Toimittajat odottavat Nobel-palkittujen nimien ilmoittamista vuonna 2016. Kuva Bengt Nyman / Wikimedia Commons

 

Nobel-viikko on tiedeuutisoinnin kultaviikko: päivittäin puolen päivän aikaan julkaistaan uusi nimilista eri alojen eliittiin kruunattuja tutkijoita.

Ruotsin akatemian ja Karoliinisen instituutin Nobel-komiteat ovat päättäneet tämänvuotisista Nobel-palkinnoista: fysiikan palkinto meni Rainer Weissille, Barry Barishille ja Kip Thornelle painovoima-aaltojen havaitsemisesta, fysiologian palkinto Jeffrey Hallille, Michael Rosbaschille ja Michael Youngille vuorokausirytmin molekyylitason sääntelyn tutkimisesta ja kemian palkinto Jacques Dubochet’lle, Joachim Frankille ja Richard Hendersonille kryoelektronimikroskopian kehittämisestä.

Jokainen näistä palkinnoista on, jollei nyt etusivun uutinen, niin ainakin merkittävä uutinen. Jos palkinto saapuu Suomeen, kyseessä olisi etusivun uutinen, useamman päivän ajan.

Olen aiemmin kritisoinut tiedejournalismia siitä, että se on liian usein kuin urheilutulosten listaamista: tutkija X yliopistosta Y julkaisi tutkimuksen joka osoittaa, että Z vaikuttaa W:hen. Nobel-palkinnot ovat tämän extreme-muoto, jossa harvoin huomioidaan sitä, mikä löytö on palkittu ja enemmän keskitytään kruunaamaan palkittuja.

Tästä on vaikea syyttää tiedetoimittajia: Nobel-palkinnot ovat hyvää uutismateriaalia. Harmi vain, että tieteen kanssa niillä vain on suhteellisen vähän tekemistä.

 

Ensinnäkin, Nobel-tiedepalkinnot annetaan rajatulle joukolle. Ne voidaan jakaa korkeintaan kolmen tutkijan kesken. Nykyään kunkin tutkimuslöydön, ja erityisesti merkittävien tekniikoiden ja teorioiden kehittäminen, takana on kymmeniä, satoja, jopa tuhansia ihmisiä. Julkaisussa, jossa esiteltiin palkittu gravitaatioaaltojen havaitseminen, oli mukana yli tuhat tutkijaa. Silti korkeintaan kolme heistä voidaan palkita. Palkittujen rajaaminen antaa harhaisen kuvan tutkimuksen nykymaailmasta.

Maanantain fysiologian Nobel-palkinnon ilmoituksessa viitattiin seitsemään tutkimukseen, joita oli mukana tekemässä 25 tutkijaa. Yksikään palkituista ei ollut ensimmäisen kirjoittajana näissä tutkimuksissa. Luonnontieteessä tyypillisesti käytännön työn laboratoriossa ja pääosan kirjoitustyöstä tekevät väitöskirjan tekijät ja tutkijatohtorit, mutta heitä ei löydöistä muisteta. (Tosin, nobel-voittajan ohjattavana työskenteleminen on paras tapa lisätä omia mahdollisuuksia voittaa nobel.)

Toiseksi, Nobel-palkinnot ovat lähtökohtaisesti epätasa-arvoinen järjestelmä. Viime vuonna kirjoitin, että naiset eivät saa Nobel-palkintoja. Tänäkin vuonna palkinnot menivät miehille. Kyse ei ole siitä, etteikö tieteen maailma olisi täynnä palkinnon arvoisia naisia. Kyse on siitä, että heitä ei palkita.

Nobeleilla on myös nolo historia valkoisten eurooppalaisten ja amerikkalaisten palkitsijana. Tämä on alkanut hitaasti muuttua aasialaisten tutkijoiden päästessä palkittujen joukkoon. Historiassa on kuitenkin monia häpeätahroja. Fysiikassa ei esimerkiksi jaettu lainkaan vuonna 1921 palkintoa, jotta sitä ei olisi tarvinnut antaa Albert Einsteinille. Esimerkkejä naisten ohittamisesta on pilvin pimein.

