Kansalaistieteilijät etsivät lumivuohia. Kuva: Flickr / Glacier-kansallispuisto.

 

Viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli kaksikin kirjoitusta, joissa pohdittiin tieteen asemaa ja suhdetta tavallisiin kansalaisiin. Molemmissa kirjoituksissa oli samankaltainen huoli ja molempiakin voisi luonnehtia elitistiseksi.

Tiina Raevaara kirjoitti siitä, kuinka tutkimusten perusteella tieteen popularisointi voi johtaa siihen, että ihmiset uskovat tietävänsä enemmän kuin tietävätkään. Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo puolestaan kirjoittivat siitä, kuinka tieteessä ei ole kyse yleisön hyväksynnästä, vaan tutkijoiden asiantuntemuksesta.

Molemmat kirjoitukset nostavat esille tiedepolitiikan ja tiedeviestinnän hyvin intiimin liiton.

Tieteeseen käytetään – ja siihen pitää käyttää! – julkista rahoitusta verovaroista ja veikkausvoittovaroista. Suomessa valta kuuluu kansalle, joten kansa päättää miten paljon tieteeseen panostetaan. Niinpä kansa, joka arvostaa tiedettä, on eduksi tietee(n rahoitukse)lle.

Tämä on tietenkin huomattu yliopistomaailmassa. Ronzittin ja Tulenheimon kritisoiman ja Raevaaran problematisoiman tiedeviestinnän kehityskulun takana on juuri se, että tiedeyhteisö joutuu markkinoimaan tuotoksiaan, jotta ihmisten hyväntahtoisuus tiedettä kohtaan säilyy. Panostus on ymmärrettävää, sillä tiede on kallis projekti, johon kuluu vuodessa miljardi jos toinenkin.

Tiedeviestintää on olemassa tietenkin hyvää ja huonoa. Tiedotusvälineiden tehtävä ei ole olla tieteen markkinoija tai tuottaa suoraa hyötyä kenellekään muulle kuin osakkeenomistajilleen. Journalismin moraalinen tehtävä on olla totuudenmukaista. Tämän jatkeena epäilemättä journalistien kuuluu toimia niin, että yleisölle jää oikea käsitys maailman tilasta. Tämä asettaa tietenkin viestinnän vaikeaan asemaan: ei riitä, että sen välittämä tieto on totta, vaan sen on myös ajateltava, miten yleisö ymmärtää saamansa tiedon ja miten tämä tieto vaikuttaa lukijoissa ja katselijoissa.

Tiedeviestinnästä tekee erityisen vaikeaa, että tutkijalla on harvoin tietoa siitä, minkälainen viestintä on tehokasta, toimivaa ja järkevää. Tosiasioiden toteaminen ei nykymaailmassa enää riitä.

 

Yksi Ronzittin ja Tulenheimon esittämistä pahoista peikoista on kansalaistiede. Kirjoituksesta saa käsityksen, että kansalaistiede johtaa tutkijoiden arvovallan kiistämiseen. Kirjoitus asettaa vastakkain "jokamiehen vaistonvaraiset mielipiteet" ja "vaativan älyllisen hankkeen", tieteen.

Jos ihan totta puhun, ei tämä tiede mitään rakettitiedettä ole: kyllä maalikkokin oppii ymmärtämään ainakin osasia tutkijoiden työstä. Sitä paitsi, suomalaiset jokamiehet ovat istuneet monta vuotta koulun penkillä juuri oppimassa sitä mitä tiede on ja miten se toimii.

Pelottavin ajatus kuitenkin kirjoituksessa oli, että tiede on yksilölaji: "Merkittävät tieteelliset ideat ovat kuitenkin usein yksin tehdyn työn tuloksia." Tämä ei pidä lainkaan paikkansa. Väite on väärin ja vaarallinen.

Tiede on ennen kaikkea yhteisöllinen projekti. Sen ytimessä on kysymysten esittämisen testaamisen ja epäilyn menetelmä. Ei ole olemassa yksin tehtyä tieteellistä työtä. Samaten on omituista ajatella tiedettä muusta yhteiskunnasta irrallisena osana. Paitsi että tutkijat tarvitsevat yhteiskuntaa rahoittaakseen toimintansa, tutkimuksen tekemiseenkin liittyy aina poliittista harkintaa.

Päinvastoin kuin Ronzitti ja Tulenheimo, koen, että kansalaistiede yksi parhaita aseita tieteen merkityksen ymmärtämisessä. Kansalaistiede voisi auttaa Raevaaran muotoilemaan ongelmaan: kun kansalaiset ovat osa tutkimuksen tekemistä, he saavat paremman käsityksen siitä, mitä tutkimus oikein on. Jokamies arvostaa sitä, että häntä kuunnellaan, ja koska tiede on yhteisöllinen prosessi, tieto ja ymmärrys liikkuu kansalaistieteessä kahteen suuntaan.

