Pupuperhe ruokailemassa pesäkolojensa lähellä Karlsruhen lentokentällä. Kuva: Andreas Keller / Wikimedia Commons

 

Perjantaina sosiaalista mediaa kuohutti pupun häntä. Aamun Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymyksissä Aava, 1, oli kysynyt miksi pupulla on häntä. Tutkijan vastaus ei miellyttänyt Suomen Kuvalehden toimittajaa Aurora Rämöä, jonka mielestä vastaus ei ollut tyydyttävä. (Oskari Onninen puki Rämön närkästyksen Twitterissä meemimuotoon.)

Rämön närkästys sai selkeästi laajempaa kaikupohjaa – vastausta pupun hännän olemassaolon syistä pidettiin jotenkin vajavaisena. Miksi?

Itse vastaan yleensä lapsen iästä riippumatta biologisiin miksi-kysymyksiin puhumalla Tinbergenin neljästä kysymyksestä. (Tinbergenin kysymykset koskevat eläinten käyttäytymistä, mutta ne toimivat kyllä muihinkin evolutiivisiin piirteisiin.) On tärkeä oppia jo nuorena, että jos kysyy epätarkan kysymyksen, vastauksesta tulee myös polveileva. Miksi-kysymykseen kun voi vastata monin tavoin: se voi liittyä niin eliöiden yksilönkehitykseen kuin evoluutiohistoriaan.

Kysymyksessä on kaiken lisäksi vielä oma ongelmansa siinä, että sen voi ymmärtää usealla tavalla: kysyykö Aava sitä miksi pupulla on ylipäänsä häntä vai miksi pupun häntä on sellainen kuin se on? Lasten tiedekysymyksissä on aiemmin ollut kysymys miksi pupulla on lyhyt häntä.

Tinbergenin hengessä voidaan hahmottaa pupun hännälle useita eri syitä:

  1. Pupulla on häntä, koska pupun solujen perintöaines ohjaa pupun yksilönkehityksen aikana hännän rakentumisen.
  2. Pupulla on häntä, koska sen peräpäässä on häntänikamien muodostama ja lihasten ohjailema elin.
  3. Pupulla on häntä, koska sen esivanhemmilla on ollut häntä ja evoluutio on muokannut pupun häntää tämänkaltaiseksi.
  4. Pupulle on hännästä hyötyä nykyisessä elinympäristössään.

Nämä vastaukset eivät ole tietenkään irrallisia toisistaan: niissä yhdistyy toisaalta yksilön näkökulma (1. ja 2.) ja lajin, tai ehkäpä tarkemmin populaation, näkökulma (3. ja 4.). Toisaalta vastauksissa liikutaan ajassa (1. ja 3.) tai katsotaan vain tätä hetkeä (2. ja 4.). Evoluution ja yksilöiden ilmiasun ymmärtäminen on vaikeaa, koska siinä liikutaan erilaisia tasoilla molekyyleistä populaatioihin ja toisaalta aika vaikuttaa sekä sukupolvelta toiselle evoluutiona että yksilön tasolla yksilönkehityksenä.

Tämän vastauksen pystyy hyvinkin tiivistämään kolmeen kappaleeseen, mutta se ei ehkä ole yksivuotiaalle kovinkaan ymmärrettävä. Niinpä tarjoankin Aavalle, Auroralle ja muillekin opettavaisen pienen sadun:

 

Tauno Pupu ja kadonneen hännän arvoitus

Kauan, kauan sitten kaukaisessa maassa asui pupujen perhe. Isipupulla oli pitkä häntä. Isipupu hoiti häntäänsä huolella. Kun se viimeinen oli komea ja puhdas, isipupu sanoi:

- Maailmassa on monta häntää, mutta yksikään niistä ei ole yhtä pitkä kuin minun häntäni.

Äitipupu esitteli häntäänsä ja sanoi:

- Häntäni ei ole ehkä yhtä pitkä kuin isipupulla, mutta se silti on niin pitkä, että voin laskea sen silmieni päälle yöllä.

