Vuoden alku on lupausten aikaa. Yleensä en kovin paljon lupauksia anna. Viime vuodelle päätin, että teen vähemmän töitä, ja tämän onnistuin aika hyvin pitämään. 

Tälle vuodelle teen lupauksen: harkitsen tarkemmin mitä julkisuuteen kirjoitan tai sanon. Syy on yksinkertainen: olen yhä enemmän sitä mieltä, että maailma on parempi paikka, jos useampi ihminen vain jättäisi kirjoittamatta mitä heidän korvien välissään liikkuu. 

Ensimmäinen esimerkki: brittiläinen asianajana Jolyon Maugham. Maughan on tunteita herättävä henkilö, sillä hän on ollut mukana useissa Brexitiin liittyvissä oikeustapauksissa, joissa hän on käräjöinyt (ja myös voittanut) brittihallituksen useamman kerran.  

Jolyon Maughnan päätti eräänä joulukuisena aamuna kertoa twitterissä, että hän oli omakotitalonsa pihalla vaimonsa aamukimonossa tappanut ketun pesäpallomailalla. Kettu oli yrittänyt tunkeutua hänen kanatarhaansa ja jäänyt kiinni kanatarhan verkkoaitaan. 

Twiitin taustatarinastaa tiedetään vähän, joten avoimia kysymyksiä on monta. Miksei Maugham vain vapauttanut kettua? Miksi hän valitsi aseekseen pesäpallomailan? Kuinka paljon kettu kärsi?

Ennen kaikkea kuitenkin: Miksi Maugham päätti kertoa tästä tapahtumasta koko maailmalle Twitterissä?

Omiin twitter-sääntöihini kuuluu, etten twiittaa humalassa, vihaisena tai villieläimen tappamisen jälkeisessä adrenaliinipuuskassa. Suosittelen muillekin.  

Tarve villieläimen tappamiseen tietenkin voi tulla koska vain. Muistan itse erään kerran, kun olin kavereiden kanssa liikkeellä autolla maaseudun pikkutiellä. Pysähdyimme tarkastamaan tilanteen, kun tien reunassa näkyi kituva hilleri. Hilleri oli jäänyt nähtävästi osittain auton alle, niin että sen takaraajat ja takaruumis muutenkin oli pahasti ruhjoutunut. Hilleri oli vielä elossa, mutta sen kuolema oli vain ajan kysymys. 

Tuossa tilanteessa oikea ratkaisu on lopettaa hillerin kärsimykset mahdollisimman nopeasti. Hilleriekspertti en tuolloinkaan ollut, mutta suoraviivaisemmaksi ja varmimmaksi lopetustavaksi päätin, että etsin riittävän ison kiven ja murskaan sillä hillerin pään. Näin tapahtuikin ja hilleri pääsi kivuistaan. 

Tämä tapahtui aikana jolloin ei ollut vielä yleinen tapa kantaa jatkuvasti mukana kameraa, joten internettiin ei jäänyt ikuista jälkeä tästä tapahtumasta. Eipä murskattu hilleri erityisesti olisi soveltunutkaan IRC-galleriaan sisällöksi.

Toinen esimerkki: Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala. Haapala on tunteita herättävä henkilö, koska hän kirjoittaa (tai omien sanojensa mukaan, tempaisee) usein Ilta-Sanomiin kärkkäitä kommentteja päivänpolitiikasta.  

Timo Haapala päätti itsenäisyyspäivän viikonloppuna kirjoittaa Twitteriin että ”koska tämä on vain huhu, en tee juttua, mutta jaettakoon täällä: Pekka Haaviston vaihtoa kuulemma pohditaan”. Tarina ei kerro kuka pohti ja missä, epäilemättä Haapala itse sitä ainakin pohti. Haapala sai tästä huhun jakamisesta kritiikiä niin toimittajilta kuin journalismin tutkijoiltakin. Toimittajan pitäisi - kai ainakin periaatteessa - olla luotettavan tiedon lähde ja taustoittamattomien juorujen levittäminen sopii siihen kovin heikosti.

