Kuva: andy / Wikimedia Commons

Viimeisen parin vuoden aikana ilmastonmuutoskeskustelu on pyörinyt hyvin paljon yksilön valintojen ympärillä. Uusimpana keskustelun aiheena on tutkijoiden matkustaminen konferensseihin, kenttätöihin ja tutkimusvierailuille ympäri maailman.

Tämä on tietenkin symbolisesti merkittävä asia: jos tutkijat eivät pysty vähentämään ilmastonjalanjälkeään, miten akateeminen maailma pystyy uskottavasti kertomaan, kuinka tärkeää on, että päästöjä pienennetään?

Luonnon monimuotoisuutta tutkivaan biologiin lentomatkustaminen tietenkin kirpaisee erityisen pahasti, mutta silti tässä istun, tätä kirjoitusta näppäilemässä lentokoneessa. Olen palaamassa Varsovasta, jossa järjestettiin Euroopan nisäkästieteellinen konferenssi.

 

Ensimmäiset reaktiot ja toimenpiteet, joihin yliopistot ja rahoittajat ovat lähteneet, ovat kohdistuneet – kuten ilmastonmuutoskeskustelussa niin usein! – yksittäisten tutkijoiden tekoihin. Useat yliopistot ja tutkimuslaitokset kompensoivat lentoliikenteen päästöjä, esimerkiksi rahoittamalla projekteja, joiden tavoitteena on vähentää sitoa hiilidioksidia ilmasta. Muutamat rahoittajat, Maj ja Tor Nesslingin säätiö etunenässä, ovat kirjoittaneet rahoitettavilleen ohjeistuksia, joissa suosittelevat ilmastoystävällisemmän matkustusvaihtoehdon valitsemista.

Pienimuotoiset toimet ovat tietenkin järkeviä, sikäli kun ne vähentävät ilmastopäästöjä tehokkaasti, mutta ongelmaa niillä ei ratkaista. Kuten Nesslingin säätiö kirjoittaakin, työmatkaohjeistus on vasta ensimmäinen askel. Perusongelma on se, että tutkijoiden on pakko matkustaa.

Tutkijat elävät ja etenevät urallaan huomiotaloudessa. Tutkimuksen arvo mitataan nykyään sen mukaan, kuinka paljon muut tutkijat arvostavat tehtyä tutkimusta. Tämä on tietenkin monella tapaa hyvä lähtökohta, mutta ongelmat syntyvät, kun arvostusta mitataan.

Yksi tapa mitata arvostusta on laskea, kuinka usein muut tutkijat viittaavat tutkijan julkaisuihin. Ehtona sille, että tutkimukseen voidaan viitata on tietenkin se, että muut tutkijat tietävät, että tutkimus on julkaistu. Ei ole mitenkään ilmiselvää, että tutkimukset päätyvät näkyviin, sillä nykyään tutkimusta julkaistaan paljon. Vuodessa julkaistaan arviolta noin kaksi ja puoli miljoona tutkimusta ja määrä on jatkuvassa kasvussa. Tutkijan pitää siis mennä konferensseihin ja markkinoida omaa tutkimustaan, jotta muut huomaavat sen.

Toinen tapa mitata tutkimusta on jotenkin arvioida tutkijoiden mainetta, esimerkiksi vertaisarvioinnilla. Jälleen, mainetta kertyy vain, jos ihmiset tuntevat sinut. Paras tapa luoda yhteistyöverkostoja ja tutustua muihin tutkijoihin – saada nimensä näkyviin – on mennä konferensseihin.

Akateemisessa huomiotaloudessa joillakin on etumatkaa. Jos kokeneempi tutkija on jo tunnettu nimi, markkinointiin ei tarvitse käyttää yhtä paljon vaivaa: muut tutkijat jo rutiininomaisesti seuraavat, että mitäs sieltä seuraavaksi tulee ulos. Vastaavasti, jos nuorempi tutkija työskentelee tunnetun tutkijan tutkimusryhmässä markkinoinnin eteen pitää tehdä paljon vähemmän. Tutkijat, jotka työskentelevät tunnetussa ja arvostetussa tutkimuslaitoksessa ovat muutaman askeleen aina edellä huomiossa.