Perheessä oli kolme pientä pupunlasta. Vanhin niistä, Tuuli, oli selvästi perinyt isältään hännän pituuden. Vaikka Tuuli oli vasta pieni, hänen häntä oli todella pitkä.

- Joku päivä minun häntäni on maailman pisin, Tuuli sanoi.

Nuorin poikasista, Taavi, oli perinyt äitinsä hännän pituuden.

- Häntäni kasvaa päivä päivältä pidemmäksi, Taavi sanoi.

Keskimmäinen, Tauno, sen sijaan näytti aivan toiselta. Taunolla oli todella lyhyt häntä. Isi ja äiti olivat tarkastelleet sitä joka suunnalta, mutta he eivät ymmärtäneet mistä oli kyse. Hännässä oli kaikki samat osat kuin muiden hännissä ja niitä osia oli yhtä monta. Se vain oli pienempi.

- Minä en näytä yhtään pupulta, Tauno sanoi.

Pupuperhe asui heinikossa. Se oli oikea paikka asua, koska puput söivät heinää ja ruohoa. Mihin tahansa ne käänsivät päätään, siellä oli ruokaa. Pupuperhe kulki heinikossa, aamulla, päivällä ja illalla ja ne söivät maukasta ruohoa. Niiden hännät heiluivat ja hampaat jauhoivat.

Pupuperheen rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä heidän heinikkoonsa muutti kissaperhe. Yhtenä päivänä Tauno törmäsi kissaperheen äitiin.

- Tulepa tänne pieni pupunen niin leikin kanssasi, äitikissa sanoi.

Tauno pelästyi ja lähti juoksemaan karkuun. Kissa yritti ottaa Taunoa kiinni, mutta se ei osannut. Jokin Taunon hännässä hämäsi kissaa niin, että aina kun Tauno kääntyi oikealle, kissa luuli Taunon kääntyvän vasemmalle. Tauno pääsi karkuun, mutta kissat jäivät heinikkoon. Pupuperhe ei tiennyt miksi kissat juoksivat heidän perässään, mutta se oli epämukavaa. Puput ehtivät hädin tuskin syödä ja heillä ei ollut paikkaa piiloutua.

Tauno, keskimmäinen lapsista, keksi. He voisivat kaivautua maahan. He voisivat mennä kissoja piiloon koloonsa ja muuten syödä heinää kolonsa vieressä. Kukaan pupuista ei halunnut kaivautua maahan, koska multa oli likaista, kylmää ja kosteaa, mutta he eivät voineet muutakaan.

Puput kaivoivat koko yön, seuraavan päivän ja vielä seuraavan yönkin. Lopulta niillä oli kolo, johon ne kaikki mahtuivat.

- Häntäni on aivan likainen, isäpupu sanoi.

- Häntäni on aivan märkä, äitipupu sanoi.

- Häntäni joutuu olemaan kippuralla, Tuuli sanoi.

- Toivottavasti häntäni ei enää kasva pidemmäksi, Taavi sanoi.

Tauno sen sijaan oli tyytyväinen. Hänen häntänsä oli lyhyt ja aivan täydellinen juuri tuollaisena.

 

Kun pupulasten oli aika muuttaa pois kotoaan, jollekin toiselle heinikolle, Taavi ja Tuuli olivat huolissaan.

- Mitä muut puput ajattelevat likaisesta hännästäni, Tuuli kysyi.

- Kolooni ei mahdu ketään muuta asumaan, koska häntäni on niin iso, Taavi valitti.

Tauno oli sen sijaan innoissaan. Taunon hännän aluspuoli oli loistavan valkoinen, sillä se pysyi puhtaana. Puhdas valkoinen häikäisi niin kissoja kuin pupujakin. Tauno osasi kaivaa kauneimmat kolot ja sen häntä ei ollut koskaan tiellä. Eipä aikaakaan, kun Taunolla oli oma perheensä. Tauno oli löytänyt kumppanikseen kauniin pupun ja sillä oli neljä suloista lyhythäntäistä lasta. Heillä jokaisella oli oma pieni huoneensa kolossa, sillä heidän häntänsä ei vienyt tilaa.

