauksessa törmännyt gradujen maailmassa: "Pari vuotta sitten yksi granduntekijä jätti tarkastettavaksi työn, jossa oli parikymmentä sivua copy paste tekstiä jostain nettijulkaisusta (ei minkäänlaista viittausta). Selitti, että ei tiennyt, että ei saa plagioida."

http://meeviren.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249405-plogiointihttp://meevire...

Ennen kuin kanditutkinnot tulivat pakolliseksi osaksi ennen maisterivaihetta, gradut olivat monilla aloilla kirjoittajiensa ensimmäisiä tekstejä, joissa piti lähdeviittausta harjoittaa. Kaikenlaisia esseitä ja tenttitekstejä opiskelijat kyllä kirjoittivat, mutta eivät välttämättä sellaisia tekstejä, joissa olisi lähdeviittaus lausetasolla asti. Nykyään on tosiaan käytössä plagiaatintunnistusohjelmistot, jotka huomaavat suorat kopiot julkaistuihin teksteihin nähden. Julkaisemattomista teksteistä plagiointia nekään eivät tunnista, eivätkä sitä, jos joku toinen on tehnyt gradun toisen puolesta.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014