Alfred Kordelinin hauta ja kappeli Rauman vanhalla hautausmaalla. Kuva: Joe Kaniini / Wikimedia Commons

 

Timo Hännikäisen saama apuraha Alfred Kordelinin säätiöltä herätti viime viikolla tunteita. Timo Hännikäinen on tunnettu paitsi kirjailijana, myös ihmisenä joka kirjoittelee rasistisia ja naisvihamielisiä tekstejä sosiaalisessa mediassa öisin humalassa. Viime aikoina Hännikäinen on alkanut hengailla myös kansallismielisissä piireissä, ja kansallismielinen on tässä tapauksessa kiertoilmaus, jolla viitataan äärioikeistoon, uusnatseihin ja muihin suomalaisen rodun puhtaudesta huolta kantaviin toimijoihin.

Hännikäisen apuraha olisi ollut hyvin vähäinen tapahtuma, ellei Kordelinin säätiö olisi omatoimisesti tehnyt siitä mediakohun. Apuraha julkistettiin perjantaina, lauantaina Kordelinin säätiö tiedotti, että hallitus kokoontuu sunnuntaina uudestaan arvioimaan apurahaa ja viimein sunnuntaina säätiö tiedotti, että se ei peru Hännikäisen apurahaa.

Säätiö astui miinaan jokaisessa apurahan käsittelyn vaiheessa. Kyllä, tietenkin siitä nousee kohu, jos myöntää Hännikäiselle apurahan, mutta vielä varmemmin kohu syntyy, jos ottaa apurahan uudestaan käsittelyyn ilman selkeää syytä. On hassua ylipäänsä tiedottaa uudesta käsittelystä, ottaen huomioon että kaiken jälkeen apurahan myöntöä ei peruttu.

Kauniiksi lopuksi säätiön hallitus päätti vääntää itsensä lopulliseen solmuun ja totesi, että vaikka nyt rahaa annamme, emme hyväksy Hännikäisen ”muualla esittämiä” naisvihamielisiä ja rasistisia kommentteja. Tästä ei tyylipisteitä herunut.

Ennen kuin jatkan pidemmälle apurahoituksen pohtimista, lienee paikallaan todeta muutama perusasia siitä mitä säätiöt ja apurahat oikein ovat. Seuraavat huomiot auttavat hieman paremmin hahmottamaan tilannetta sekä erityisesti lähtökohtia joista kirjoitan blogitekstiä.

  • Säätiöt ja rahastot ovat merkittäviä tieteen ja kulttuurin rahoittajia. Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan jäsenet myöntävät vuodessa yli 400 miljoonaa euroa tieteen, taiteen, kulttuurin ja sosiaalisten tavoitteiden tukemiseen. Suomessa on vaikea luoda tutkijan uraa ja mahdotonta luoda taiteilijan uraa ilman apuraharahoitusta.
  • Säätiöt on pääosin muodostettu yksityisellä rahalla. Säätiöt voivat käyttää varansa aivan kuten haluavat, Suomen lakien ja omien sääntöjensä puitteissa. Monet säätiöt ovat yhä taustayhteisöjensä tai -sukujen kontrolloimia, toiset ovat täysin tiedemaailman (tai ennemminkin ”arvostettujen tutkijoiden”) hallinnassa ja suuri osa on jossain välimaastossa.
  • Merkittävä osa rahastoista käyttää apunaan asiantuntijoita, jotka arvioivat hakemukset. Tätä työtä tehdään vapaaehtoisvoimin tai hyvin pientä korvausta vastaan. Etenkin isoissa säätiöissä hallitus ei yleensä takerru yksittäisiin apurahamyöntöihin, vaan on kiinnostuneempi isoista linjoista.
  • Suomalaisille säätiöille on tyypillistä, että ne eivät perustele apurahamyöntöjään.
  • Säätiöiden ja rahastojen merkitys ja koko on jatkuvasti kasvanut. Samalla kuitenkin tutkijoiden määrä on kasvanut huomattavasti enemmän, joten rahoitusprosentit ovat laskeneet merkittävästi.
  • Suomalaisissa säätiöissä ei ole kovin isoa henkilökuntaa: säätiöiden voimavarat tukea tutkimusta muuten kuin vain antamalla rahaa ovat suhteellisen vähäiset.
  • Ja viimeisimpänä, mutta ei missään nimessä vähäisimpänä: olen itse saanut rahoitusta usealta säätiöltä ja rahastolta*. Olen tästä rahoituksesta kiitollinen. Haluan myös tulevaisuudessakin saada rahaa säätiöiltä ja rahastoilta, koska se on todennäköin tapa, jolla rahoitan urani. En siis ole millään tavalla riippumaton säätiöiden toiminnan kritisoija. (Ja tietenkin hain myös Kordelinin säätiöltä rahoitusta enkä saanut.)