Kommentit (5)

Zogg

Somepöhinästä en tiedä, mutta vastauksen luettunani sen ongelma on selvä: Se on hirveän huonosti jäsennelty. Oikea vastaus on:

Koska se on tärkeä viestinnässä ja petoeläinten harhauttamisessa. (Tähän sitten tarkentavat tiedot.)

Nyt vastaus koski pääasiassa juttuja, joita ei kysytty, eikä Aava 1v todennäköisesti tajunnut tuollaisesta vastauksesta yhtään mitään. Minulle ainakin painotettiin koulussa, että vastataan siihen mitä kysytään, eikä kaarrella.

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä4385

Joo, pupulla on häntä, koska se on tärkeä viestinnässä. Valkoinen hännänalus erottuu hyvin, joten sen  avulla muiden pupujen on helppo reagoida liikkeisiin nopeasti.

Vastausehdotukset 1-3 olivat: "pupulla on häntä, koska... sillä on teknisesti ottaen häntä."

Ja neljäs vaihtoehto muuten hyvä, mutta mikä ihme se lauseen loppuosa oli?

VVM = varhainen vuorovaikutusmalli

Vierailija

Tervehdys,

Itse en seuraa somea, mutta täytyy vähän ihmetellä onko tämä nyt niin iso juttu? Jutun kirjoittaminen, myös jäsentäminen on toimittajan tehtävä ja tutkija toimii asiantuntijana. Viestintä on vaikea laji, varsinkin mitä monimutkaisemmasta asiasta on kyse. Popularisoinnissa joutuu väkisinkin yksinkertaistamaan.

Mitä noihin neljään listattuun pointtiin tulee, ei ole mitään selvää syytä sille, miksi* kaikilla jäniseläimillä on lyhyt häntä. Evolutiivisten kaavojen osoittaminen on vaikeaa, monesti trendit ovat näennäisiä. Tämän vuoksi pakko vähän opponoida tuota Tuomaksen faabelia, vaikka söpö onkin. Tarinassa viitataan pitkän hännän epäkäytännöllisyyteen jäniseläinten elintavoissa (tiellä, likaantuu kaivaessa yms). Nykyiset lajit tuntien, en ole mitenkään vakuuttunut, että kaivautuminen olisi kantaominaisuus jäniseläimissä. Lisäksi meillä on koko joukko kaivautuvia pitkähäntäisiä nisäkkäitä. Hännän pituus voi olla varsin vaihteleva eri nisäkäslahkoissa (esim. keihäsantilooppi vs. metsäkauris) ja mm. Pedetidae-heimossa (afrikkalaiset springhaas'et) on ekologialtaan täysin kaniineja vastaavia, kookkaita pitkähäntäisiä jyrsijöitä.

Jos jotain pitäisi veikata, niin koska jäniseläinten evolutiivinen alkuperä on pohjoisella pallonpuoliskolla(1), voi olla kyse kantamuodon sopeutumisesta arktis/alpiinisiin olosuhteisiin. Vaikka jäniseläimet ovat sittemmin levittyneet, niin lyhythäntäisyys on jäänyt, koska ei ole ollut erityistä syytä kehittyä pitkähäntäiseksi.  Paljon voi olla sattumaakin.

Mutta mukavaa, että jänikset kiinnostavat. Alkuperäiseen kysymykseen vastanneen Riikan väikkäristä on jo kaksi juttua ulkona ja pari lisää tulossa, kannattaa olla kuulolla. Ottaen huomioon jänisten koko, merkitys riistaeläiminä ja yleinen tunnettuus, on näihin kohdistunut melko vähän tutkimuksellista mielenkiintoa. 

t. Jaakko Pohjoismäki

*"Miksi" kysymyksen ongelmallisuutta tieteessä lienee ruodittu riittävästi?

(1)http://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0059668

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Vierailija kirjoitti:
Itse en seuraa somea, mutta täytyy vähän ihmetellä onko tämä nyt niin iso juttu? 

Ei hätää, ei se ole. Olisipa! Mutta toisaalta, ei tule mieleen, koska viimeksi olen huomannut yhtä paljon pohdintaa perusbiologisista asioista.