Kolmanneksi, ehkä juuri rajatun palkintojoukon takia, Nobel-palkinnot antavat saajilleen omituisen arvovallan. Vaikka nobeleita ei jaeta sen perusteella kuka on viisas mies – tai edes hyvä tutkija-, palkintoa pidetään merkkinä juuri siitä. Nobel-voittajia tullaan kutsumaan heidän loppuelämänsä ajan Nobel-voittajiksi ja heidän mielipidettään kuunnellaan vakaasti. Yksi esimerkki tästä on Bengt Holmströmin päättymätön kunniakierros suomalaisessa julkisuudessa.

Nobel-voittajien mielipidettä kuunnellaan, vaikka palkinto ei ole mikään tae siitä, että mielipide olisi järkevä.

Neljänneksi, Nobel-palkinnon tuoma arvonanto johtaa ongelmiin. Nobel-palkittujen setien mokailut ovat klassinen sivujuonne Nobel-palkinnon tarinassa.  

Tänä vuonna fysiikasta palkittu Barry Barish oli jo ajautunut nobel-veikkauksessa sivuraiteelle, koska hän ei ollut mukana palkittujen joukossa useissa edeltävissä palkinnoissa. Viime vuonna Barish vaikeutti asemaansa aloittamalla erään esityksen rasistisella ja seksistisellä kuvalla, joka pakotti LIGO-konsortio pyytämään anteeksi esitystä. Tämä ei (tietenkään!) estänyt Barishia saamasta nobelia, mutta lisäsi yhden tahran lisää nobeleiden historiaan.

 

Mitä asialle sitten voi tehdä? Tiedetoimittaja Ed Yong ehdotti vitsillä taannoin, että palkintorahoista puolet jaettaisiin vasta kymmenen vuoden päästä, jos tutkijat ovat vielä täysissä järjissään. Monet ovat ehdottaneet, että palkittujen joukkoa pitäisi kasvattaa. Tämä olisi kuitenkin enemmän oireen kuin taudin hoitamista. Olen samaa mieltä Devang Mehtan kanssa: nobeleilla pitäisi palkita tieteellisiä läpimurtoja, ei tutkijoita.

Tieteellisten läpimurtojen huomioiminen olisi myös tiedejournalismin kannalta palkitsevampaa: uutisiin voitaisiin etsiä myös ne tutkijat, jotka oikeasti tekivät merkittävät laboratoriokokeet.

Ennen kaikkea, tieteellisten läpimurtojen palkitseminen olisi enemmän tieteen arvon mukaista.

Kommentit (3)

Fröbelit ja Nobelit

"Nobel-voittajia tullaan kutsumaan heidän loppuelämänsä ajan Nobel-voittajiksi ja heidän mielipidettään kuunnellaan vakaasti. Yksi esimerkki tästä on Bengt Holmströmin päättymätön kunniakierros suomalaisessa julkisuudessa."

Luulisi, että edes Nobeleista kirjoittava bloggaaja tietäisi, että Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi EI  ole Nobelin palkinto, vaan kuten nimestä voi päätellä kyseessä on Ruotsin keskuspankin palkinto alalta jossa ei tehdä tiedettä vaan yritetään perustella mielipiteitä tieteellisesti. Alkaa kyllästyttämään kun näin yksinkertainen asia ei mene kaaliin.

Vierailija

Tekstissä mikään ei viittaa siihen, ettei bloggaaja sitä tietäisi. Holmströmiä kutsutaan Nobel-voittajaksi, kuten teksti ilmaisee. Mutta pääsitpähän tölvimään. Ehkä nyt on vahvempi ego?

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Eiköhän se taloustiedekin ole tiedettä. Ongelma kai on siinä, että talous liittyy vahvasti politiikkaan ja se saa monet taloustieteilijätkin hairahtumaan totuuden etsinnästä asioiden ajamiseen.

Ja kun asioita ajetaan, niin se totuus kannattaa rajata siten, että ääniä tulee ja se on edullinen ajamansa asian kannalta. Se on puolitotuutta, jossa ajatellaan, että on poliittisen kamppailun vastapuolen tehtävä sitten tuoda niitä muita asioita esille... No tiedätte kuitenkin miten nämä menee...

Ruhollah.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014