Säätiöt ja rahastot sijaitsevat siis jonkinlaisessa puolivirallisuuden limbossa: ne ovat kulttuuri- ja tiedekentässä vapaita toimijoita, joilla on olemassaololleen peruste. Ne tekevät vaihtelevasti yhteistyötä muiden instituutioiden kanssa. Ne toimivat hyvin itsenäisesti, mikä tekee niiden integroimisesta tutkimusmaailmaan vaikeaa. Osa säätiöistä jakaa rahaa ja toiset säätiöt tukevat tutkijaa hyvinkin monimuotoisesti tarjoamalla esimerkiksi koulutusta, matka-apurahoja ja työtiloja.

Tutkijat ja taiteilijat tajuavat pelin hengen ja keskittyvät hakemaan rahaa mistä sitä vain saa. Parissa vuodessa oppii ulkomuistiin rahoituskalenterin kierron: helmikuussa Aaltonen, toukokuussa Wihuri, elokuussa Kordelin, syyskuussa Nessling ja Kone, marraskuussa Kulttuurirahasto,... Rahaa saa harvoin, joten verkot kannattaa pitää vedessä jatkuvasti.

Laskin kirjanpidostani, että olen vuoden aikana tehnyt 32 eri rahoitushakemusta. Säätiöiden ja rahastojen lisäksi listaan kuuluu myös esimerkiksi EU ja valtiollisia tahoja. Näistä onnistuneita oli kaksi. Tämä onnistumisprosentti on täysin riittävä, etenkin kun toinen näistä oli kaksivuotinen rahoitus. Silti hakeminen vie aikaa. Jotkut hakemukset ovat kevyempiä ja toiset taas huomattavasti raskaampia. Yhteen hakemukseen kuluu aikaa tunnista kahteen viikkoon. Varovainen arvio voisi olla, että käytän vuodessa kuukauden työaikaani rahoituksen hakemiseen. Tämä määrä tietenkin kasvaa, kun aloitan uuden projektin. Tutkijan uran edetessä rahoitukset ovat isompia ja vastaavasti hakemiseen käytetyn aikamäärän voi odottaa kasvavan.

Tutkijalle ankeinta on, että hän ei saa tietää miksi rahoitusta ei säätiöltä tullut. Näitä syitä voi olla useita: tutkimus ei osunut säätiön alaan, tutkimussuunnitelma ei kuulostanut uskottavalta, tutkimus ei ole mielenkiintoista, tutkimuksessa ei ole tarpeeksi vaikuttavuutta, tutkijan ansioluettelo ei luonut uskoa, että tutkimus onnistuisi tai jonkinlainen yhdistelmä näitä. Kun hyväksymisprosentti laskee alle kymmenen prosentin, mukaan tulee myös puhdas satunnaisvaikutus, kun on vaikea erotella huipputason hakemusten välillä.

Tietenkin apurahan myönnössä voi aina olla henkilökohtainenkin osuus. Tämä voi näkyä monin tavoin: epäsuosittu tutkija ei välttämättä saa rahoitusta tai menestyneen tutkijan kirjoittamat suosituskirjeet saavat erityistä painoarvoa.

