Onni on kun ei tarvitse välittää tartuntataudeista

”Ihmiset unohtavat, että se oli tosi hauskaa.”

Sain viime viikolla katsottua oivallisen brittiläisen sarjan It’s a Sin. Sarja kertoo siitä toisesta tällä hetkellä käynnissä olevasta pandemiasta, hi-viruksesta.

It’s a Sinin käsikirjoittaja Russell T. Davies on tuttu jo aiemmista teoksistaan, jotka ovat tuoneet vähemmistöt televisioruuduille. Muistan hyvin syksyltä 2000 Nelosen esittämän Daviesin Älä kerro äidille -sarjan. Kuusitoistavuotiaalle porilaiselle Manchesterin Canal Streetin vallattomat, iloiset ja aidot hahmot olivat kurkistus johonkin maailmaan, jonka olemassaoloa ei ihan voinut uskoa.

Päällimmäinen tunne Älä kerro äidille -sarjassa oli ilo. Davies on kirjoittanut, että jätti tietoisesti sarjasta pois hivin. 90-luvun lopulla hiv oli vielä todellinen uhka, jonka tunnelin päässä oli vasta näkyvissä valoa tehokkaan lääkityksen ansiosta. Monet hi-virukseen liittyvät teokset 80-luvulta tähän päivään asti - kuten Rent, Angels in America, Gia, Tuntematon vihollinen, Dallas Buyers Club, Waterfalls, Streets of Philadelphia, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - keskittyvät juuri tuohon suruun ja menetykseen.

Vanhempana homomillenniaalina olen kasvanut hiv-pandemian yhteisölle aiheuttamilla traumoilla. Kun saavutin murrosiän, kaiken menneen käsittely oli vasta alkamassa ja päällimmäisinä tunteina oli vielä viha ja suru. Syyt olivat selkeitä: taudin vähättely, hidas reagointi kasvavaan epidemiaan ja lopulta korkea kuolleiden määrä. Kokemus auttaa myös ymmärtämään sitä, miksi vähemmistöt usein suhtautuvat epäillen terveysviranomaisiin tai päätöksentekijöihin.

Ylisukupolviset traumat tulivat jälleen mieleeni, kun luin noin kuukausi sitten Helsingin Sanomien toimittajan Hanna Huhtamäen kolumnin, jossa hän kertoo, ettei mikään kasvattanut häntä pandemiaan: tartuntataudin leviämisen estäminen vaatii jatkuvaa huomiointia arjessa, jossa pohditaan minkälainen riski on missäkin tilanteessa.

Pandemiat ovat ainutlaatuisia, eikä niistä voi liikaa päätellä mitä seuraavassa pandemiassa tapahtuu. It's a Sinin hiv-kuvauksen yhtäläisyydet koronapandemiaan ovat kuitenkin ilmiselviä ja melko hyvin sarjaan liittyvissä jutuissa kaluttuja. Hiviä ja koronavirusta yhdistää pandemiapotentiaalinsa lisäksi kuitenkin se, että ne vaativat meiltä harkintaa arkipäivässä.

Seksin harrastaminen on hieman kuin sosiaalinen elämä muutenkin: hyvin toteutettuna se on hauskaa ja nautinnollista ja ihmisille suorastaan luontaista ja välttämätöntä. Operaatio vaatii kahden tai useamman ihmisen yhteisen sopimuksen, jossa kukin joutuu omakohtaisesti punnitsemaan riskejä ja hyötyjä, joita tilanteeseen liittyy. Osallistujilla ole mitään keinoa tietää muiden päätöksenteon yksityiskohdista, ellei niitä avoimesti pohdita. Lisäksi pitää arvioida, kuinka paljon luottaa osallistujiin siinä, että he osaavat arvioida omat riskinsä ja toisaalta kertoa niistä totuudenmukaisesti. Loppujen lopuksi kukin kantaa vastuun omasta käytöksestään.

Seksiin liittyviä riskejä voidaan kuitenkin vähentää, esimerkiksi suojautumiskeinoin. Olennaista seksitautien leviämisen hallinnassa on pohtia millä tavoin riskejä voidaan mahdollisimman paljon mahdollisimman helposti vähentää. Tietenkin matalalla kynnyksellä testeissä käyminen on keskeinen tapa estää tartuntatautien leviäminen.

Tämän ei pitäisi olla mikään elämää suurempaa kalkyyli tai harvinainen taito - esimerkiksi terveystieto oppiaineena perustuu hyvin pitkälle tämäntyyppiselle ajatukselle, jossa tasapainotellaan eri tekijöiden kanssa ja haetaan sitä hyvää ja onnellista elämää.

Koronavirus on tehnyt arkipäivästä samanlaista neuvottelua ja laskelmointia. Tällä viikolla tapasin kadulla hyvän ystävän ja ensimmäiseksi kävimme läpi lyhyen neuvottelun, että voimmeko halata. Mielessä vilahtivat menneet päivät ja minkälaisissa tilanteissa on mahdollisesti saanut altistuksen ja samalla selasin kalenteria eteenpäin, että onko lähitulevaisuudessa tilannetta, jossa voisin altistaa muita ihmisiä, jos nyt saan tartunnan. Tällainen ajattelu on raskasta, mutta se on huomattavasti helpompaa, kun siihen on jo tottunut muissa tilanteissa, kuten seksin kanssa. Lopulta halaaminen tuntui hieman syntiseltä, mutta hyvältä.

Samanlaista pohdintaa riskeistä ja niiden hallitusta ottamisesta olen tehnyt Madagaskarilla kenttätöissä. Triviaaleimmasta päästä voi olla pohdinta siitä, uskaltaako vesilammikossa kahlata tai kannattaako salaatista kieltäytyä, että välttää turistiripulin. Länsimaisella hyvinvoivalla tutkijalla on kuitenkin huomattavasti helpompi väistää kaikkia riskejä - ja toisaalta riskit ovat lähtökohtaisesti pienempiä - kuin paikallisen asukkaan.

Eivätkä ne muihin kuin seksitauteihin liittyvät tartuntatautiriskit niin kauhean kaukana ole normaalista arjesta muutenkaan. Pari kuukautta sitten Hakaniemen hallin juustokauppiaan kanssa pohdimme, että minkälaiset herkut nyt oikein sopivatkaan illanviettoon, johon on tulossa raskaana oleva ihminen. Masuasukit kun ovat alttiita monenlaisille tartuntatautiriskeille ja raskaana olevat äidit joutuvat kantamaan tämänkin taakan.

Mikä sitten on It's a Sinin opetus pandemia-aikaan? Ensinnäkin se, että nautinnolle ja ilolle on tilaa myös riskien täyttämässä maailmassa.

Toisaalta, ehkäpä televisiosarja myös luo tilaa sille oivallukselle, että jos aiemmin ei ole joutunut pohtimaan ja punnitsemaan tartuntatauteihin liittyviä riskejä arkielämässään tai kohtaamaan niihin liittyviä menetyksiä, on suhteellisen etuoikeutetussa asemassa.