Brittien viimekertaisten parlamenttivaalien yhteydessä analysoitiin, miten kansalaiset jakavat tietoa sosiaalisessa mediassa. Viime vuosina venäläisten bottien roolia on pohdittu ja arvioitu: tapahtuuko sosiaalisessa mediassa informaatiosodankäyntiä, jossa venäläisten twittertilien avulla pyritään levittämällä harhaanjohtavaa tietoa kansalaisten keskuudessa. Lopputuloksena oli, että venäläisten vaikuttaminen vaaleissa oli pientä. Suurin osa jaetusta harhatiedosta johtuu huomattavasti arkisemmasta syystä: medialukutaidottomat ihmiset jakavat huhuja ja harhatietoja.

Vanha kunnon juoruilu ja epävarmojen tietojen levittäminen on aina kuulunut ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Ongelma syntyy siinä, kun kaikkia internetissä lukevia tietoja pidetään totuutena. Älä ole osa ongelmaa - pyri varmistamaan tiedot ennen kuin levität niitä eteenpäin.

Erityisen vaikeaa tietenkin on, jos arvovaltaisen median palkittu toimittaja lähtee levittämään juoruja. Tämä on epäilemättä myös journalistien sisäinen ongelma, sillä journalisteilla ei varsinaisesti ole mitään aseita tällaista toimintaa vastaan. 

Journalistin ohjeethan on hieman harhaanjohtavasti nimetty, koska journalistihan saa touhuilla Twitterissä ihan mitä rikkomatta journalistin ohjeita. Journalistin ohjeet velvoittavat tiedotusvälineitä, ei yksittäisiä journalisteja. Ne koskevat vain sisältöjä, jotka tiedotusvälineet julkaisevat, eivät toimittajien yksityisiä töräyksiä sosiaalisessa mediassa.

Mieti siis kahteen kertaan ennen kuin luotat journalistiin muualla kuin lehtensä sivuilla.

Kolmas esimerkki: Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas. Taalas on tunteita herättävä henkilö, koska hän on viime aikoina esiintynyt suomalaisessa mediassa olemassa huolissaan ilmastokeskustelusta. Osittain Taalaksella on järkeviä pointteja - esimerkiksi ilmastotoimilla pitää olla laaja poliittinen hyväksyntä, että ne voivat onnistua. Toisaalta, Taalas on puolustanut erityisesti suomalaista metsäteollisuutta ja metsien hakkuuta. Tässä Petteri Taalas tuntuu kuitenkin astuneen omituisesti osaamisensa ulkopuolelle: Yle haastatteli laajasti metsien ja ilmastonmuutoksen asiantuntijoita viime vuonna ja totesi, että Taalaksen väitteet ovat epäilyttäviä.

Tutkijalla on tiukempi eettinen koodisto kuin journalisteilla: tylsästi nimetty Hyvä tieteellinen käytäntö koskee kaikkea tutkijan toimintaa tieteentekijänä, mukaan lukien ne aamuyön sumuisimmatkin twiitit. Eikä tutkijan tarvitse edes olla yliopiston palkkalistoilla, riittää mikä tahansa suhde yliopistoon tai Hyvään tieteellisen käytäntöön sitoutuneeseen tutkimuslaitokseen.

Tutkija ei saa valehdella, mutta hän voi käydä tieteellistä debattia: "Aidot tieteelliset tulkinta- ja arviointierimielisyydet -- ovat osa tieteellistä keskustelua eivätkä loukkaa hyvää tieteellistä käytäntöä." Tämä antaa melko laajan mahdollisuuden arvioida ja tulkita omista lähtökohdista. Esimerkiksi en voisi väittää, että tiedeyhteisön mielestä evoluutio on huuhaata, koska tästä tosiseikasta ei ole olemassa aitoa erimielisyyttä, mutta voin sanoa, että evoluutio on huuhaata, koska se on henkilökohtainen tulkintani.

