Rajoituksia. Kuva: Cynthia Griggs / Wikimedia Commons

Viime perjantaina kävin ostoksilla lähi-Alkossani. Muutos kuukauden takaiseen tunnelmaan oli merkittävä: turvavälimuistutuskyltti oli kaikonnut sisäänkäynniltä, kaupassa oli paljon ihmisiä ja äänimaailman täytti iloinen ja tasainen puheensorina.

Kun kalusin läpi itävaltalaisia pölyn peittämiä valkoviinejä, aivastin. Kaupassa tuli aivan hiljaista ja useat päät kääntyivät katsomaan kohti.

Koronaviruksen pelko ei ole vielä kaikonnut mihinkään, vaikka siltä voi välillä tuntua.

 

Kevään epidemiatarina on melko samansuuntainen kaikissa maissa. Vain kourallinen maailman maista (kuten Taiwan tai Vietnam) onnistui lähes kokonaan välttämään koronavirusepidemian. Suuri osa maista sai epidemian kuriin pienen piikin jälkeen nopeasti (kuten Norja ja Tanska) tai hitaasti (kuten Ruotsi ja Englanti). Nämä maat eroavat tilastoissa nyt maina, joissa virukseen on kuollut suhteellisen pieni tai suhteellisen suuri määrä ihmisiä. Jotkut maat, kuten Brasilia, päästi viruksen saman tien laukalle, ja osa epäröi hetken ja päästi sitten, kuten Yhdysvallat.

Maailmassa on tietenkin yhtä monta erilaista tapaa hillitä koronaepidemiaa kuin on toimivaltaista alueellista viranomaista. Suomessa on koko maassa toimittu hyvin samanlaisin rajoituksin, kun taas Saksassa tai Yhdysvalloissa toimenpiteet ovat eronneet osavaltioiden välillä. Jokaisessa maassa erilaisia rajoituksia on aloitettu eri aikoina ja nämä on otettu käyttöön eri vaiheissa epidemian kehitystä, kun eri maissa on ollut erilaisia tartuntamääriä.

Tämä tietenkin johtaa siihen, että on vaikeaa on selvittää, miten eri rajoitukset ovat vaikuttaneet. Esimerkiksi eurooppalaiseen vertailuun tarvittaisiin aluksi jonkinlainen nollamalli siitä, miten Pohjois-Italiasta leviämään lähtevä epidemia oikein leviäisi ympäri Eurooppaa, jos rajoituksia ei olisi lainkaan, ja sitten tämän pohjalle hahmotella sitä, miten eri maat eroavat.

Oma näppituntumani on, että Suomi selvisi kevään rytäkässä vähällä lähinnä hyvän tuurin ansiosta: meille tuli suhteellisen vähän tartunnan saaneita Keski-Euroopasta, joten kun tehokkaat rajoitukset melko samaan aikaan asetettiin ympäri Eurooppaa, olimme melko matalalla lähtötasolla tartuntojen määrässä. Loppujen lopuksi vaikuttaa, että rajoitusten vaikutukset taudin leviämiselle ovat melko samanlaisia kussakin maassa.

Joukosta ehkäpä erottuu ei-edukseen Ruotsi, joka on keikkunut korkealla kuolleisuustilastoissa. Heidänkään osaltaan korkea sijoitus ei niinkään johdu siitä, että kuolleiden määrä olisi missään vaiheessa noussut erityisen korkeaksi, vaan lähinnä siitä, että kuolleisuus on laskenut niin kovin hitaasti. 

 

Mielenkiintoinen piirre tuntuu olevan, että joissain maissa epidemia lähti pienenemään jo muutaman päivän ennen rajoitustoimien käyttöönottoa (joskin esimerkiksi brittiläisessä tutkimuksessa rajoituspäivämäärä mahtuu virherajoihin). Tämä kertonee siitä, että ihmisten käyttäytymiseen eivät vaikuta pelkästään rajoitukset, vaan jo tieto leviävästä viruksesta vaikuttaa.

Olisi kuitenkin hassua päätellä, että tämän takia rajoitustoimenpiteillä ei olisi mitään merkitystä. Tärkeintä on, että ne ohjaavat ihmisten käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Tieto ajaa meitä tekemään järkevämpää ja osuvampaa riskinarviointia. Ihmiset ovat sikäli jännällä tavalla sopeutuvaisia uuteen uhkaan, että osaamme toimia järkevästi. Jos tappava virus leviää, muutamme käyttäytymistämme niin, ettei tappava virus leviä yhtä hyvin. 

Pandemian alkupuolella puhuttiin ”paniikista” tai ”hysteriasta”, johon ihmiset joutuvat, kun virus leviää. Tätä reaktiota ei tainnut oikeastaan näkyä lainkaan – jollei sitten vessapaperin hamstrausta siksi lasketa. Siitäkin on vain kolme kuukautta aikaa, kun vessapaperin hamstraus vaikutti merkittävältä ongelmalta.

WHO:n pääjohtaja puolestaan sanoi helmikuussa, että pelko on suurempi uhka kuin itse virus. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että virus on 6-0 johdossa pelon suhteen. Viruksen tappamia ihmisiä on paljon, mutta pelko puolestaan alkaa jo lievittää. Pelosta puhuminen kuitenkin herättää olennaisen kysymyksen: eikö viruksen pelko ole ihan hyvä asia? Jos Keski-Euroopassa hiihtolomaa viettäneet ihmiset olisivat olleet vähän enemmän peloissaan viruksesta, olisiko tämä kaikki jäänyt pienemmäksi?