Akateemisen huomiotalouden kipupisteet liittyvätkin juuri epätasa-arvoon: Huomio ei välttämättä kohdistu aina parhaimpaan tutkimukseen. Toisaalta, huomion reuna-alueilta tulevat tutkijat joutuvat tekemään huomattavasti enemmän työtä päästäkseen näkyviin. Tämän takia esimerkiksi uraansa aloittelevilla suomalaisilla tutkijoilla ei ole varaa olla matkustamatta: meitä ei muuten huomata, ja jos meitä ei huomata, emme menesty akateemisella uralla.

Matkustamisen ansa on tietenkin vielä pahempi. Jos huomion huipulla olevat tutkijat – joiden ei oikeastaan enää tarvitse matkustaa konferensseihin – päättävät vähentää matkustamistaan, konferensseissa on vähemmän kokeneempia tutkijoita, joiden huomioon nuorempien tutkijoiden juuri pitää päästä. Jos varttuneemmat tutkijat vierailevat vähemmän muissa tutkimuslaitoksissa, he kohtaavat vähemmän nuorempia tutkijoita, jotka yrittävät päästä näkyviin.

 

Virtuaaliset konferenssit tai erilaiset etäosallistumisen tavat ovat yksi mahdollisuus ratkaista ongelma. Nämä voivat tietenkin vähentää painetta matkustaa, kunhan niitä tietoisesti suunnitellaan sen mukaan, että ne huomioivat syyt, jonka takia pitää matkustaa. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa virtuaalikonferenssit säästäisivät ilmaston lisäksi myös ihan oikeaa rahaa ja mahdollistaisi osallistumisen niillekin, joilla ei ole nyt varoja matkustamiseen.

Yleisesti ottaen olen kuitenkin skeptinen siihen, että uudet, teknologiset ratkaisut tasoittavat huomiotalouden pelikenttää.  Monia seminaareja striimataan nykyään internettiin, mutta ainakaan minä en ole niitä siltikään erityisemmin seurannut.

Tutkijoiden lentämiseen liittyvät ilmastopäästöt ovat monin tavoin samanlainen ongelma kuin ilmastopäästöt yleensä. Ne eivät johdu siitä, että suuri joukko ihmisiä tekee tietämättömyyttään huonoja valintoja. Päästöjä ei ratkota syyllistämällä ihmisiä teoista, joihin järjestelmä heidät pakottaa. Ratkaisuna on muuttaa järjestelmää.

Varsinainen ongelma, joka pitää ratkaista, on tietenkin se, että miten tutkijat pääsevät etenemään urallaan tasavertaisesti ja miten huomiota pystytään jakamaan niille, jotka sen ansaitsevat. Tähän on nykyisessä tiedemaailmassa hyvin pitkä matka.

 

Maj ja Tor Nesslingin säätiö rahoittaa tällä hetkellä tutkimustani ja tätä lentoanikin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
3/1 | 

Hyvä kirjoitus. Valitettavasti on vaikea kuvitella tilannetta, jossa jatkossakin oikeassa elämässä verkostoituminen ja ns. oikeisiin henkilöihin tutustuminen ei olisi tärkeätä. En ainakaan itse usko, että mitkään virtuaalitapahtumat tuota voivat korvata - ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, jos kunnollisesta virtuaalitodellisuudesta tulee massahupia.

Lyhyellä aikavälillä voisi hyvä askel olla se, konferenssien tapahtumapaikkaa ja saavutettavuutta eri matkustusvälinein pohditaan vielä entistä enemmän.  Vaikka varmasti monelle joku Thessaloniki (https://matkailu.fi/thessaloniki/) olisi ilmaston puolesta mieluisempi tapahtumapaikka kuin vaikka talvinen Berliini, niin ehkä se sisäinen hyvä tunne helpommin saavutettavasta paikasta lämmittäisi kuitenkin lopulta enemmän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014