Kirjoitin viime kirjoituksessa, että tiede on paras tapa saada varmaa tietoa maailmasta. Tämä on totta, mutta minä – ja keskustelujeni perusteella moni muukin tutkija – ei tee tiedettä saadakseen vastauksia, vaan esittääkseen kysymyksiä. Tutkijan tehtävä on ennemmin epäillä kuin tietää. Kun arvioin, mitä tieteen perusteella tiedämme, keskeisenä lisänä on aina epävarmuus. Älä luota tutkijaan, joka ei viesti sitä, kuinka epävarma hän on.

Epävarmuudesta ja varmuudesta, tutkijan työn vaikeudesta ja ilosta saa parhaan kuvan osallistumalla tieteen tekemiseen. 

Olen toistuvasti kirjoittanut, kuinka tutkijoiden urapolkuun pitää kiinnittää huomiota entistä enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että urapolun tehtävä olisi etsiä ”huippututkijoita” tai tieteen valovoimaisia tähtiä. Tutkijoiden hyvin suunnitellun urapolun tehtävä pitää olla tutkijoiden turvallisuudentunteen lisääminen. Silloin yhteistyölle jää enemmän tilaa. Silloin ehkä kansalaisetkaan eivät tunnu uhkalta vaan voimavaralta.

 

Kommentit (3)

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Jokseenkin ainakin joskus tiede-uutisoinnissa häiritsee se, että niitä on pakko myydä osana lehteä. Tämä taas tekee sen, että niitä pitää tulkita ja otsikoida siten, että se tuottaa elämyksiä.

Joskus kiihottaa mielikuvituksia, joskus käänteen tekeväksi kohtalonkysymykseksi, jossa koko maailmankaikkeus räjähtää tai naiset ovat psykopaattien armoilla ja ihminen on paha.

Lopulta sitten hyvällä tuurilla joskus joku oikaisee, että ei tässä nyt vieläkään eletä simulaatiossa, mutta jarruttelu tuskin auttaa enää, koska onhan se mielenkiintoista ajatella, että elämme simulaatiossa. Mutta voiko tiedettä muuten myydä? Pitääkö se uutisoida siten, että kärjistetään ja kärjistetään ja ollaan koko ajan käänteentekevän äärellä (yleensä tukee deklnismiä "declinism")?

Ruhollah.

Kasvisruoka2
Liittynyt29.8.2015
Viestejä4412

Yritän edelliseen vielä vastata aika pessimistiseen suuntaan.

Sen sijaan, että ihmiset saataisiin kysymään vastaamisen sijaan, niin eräänlaisessa kilpailevien äänien kakofoniassa on huudettava lujaa, jotta voi tulla esiin. Ja tämä taasen vaatii hyvin vahvoja tunteita ja elämyksiä, jotta uutinen jää mieleen tai voi erottua muista äänistä. Asioista pitää vääntää maailmaa mullistavia, jotta ne näkyvät ja kuuluvat kohinasta.

Ruhollah.

Arija
Liittynyt1.4.2013
Viestejä12

Kansalaistiede kuullostaa hyvältä mutta sisältää paradoksin.
Tieteen määritelmiä on lukuisia mutta "tiede on sitä mitä tieteentekijät tekevät" taitaa olla yleisimmin käytetty.
Joten jos rivikansalalainen tekee hienon prototyypin tai saa mullistavan idean, niin se ei ole tiedettä, kun henkilö ei ole ammattimainen tieteilijä. Ihan sama vaikka sillä rivikansalaisella olisi tohtorin tutkinto.

Akateeminen yhteisö on hermeettisesti suljettu ja siellä tapahtuva kehitystyö ja ideointi on vertaisarvioinnilla varmistettua tiedettä. Aivan saman tasoinen ja ehkä joskus edityneempikin tutkimus, mutta liikemaailman tekemänä on paha juttu ja siitä ei heru kuin korkeintaan rahaa tekijöilleen. Tiedettä se ei ole.

Yhden uraputken jälkeen akateemiset opinnot läpikäyneenä olen ällistellyt tätä sulkeutuneisuutta. Yliopistomaailma ei tunnista eikä tunnusta muualta kerättyä tietopohjaa ja kokemusta eikä käytä niitä hyväkseen vaan tuntuu jarruttavan ja jopa yrittävän estää "ulkopuolisten" siirtymistä akateemiseen maailmaan.

Tukijana voit meritoitua vain ja ainoastaan yliopistoissa ja julkisissa sektoritutkimuslaitoksissa. Ja tutkijaksi pääset vain ja ainoastaan perinteisellä lukio-kandi-maisteri-tohtori-polulla. (Ok, myönnetään, kandin tilalla voi nykyään olla myös AMK+ raskaat siltaopinnot) Jos haet vaikkapa Akatemian apurahoja, niin pari vuotta tutkinnon jälkeen akateemisen maailman ulkopuolella (oikeissa töissä) tekee anojasta hakukelvottoman, koska tämä on jo tippunut tenure-track-systeemistä.

Summa summarum: kansalainen voi tehdä tiedettä vain, jos on töissä tiedeyhteisössä.

Tietämättömyys ei ole synti, sen hyväksyminen on.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014