Oikeastaan mielenkiintoisempi puoli onkin rajoitusten purun puoli: miten rajoitusten purkaminen muuttaa  ihmisten käyttäytymistä? Jos hallitus selkeästi purkaa rajoituksia, lisääkö se ihmisten turvallisuuden tunnetta enemmän kuin jos he joutuisivat luottamaan pelkkään omaan arvioonsa?

 

Tässä yhteydessä pitää tietenkin kirjoittaa myös taloudesta. Elämme valitettavasti talousjärjestelmässä, joka ei varsinaisesti edesauta kriisitilanteiden hallinnassa. Päinvastoin: talous tunkee taustapiruksi jokaiseen keskusteluun.

Pandemia romahdutti talouden, koska ihmiset eivät voineet tai halunneet kuluttaa. Taloudellisen toimeliaisuuden kannalta on hyvä, jos pystymme estämään viruksen leviämistä, mutta tekemään sen niin, että kulutus kärsii mahdollisimman vähän. Tällöin olennainen kysymys onkin, että kuinka vahvasti ihmisten pelko viruksen suhteen, taloudellinen toimeliaisuus, rajoitustoimenpiteet ja viruksen leviäminen ovat kietoutuneet yhteen. Onko jonkinlainen decoupling mahdollinen, jossa viruksen leviämistä rajoitetaan, mutta ihmisten vapauksia ei? Onnistuuko viruksen leviäminen ilman pelkoa viruksesta?

Haluamme tietenkin valita sellaisia rajoitustoimenpiteitä, joilla terveys pysyy mahdollisimman hyvänä, ne ovat kansan näkökulmasta hyväksyttäviä ja niiden taloudellinen hinta on mahdollisimman pieni. Ongelmana kuitenkin on, ettemme tiedä miten eri rajoitustoimenpiteet vähentävät viruksen leviämistä puhumattakaan siitä, miten nämä yhdessä vaikuttavat talouteen. 

Asiaa voi lähestyä naivistisesti, kuten THL:n kansantuotemallissa, jossa nähtävästi ajatellaan, että talouteen vaikuttaa vain ja ainoastaan hallinnon aiheuttamat rajoitukset, ihmisten käyttäytyminen ei niinkään. Suomen Pankin Euro ja talous -julkaisussa puolestaan vertailtiin Suomen, Ruotsin ja Saksan talouden mittareita, eikä siinä oikein havaittu eroja maiden välillä, vaikka rajoitteet ja kuolinluvut suuresti eroavatkin.

Ruotsin omalaatuisen lähestymistavan kommentointihan lähti maaliskuussa liikkeelle ajatuksesta, että terveys ja talous asetetaan vastakkain. Tämä todellisuuspakoinen lähestymistapa lienee viimeistään nyt heittää syrjään, kun näyttää siltä, että toista ei ole ilman toista. Alustavat tiedot näyttävät siltä, että taloudelliset menetykset ovat suurimpia siellä missä kuolleisuus on ollut korkeinta, eivätkä ne juuri riipu rajoitustoimista. 

 

Ihan niin lohduton ei päätöksenteon tilanne on kuin miltä se vaikuttaa. Yksinkertaisuudessaan vähemmän tartuntoja vaikuttaa olevan parempi asia kuin paljon tartuntoja. Epidemian laantuminen helpottaa ihmisten pelkoja, vähentää riskejä ja tekee rajoituksetkin tarpeettomiksi. Jos ja kun epidemia taas kiihtyy tai paikallisesti roihahtaa, olemme ainakin valmiina toimimaan. Nopea testaus ja jäljitys tuottaa tietoa, joka auttaa niin viranomaisia toimissaan kuin kansalaisia riskinarviossaan. Ehkäpä tehokas tiedontuotanto onkin parasta ja tärkeintä, jota viranomaiset voivat tässä tilanteessa tehdä.

Koronaviruksesta tulee jatkuvasti uutta tietoa ja tiedämme jatkuvasti paremmin missä riskipaikat oikein sijaitsevat. Ahtaat sisätilat ovat monin tavoin paljastumassa suurimman riskin paikoiksi ja tämän avulla niin kansalaiset, päättäjät kuin yrittäjätkin voivat pyrkiä vähentämään tartuntariskiä mahdollisimman paljon.

Yhteiskunnasta yhä suurempi osa palaa vanhaan normaaliin, kun osaamme paremmin toimia tartuntatautiturvallisesti. Uutta normaalia pystymme puolestaan suunnittelemaan, kun tiedämme mistä pitää luopua tai mitä pitää vähentää.

Mielenkiintoista on, että koronavirus on oikeastaan taipunut samanlaiseen kansanterveydelliseen tilanteeseen kuin seksitaudit. Koronaviruksen leviäminen riippuu henkilökohtaisesta riskinarviosta. Superleviäminen voi johtaa nopeaan paikalliseen leviämiseen. Suojaustoimin voi omaa riskiään vähentää. Ennen kaikkea: tärkein tapa estää leviämistä on matalan kynnyksen testaaminen, joka kannattaa suunnata etenkin korkean riskin yksilöille.

Tärkeintä epidemian hallinnan tulevaisuuden kannalta on, että oireilevat ihmiset käyvät mahdollisimman nopeasti testissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014