Jos Hännikäinen on rasisti ja misogynisti, mutta oivallinen kirjailija, voidaanko häntä olla rahoittamatta? Tähän en uskalla ottaa kantaa, koska keskustelu on syytä käydä kirjallisuuspiirien sisällä. Jos kyse olisi tutkijasta, niin vastaukseni olisi selvä kyllä. Tiede on yhteisöllinen prosessi: se ei ole pelkästään yhden aivon nerokkuutta, vaan yhteistyötä muiden tutkijoiden kanssa. Tällöin kyseenalaisen henkilön rahoittaminen on suorastaan haitallista koko tieteelle. Kirjallisuus on kuitenkin paljon yksilökeskeisempi maailma.

Tutkijasta on viime vuosina rakennettu viestijää ja brändiä. Tutkijan työ nähdään nykyään paljon laajempana kuin pelkkänä tutkimusten julkaisuna ja alan sisäisenä viestijänä. Tutkijan pitää olla vaikuttava. Etenkin tällaisessa maailmassa on omituista, jos tutkijan henkilökohtaiset ominaisuudet eivät vaikuttaisia rahoituspäätöksiin.

Hännikäisen puolustus, ”Ja jos huono käytös olisi kurantti peruste apurahojen eväämiselle, moniko kirjailija tässä maassa saisi apurahaa?”, on samaa sarjaa kuin Donald Trumpin locker room talk. Ei, tuollainen käytös ei ole yleistä saati kirjailijoille tyypillistä. Hännikäinen myös vetoaa, että apurahan arvostelemisessa olisi kyse poliittisiin mielipiteisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Paskat. Rasismi tai misogynia eivät ole poliittisia mielipiteitä. Se, että rasismi ja misogynia saattavat usein esiintyä tietynlaisten poliittisten mielipiteiden kanssa, ei tee rasismista ja misogyniasta hyväksytympää.)

 

Koska tutkija ei tiedä miksi ei saanut rahaa, hänen on vaikea muuntaa hakemustaan seuraavaa vuotta varten. Seuraavana vuonna ei kannata lähettää hakemusta, jos säätiön mielestä tutkimus ei osu sen alaan. Jos tutkimussuunnitelmassa on ongelmia, tutkija voisi parantaa hakemustaan näiltä osin. Jos edellisenä vuonna juuri ja juuri jäi rannalle, hänen kannattaisi hakea käytännössä samalla hakemuksella uudestaan ja toivoa parempaa onnea.

Säätiöt eivät yleensä anna palautetta, koska tämä vaatisi paljon työtä. Palautteen koostaminen ei ole helppoa. Toisaalta, asiantuntija-arvioitsijat joutuisivat myös näkemään paljon enemmän vaivaa, jos heidän arvionsa päätyisi hakijoiden nähtäväksi.

Ajan henkeen kuuluisi kuitenkin, että säätiöt avaisivat enemmän rahoituspäätöksiään. Tämä veisi työtunteja ja kyllä, säätiöiden hallintoon kuluisi enemmän rahaa ja tämän jälkeen olisi vähemmän apurahoja jaettavaksi. Se olisi kuitenkin hyvinkin kaiken tämän arvoista, jos tutkijat saisivat palautetta, ja näin voisivat joko säästää aikaansa tai tehdä parempia hakemuksia. Toisaalta, se lisäisi säätiöiden rahoituksen luotettavuutta läpinäkyvyyden avulla.

Säätiöiden rahoituspäätöksistä, niiden suosimista tutkijoista, yliopistoista, tutkimusaloista liikkuu tietenkin paljon juoruja. Avoimuus auttaisi legitimoimaan säätiöiden toimintaa. Se tekisi niistä entistä tiiviimmän osan tiede- ja kulttuurimaailmaa.

Hännikäisen tapauksessa Kordelinin säätiö piiloutui salailun maailmaan: ”Säätiö ei perustele yksittäisiä apurahojen myöntöpäätöksiä.” Tätä vastausta on vaikea tulkita muuten kuin että säätiöllä ei välttämättä ole erityisen hyviä perusteita apurahan myönnölle. Tämä on monin tavoin pelottavaa. Se herättää kysymyksen siitä, kuinka harkittuja apurahapäätökset ylipäänsä ovat. Pelottavampaa kuitenkin on, että säätiö yrittää puolivillaisesti pestä kätensä. Tämä altistaa apurahansaajan helposti hyökkäyksille.

