Kasvomaskia käyttäviä matkustajia Hartsfield-Jacksonin lentokentällä. Kuva: Chad Davis

Viimeisten kuukausien slogan on ollut, että pitää oppia elämään koronaviruksen kanssa. Jos vaihtoehto on, että kuollaan koronaviruksen kanssa, niin epäilemättä se on ihan järkevä tavoite. 

Monissa maissa on opittu elämään viruksen kanssa, ja monia maita, joissa se ei ole onnistunut niin hyvin. Yhdysvallat ja Brasilia ovat epäonnistuneet poliittisen johdon puutteen vuoksi. Britannian ja Espanjan epäonnistuminen vaikuttaa johtuvan jatkuvasta tempoilusta. 

Ruotsi oppi sangen brutaalilla tavalla: vaikuttaa siltä, että Ruotsin rajoitukset koronaviruksen leviämisen estämiselle olivat täysin toimivat ja sopivat, ne olisi pitänyt vain aloittaa kuukautta aiemmin. Kuukauden myöhästyminen johti kuolleisuuteen ja sairastavuuteen, jota voisi kuvailla verilöylyksi. Saksassa, Singaporessa ja Etelä-Koreassa on opittu toimimaan testauksen ja jäljityksen yhteispelillä, Uudessa-Seelannissa ja Vietnamissa on opittu elämään ilman virusta.

”Nyanssi kuoli joskus maaliskuussa”, kansanterveystutkija Julia Marcus kuvaili ensimmäisiä reaktioita, kun koronaviruksen leviämistä estettiin keväällä. Marcus tarkoitti tällä, että yhteiskuntien sulut olivat laajoja – joillain alueilla oli käytännössä käytössä ulkonaliikkumiskielto. Rajoitusten laajuus oli ymmärrettävää ja pääsääntöisesti tarpeenkin, koska ei tiedetty kuinka hyvin virus leviää ja kuinka laajalle se oli levinnyt.

Nyt tiedämme paljon enemmän ympäristöistä, joissa virus leviää. Koska virusta on tarkemman tiedon avulla helpompi hallita, viranomaiset ympäri maailman ovat säätämässä rajoitteitaan tarkemmiksi. 

Koronaviruksen osalta on sekä suuria eroja siinä miten tartuntariskit jakautuvat että kenelle tartunta on vaarallinen. Ulkotiloissa tarttumisriskit ovat hyvin pieniä, mutta ahtaissa sisätiloissa joissa huudetaan tai hengitetään raskaasti taas suuria. Vakavan taudin ja kuolleisuuden riskin nousee tiukasti vanhemmissa ikäryhmissä.

Rajoituksista on paljolti luovuttu ja jäljellä olevat rajoituksetkin ovat tällä hetkellä melko pehmeitä: suosituksia säilyttää etäisyyksiä ja tapahtumanjärjestäjille kohdistuvia velvoitteita. Käytännössä viruksen torjunnassa vastuuta siis siirretään yksilölle: viruksen torjunnassa on nyt kyse yksilöiden käytöksestä. Merkittävä tekijä on kattava testaus ja tartunnanjäljitys, joka pyrkii määräämään altistuneet karanteeniin ennen kuin virus mahdollisesti leviää eteen - kunhan ihmiset käyvät testeissä ja muistavat kontaktinsa.

    
Vastuun siirtäminen kansalaisille tietenkin vaatii sitä, että kansalaiset osaavat toimia järkevästi. Onneksi tartuntatauteihin liittyvästä kansanterveysviestinnästä tiedetään hyvin paljon! Maailma on täynnä tartuntatauteja ja niiden leviämistä on rajoitettu monenlaisin kampanjoin. Etenkin seksitaudit tarjoavat hyvän vertailukohdan kansanterveystyöhön. Muutamia yleisiä sääntöjä voikin muotoilla.

Ensinnäkin, pidättyväisyys ei toimi. Ihmiset haluavat säilyttää elämänsä niin normaalina kuin mahdollista, tavata tuttuja, laulaa karaokessa ja niin edelleen. Oikea ratkaisu on tarjota ihmisille tietoa, miten elämää voidaan elää turvallisesti ja toisaalta arvioida eri valintojen riskejä. Tähän ajatukseen perustuu esimerkiksi erilaiset listaukset siitä, mikä toiminta on vaarallista ja mikä turvallisempaa.