Eikä tämä blogikirjoitus ole minkäänlainen syytös alkuperäisen vastauksen tutkijaa tai toimittajaa kohtaan - sitä tavoittelin muotoilullani. Se, mitä mieltä muut sitten ovat vastauksesta, on tietenkin kiinnostavaa. Pohdin tässä, että miksi alkuperäinen kysymys voidaan ymmärtää eri tavoin. (Ja mielestäni ihmisten reaktiot osoittivat, että miksi-kysymyksen ongelmallisuutta ei selvästikään ole ruodittu tarpeeksi!)

Jäniseläinten evoluutiosta en tiedä mitään, joten rakensin tuon sadun noiden kahden asiantuntijan vastausten perusteella. En osaa ilmaston vaikutuksesta sinänsä sanoa - kyllähän monilla nisäkkäillä pohjoisessa on tuuhea häntä. Sinänsä tarkoituksella rakensin satuun useamman selityksen: tämä vastannee todellisuutta, koska selitykset eivät välttämättä ole ristiriidassa. Savannihyppijöillä (springhaasin ehdotettu suomenkielinen nimi) häntä käsittääkseni on, koska ne liikkuvat eteenpäin kuten kengurut, ei niinkään kuten kaniinit.

Oletan, että fossiiliaineistosta häntäluut loistavat usein poissaolollaan, joten hännän evoluution tutkiminen on vaikeaa. Ja helposti ollaan just-so -tarinoiden parissa. Kieltämättä jälkikäteen kun luen tekstini, sen voi helposti nähdä paljon adaptionistisempana kuin mitä tarkoituksenmukaista olisi.

Jisbi

Uskomus evoluutioon on pinnallinen vastaus elämän monimuotoisuuden selittämiseen. Se ei anna vastausta itse elämän olemukseen, koska elämä ei ole aineen ominaisuus. Elämä tulee aina aineen ulkopuolelta, ainoa vastaus on Jumala. Hän ei tarvinnut laboratorioita, koeputkia, mikroskooppeja, sentrifugeja etc. Hän sanoi sanan ja tapahtui niin, miksi se on niin vaikea tajuta. Naturalistinen tiede, biologia, ei siis tunne elämä nimistä ominaisuutta aineessa. Elämää ei siis ole, koska sitä ei voi eristää aineesta. Ne jotka uskovat elämän olemassa oloon, koska näkevät sen seuraukset, ovat siis epätieteellisiä uskonnollisia hihhuleita. Mistä alkuaineista elämä koostuu? Hiilestäkö? Ei Siperian pakaste mammutin DNA / RNA ja solut sisällä elämää. Tarina pupusta on vain satua, miksi karhu pöllyttää muurahaispesän? olipa kerran suuri metsä, siellä eli kaikenlaisia eläimiä. Jossakin tuli pientä ongelmaa, mikä eläiin on vahvin. Kaikki eläimet mainostivat omiaan, muurahainen sanoi, että se piti testata Karhu haastoi muurahaisen testiin ja kettu sai olla erotuomarina ja suunnitella testin seuraavaksi päiväksi. Seuraavana päivänä kettu esitti testin, kumpikin ottaisi itsensä kokoisen lyijynpalasen ja haalaisi suuren kuusen ltvaan ja takaisin. Muurahainen sai aloittaa ja se sai sen itsensä kokoisen lyijyn kappaleen, muurahainen iski leukansa siihen ja haalasi sen suuren kuusen latvaan ja takaisin kaikkien metsän eäinten hurratessa. Sitten tuli karhun vuoro ja sai sen itsensä kokoisen lyijyn kappaleen. Ankarasti puuskuttaen karhu sai sen liikahtamaan muutaman sentin ja muutaman tiiman kuluttua sen oli hikisenä luovutettava. Metsän eläimet hurrasivat muurahaista ja kettu julisti muurahaisen metsän vahvimmaksi eläimeksi ja se kävi karhun kunnian päälle ja siksi karhulla on tapana kateellisena pöyhiä muurahaispesän. Sen pituinen se.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014