Miltä tilanne tuntuisi, jos se osuisi omalle kohdalle - jos joku taho jostain syystä haluaisi kyseenalaistaa saamani apurahan? Miten haluaisin, että rahoittajani reagoisi, jos sosiaalisesssa mediassa heräisi pienimuotoinen kansanliike apurahaani vastaan? Mieltäni ei lämmittäisi yhtään, jos rahoittajani toteaisi, että emme me sen Aivelon toimia hyväksytä, eikä tätä rahoitusta muuten perustella. Jos säätiö on jo myöntövaiheessa riittävästi perustellut päätöksensä, se voi seisoa selkä suorana päätösten takana ja antaa tukea apurahoitettavilleen.

 

 

* Tähän mennessä olen saanut rahoitusta seuraavilta säätiöiltä tai rahastoilta: Suoma Loimaranta-Airilan rahasto, Tiisalan rahasto, Helsingin yliopiston tiedesäätiö, Oskar Öflundin säätiö, Otto A. Malmin rahasto ja Suomen kulttuurirahasto. Lisäksi kirjoitin tämän blogikirjoituksen Maj ja Tor Nessligin säätiön tutkijoiden pop-up-työskentelytilassa

Kommentit (3)

Tarkkailija

Teksti jaarittelee pitkään, mutta missä on punainen lanka? Siinäkö, että säätiöiden rahoituspäätöksiin pitäisi saada "avoimuutta" juuri nyt, kun kirjoittajan mielestä väärä henkilö on saanut rahoitusta? Siksikö, ettei kirjoittaja itse saanut ko. säätiöltä rahaa? Haiskahtaa katkeruudelta.

Mitä Hännikäiseen tulee, niin mies on sosiaalisessa mediassa, humalassa, sekä humalaisena sosiaalisessa mediassa harkitsematon idiootti (kuten suurin osa meistä), ja muutenkin yksityiselämässään asenteiltaan hieman kyseenalainen. Näiden seikkojen ei pitäisi kuitenkaan vaikuttaa säätiöiden rahoituspäätöksiin, jotka annetaan (ennen kaikkea tulevien) _teosten/tutkimusten_ perusteella. Hännikäisen kirjalliseen tuotantoon säätiöiden rahoituspolitiikan kritiikki pitäisi kohdistaa, ei joihinkin sinänsä typeriin möläytyksiin, mitä herralta kyllä riittämiin löytyy.

Hännikäistä kritisoidaan lähinnä tunneperäisin argumentein yksityiselämän hölmöilyihin takertuen, ei hänen tuotantonsa perusteella. Kenties siksi, ettei siitä ei niin helposti löydy pikkunäppärää naljailtavaa?

Vierailija

Hyvä teksti, kommentoisin vain seuraavaa kohtaa:

"Jos Hännikäinen on rasisti ja misogynisti, mutta oivallinen kirjailija, voidaanko häntä olla rahoittamatta? Tähän en uskalla ottaa kantaa, koska keskustelu on syytä käydä kirjallisuuspiirien sisällä."

Hännikäisen apuraha oli myönnetty "esseistisen proosateoksen" kirjoittamiseen. Aiemmin Hännikäinen on julkaissut esseitään mm. kirjassaan Kunnia, ja näissä esseissään hän argumentoi mm. oman sukupuolikäsityksensä ja eri kulttuureja koskevien näkemystensä puolesta. Eikö tässä valossa ole syytä olettaa, että vastaavaa olisi odotettavissa myös Kordelinin rahoittamassa teoksessa? Eli Kordelin saattaa nyt hyvinkin rahoittaa nimenomaan Hännikäisen rasistista ja misogynististä kirjoittelua.

äityk

Nyt suvakki vieher-vassarit saakin jo kaikki apurahat, kun ajatusmaailma on sopivan vaalenapunainen ja globaali. Ajatusrikollisuus rehottaa siellä missä sen halutaan nähdä rehottavan.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Helsingin ja Zürichin yliopistoissa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014