Pidättyväisyyden sijaan pyritään minimoimaan haittoja. Oikea ratkaisu ei ole opiskelijatapahtumien peruminen, vaan niiden järjestäminen uudella tavoin: ulkona, etäisyyksin, pienemmissä ryhmissä tai muuten turvallisemmin. Jos karaoke on ihmiselle tärkeintä mitä maailmasta löytyy, karaokebaarissa käymistä ei voi jättää pois elämästä. Tällöin on tärkeää huomioida tämän aiheuttamat riskit muussa elämässä: karaokea ei kannata käydä Helsingin yössä laulamassa muutamaa päivää ennen kuin käy tapaamassa iäkkäitä sukulaisia.

Toiseksi, häpeä ei ole toimiva viestintäkeino. Jos ihmiset valittavat, että eivät halua käyttää kasvomaskeja, koska silmälasit huurtuvat, oikea ratkaisu ei ole kutsua näitä ihmisiä vastuuttomiksi. Tällöin kannattaa kertoa, miten kasvomaskia pitää käyttää lasien kanssa (kuten esimerkiksi tässä loistavassa Ilta-Sanomien jutussa).

Suomalaiset eivät yleisestikään ottaen ole erityisen innokkaita kasvomaskien käyttäjiä. Tällöin pitää kuunnella ihmisten kasvomaskien käyttöön liittyviä huolia ja reagoida niihin. Ihmiset kuitenkin ovat yhteisvastuullisia, joten kasvomaskien käytössä olennaisin viesti on, että ne eivät vain suojaa käyttäjäänsä, vaan ne suojaavat kaikkia. 

Kolmanneksi, pakko on huono työkalu. On kyse sitten kasvomaskeista tai rokotteista, pakko on yleensä äärimmäinen toimenpide, joka nostaa paljon vastustusta. Pääsääntöisesti ihmiset toimivat järkevästi, jos heillä on siihen tarvittavat tiedot ja mahdollisuudet.

Neljänneksi, olennaista on matalan kynnyksen virustestaaminen. Virustestauksen keskeisyys on tuotava aina esiin viestinnässä. Testauksen on oltava ilmaista ja helposti lähestyttävää siten, että ihmiset voivat hyvin helposti käydä testissä. Helppo käväisy tarkoittaa, että testin ottamiseen ei kestä kauan ja että näytteenottopiste on helposti saavutettavissa. Elokuun testaussuman keskeinen riski ei niinkään liittynyt siihen, että pääseekö epidemia karkaamaan käsistä - koska tapauksia oli kuitenkin melko vähän - vaan siihen, että jaksavatko ihmiset yhä hakeutua testeihin.

Viidenneksi, viesti pitää kohdistaa keskeisille yleisöille. Koronavirustartunnan suhteen suuremmassa vaarassa ovat ikäihmiset, maahanmuuttajayhteisöt ja esimerkiksi asunnottomat. Nämä ovat myös samoja yhteisöjä, joiden elämään pandemian seuraukset, kuten kiireettömien hoitojen perumiset ja majoitusten sulkemiset, vaikuttavat eniten. Toisaalta tällä hetkellä Suomen koronavirustartunnat leviävät lähinnä nuorten ikäluokkien keskuudessa. Nämä puolestaan taas vaativat kohdennettua viestintään.

 

Sävelet ovat selkeät: hallituksen päätöksillä on siirrytty laajoista rajoituksista kohdennetumpiin ja yksilöiden vastuulla on entistä enemmän viruksen leviämisen estäminen. Tällöin pitäisi olla tarjolla riittävästi tietoa ihmisille, että miten tuota henkilökohtaista valtaa voidaan käyttää vastuullisesti.

Paikallinen tartuntatautitilanne on nykyään hyvin viestitty. Kansalaisten on suhteellisen helppo hahmottaa, että minkälainen riski kullakin alueella on. Helsingissä, Jyväskylässä ja Mikkelissä tartuntoja on paljon, Porissa, Turussa ja Oulussa taas vähemmän.

Leviämisympäristöihin liittyvä viestintä on sen sijaan lähes olematonta. Suomalaisista tartunnoista ei ole julkaistu aineistoja, jotka kertoisivat missä riskit ovat suurempia kuin muualla. Näissä joudumme turvautumaan muissa maissa tehtyihin arvioihin. Anekdotaalisista tarinoista tiedämme, että jääkiekkoharjoitukset ja –ottelut, baarit ja mökkibileet ovat levittäneet virusta. Nämä osuvat yhteen muiden maiden havaintojen kanssa, että ahtaat sisätilat ovat suurimpia riskejä. Ihmiset kuitenkin kaipaisivat selkeämpi ja suorempia ohjeita - jos mittarina käyttää esimerkiksi kuinka monta toimittajaa on minulta kysynyt erilaisten paikkojen riskeistä.