Jos siis kohtaat tutkijan, joka on töissä suomalaisessa yliopistossa, voit luottaa siihen, että hän toimii Hyvän tieteellisen käytännön mukaan. Sen sijaan hänen yksittäiset väitteet maailmasta voivat hyvinkin olla tieteellistä debattia, josta toisella tutkijalla voi olla toisenlainen käsitys.

Neljäntenä annan vastaesimerkin: viime viikkoina perussuomalaiset poliitikot ovat hyökänneet historiantutkija Oula Silvennoista kohtaan ja ovat todenneet, että hänen Suomen Akatemialta saamansa rahoitus on "pelleilyä" ja "tuhlaamista". Akatemiarahoitus on kilpailluimpia suomalaisia tutkimusrahoituksia ja sen saamiseksi on läpikäytävä tiukka vertaisarviointi. 

Tämä sanottakoon selvästi: olen valmis puolustamaan tiedettä, kun sen kimppuun hyökätään poliittisin perustein. Perinteisesti tutkijat eivät ole erityisen hyviä keskinäisessä solidaarisuudessa tai kollegiaalisuudessa, mutta näissä tapauksissa tutkijat ansaitsevat laajan tuen. Silvennoinen itse kirjoittaa oivasti, kuinka tämänkaltaiset hyökkäykset on tarkoitettu pelästyttämään ja hiljentamaan tutkijoita. 

Kun kiista henkilöityy yksittäisiin tutkijoihin tai hyökkäykset kohdistuvat yksittäisiin hahmoihin, tieteen on vaikea puolustaa itseään. Yksittäinen tutkimusprojekti ei tuota objektiivista totuutta maailmasta, mutta tiede laajemmin tuottaa luotettavaa tietoa. Samaten tiederahoitus ei ole mikään objektiivisesti parhaille tutkijoille ja tutkimukselle lankeava rahasuihku, vaan päätöksiä tehdään erilaisista lähtökohdista. Rahoituksen saantiin vaikuttaa niin arvioitsijoiden kiinnostuksen kohteet ja fiilis, poliittinen ohjaus, aluepolitiikka ja kunkin alan sisäinen kilpailu.

Tiede ei ole luotettava yksittäisissä asioissa, vaan laajempana prosessina. Tutkimushankkeita ei voi objektiivisesti arvioida, joten tiedeyhteisön perustoimintamalli on nykyään, että se on luotettavinta tiedettä, joka saa muiden tieteentekijöiden hyväksynnän. Tiedettä kuitenkin tekevät yksilöt, joten yksilöitä pitää puolustaa.

Olen nyt kirjoittanut blogiani kuuden vuoden ajan ja tämä on ollut antoisa kokemus! Mielestäni on tärkeää, että tutkijat bloggaavat ja muuten viestivät tutkimuksestaan, joten blogini tulee jatkumaan toivottavasti kauas tulevaisuuteen. Blogini sijainti Tiede-lehden nettisivuilla on oivallinen ja kaiken lisäksi se tarkoittaa, että blogini on tuplaeettinen: blogikirjoituksiani koskevat journalistin ohjeet, ja koska esiinnyn tutkijana, myös Hyvä tieteellinen käytäntö pitää näissä täyttyä. 

Tutkijan kiireet eivät uran etenemisen mukana vähene, joten kirjoitusteni määrä tulee ehkä vakiintumaan nykyiseen kahteen tai kolmeen kirjoitukseen kuukaudessa. Mutta mistä minun kannattaisi kirjoittaa? 

Olen muutaman kerran menneisyydessä kysynyt lukijoiltani, että ketä he ovat ja mitä haluavat lukea. Nyt voisi olla taas aika uudelle kysymykselle.

Niinpä: Kuka olet? Miksi luet blogiani? Oletko täällä sattumalta vai tarkoituksella, satunnaisesti vai säännöllisesti? Mistä pidät, mistä et pidä blogissani? Mitä haluaisit enemmän?

Sana on vapaa.