Paikallinen viestintä on toiminut jollain paikoin hyvin: Kuhmossa alkaneet tartuntaketjut saatiin pysäytettyä nopean ja päättäväisen sekä selkeän viestinnän ansiosta. 

Huonona esimerkkinä puolestaan toimii tämänhetkiset maskisuositukset, jotka ovat sekavia: THL antaa neljä eriasteista maskisuositusta, mutta kertoo ainoastaan millä alueilla on voimassa joku kolmesta suosituksesta. Paikallisten viranomaisten pitäisi puolestaan viestiä siitä, että mikä suositus on voimassa missäkin. Paikalliset viranomaiset puolestaan kertovat, että toimitaan THL:n ohjeiden mukaan. Kun yritin selvittää, että mikä on tämänhetkinen suositus Helsingissä, en voi sanoa löytäväni selkeää ohjeistusta, että mikä suositus tällä hetkellä on. 

Keskeinen ongelma koronavirusviestinnässä on, että korkeimman riskin tartuntapaikat ovat myös taloudellisesti merkittäviä. Poliitikon tai virkamiehen on vaikea sanoa, että tartuntariski on suuri yökerhossa, koska se johtaa suoraan siihen, että yökerhoyrittäjälle tulee vähemmän asiakkaita. Toisaalta terveysviranomaiset ovat asettaneet toimijoille paljon erilaisia velvoitteita vähentää tartuntariskejä: jos yrittäjät toimivat näiden mukaan, onko reilua silti alleviivata sitä, että nämä ovat korkean riskin paikkoja. Lopputuloksena virkamiesten viestintä vaikuttaa epäreilulta: niin THL, HUS kuin Jan Vapaavuorikin ovat syyllistäneet opiskelijoita tai nuoria. Mutta voiko heitä syyttää, jos he toimivat ohjeiden mukaan ja menevät yökerhoihin?
Jos haluamme, että ihmiset kantavat vastuunsa viruksen leviämisen estämisessä, tarvitsisimme selkeämpää viestintää siitä, että miten tätä vastuuta kannetaan: kuinka suuria tartuntariski ovat eri yhteyksissä, miten riskiä voidaan eri yhteyksissä vähentää ja minkälaisia seurauksia erilaisista riskeistä syntyy.

 

Vastuu on vaikea asia. Lähtökohtaisesti tartuntataudit ovat epätasa-arvoisia: Joillain on parempi mahdollisuus suojautua niiltä kuin toisilla. Jotkut saavat vakavamman taudin kuin toiset. Joidenkin on helpompi hakeutua hoitoon kuin toisten. Jollei tätä huomioida, vastuun siirtäminen kansalaisille on samalla terveydellisen epätasa-arvon kasvattamista.

Valtiovallalla ja viranomaisilla on tartuntatautien torjunnasta vastuu, koska tartuntatautilaki niin määrittelee. Kun tartuntatautien torjuntaa suunnitellaan, päätöksenteko tarvitsee sekä tietopohjaa että arvojen pohtimista. Huomioon pitää ottaa niin eri toimien toimivuus kuin sekin kuinka paljon haluamme painottaa yksilön tai yritysten vastuuta.

Pandemia vaatii nopeaa punnintaa ja päätöksentekoa. Lähtökohtamme ovat maailman huipulla: suomalainen valmius- ja tartuntatautijärjestelmä on lähtökohtaisesti oivallinen. Esimerkiksi tartuntatautipäiväraha eristykseen tai karanteeniin määrätyille on tärkeä ase, jota monella ei ole. Monessa maassa tartunnanjäljitys on huomattavasti vaikeampaa, kun eristys tai karanteeni on merkittävästi kalliimpaa yksilöille kuin Suomessa. 

Meidän pitäisi enää keksiä miten selviämme niin, että kansalaiset, yritykset ja muutkin toimijat selviämme tästä suomalaisen arvojärjestelmän vahvuuksilla.
 

Kommentit (2)

Vierailija
3/2 | 

Täyttä roskaa alusta loppuun. 'loinen' on vain eräs influenssaviruksen variaatio. Normaalit käsien pesut riittävät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014