Piirroskuva kaksoiseläimestä. Kuva: Ernst Haeckel / Wikimedia Commons

Maailmassa on tiettävästi yksi eläinryhmä, jonka jäsenet pariutuvat kerran elämässään pysyvästi, eivätkä lisäänny kenenkään muun kuin oman parinsa kanssa. Ne ovat vieneet sitoutumisen kokonaan omalle tasolleen, joka heijastuu niiden nimessäkin.

Kaksoiseläimet (Diplozoidae) yhtyvät aikuistuessaan toiseen lajinsa edustajaan, kasvattavat sukuelimensä yhteen ja loisivat kalojen kiduksissa. Madot ovat kaksineuvoisia, eli kummallakin yksilöllä on koiras- ja naarassukuelimet.

Parhaiten tunnettu kaksoiseläinlaji on kaksoiseläin (Diplozoon paradoxum). Tämä hieman alle sentin kokoinen mato elää eurooppalaisten särkilajien kiduksissa, jossa ne imevät verta. Kevään ja kesän aikana kaksoiseläin munii, ja munista kuoriutuu toukkia, jotka jäävät elämään kalojen kiduksiin. Toukan kehitys pysähtyy diporpa-vaiheeseen, kunnes se kohtaa toisen diporpan. Diporpa voi elää useita kuukausia seuralaistaan odotellen. Jos seuralainen löytyy, toukat aikuistuvat yhdessä ja kasvavat toisiinsa kiinni. Jos seuralaista ei löydy, diporpa kuolee.

Aikuistumisen yhteydessä niiden sukujohtimet kasvavat yhteen siten, että alkuperäisistä yksilöistä toinen voi hedelmöittää toisen munasolut omilla siittiöillään ja päinvastoin.

Aikuisena kaksoiseläin toimii siis kuin kaksineuvoinen eläin, joka pystyy hedelmöittämään itsensä. Samalla kuitenkin kaksoiseläin on keksinyt miten pystyy lisääntymään suvullisesti. Yksineuvoisista lajeista syvännekrottien elämä on samansuuntainen: naaraskala on suurikokoinen syvänmerenkala, mutta koiraat ovat vain muutaman millin pituisia. Näiden lajien koiraat tarttuvat kiinni naaraisiin ja yhtyvät näihin kiinni muuttuen käytännössä kivespussiksi. Kaksineuvoisuuden ansiosta kaksoiseläimen lopullinen kohtalo vaikuttaa tasa-arvoisemmalta.

 

Hurmaavan elämäntapansa lisäksi kaksoiseläimellä on läheinen tieteellinen yhteys Suomeen, sillä lajin on tieteelle kuvannut Ruotsinsalmella syntynyt biologi Alexander von Nordmann vuonna 1832. Von Nordmann oli valmistunut Turun Akatemiasta ja hän jatkoi tutkimuksiaan Berliinissä Karl Rudolphin johdolla, koska Turun palo oli tuhonnut mahdollisuudet jatkaa tutkimusta Suomessa. Berliinissä Von Nordmann erikoistui loisiin, erityisesti kalojen silmien ja kidusten loisiin. Tänä aikana Von Nordmann myös tarkasteli kaksoiseläimien elämänkiertoa.

Berliinistä Von Nordmann siirtyi Odessaan, jonka ranskalaisessa lukiossa hän toimi opettajana toistakymmentä vuotta. Näinä vuosian hän teki useita näytteidenkeruu- ja tutkimusmatkoja Itä-Euroopassa, Venäjällä ja Keski-Aasiassa. Von Nordmannin keräämät kokoelmat ovat nykyään Odessan yliopiston luonnontieteellisten kokoelmien pohja.

Lopulta Von Nordmann päätyi Helsingin yliopistoon, josta hänelle tarjottiin eläin- ja kasvitieteen professorin virkaa. Virka jaettiin myöhemmin kahtia niin, että Von Nordmann jatkoi Suomen ensimmäisenä eläintieteen professorina. Von Nordmann oli samaan aikaan kansainvälinen tutkija ja suhtautui penseästi ajan kansallisradikalismiin, mutta myös tutkimustavoiltaan kuvaileva ja havaitseva. Von Nordmann ei muun muassa puuttunut Darwinin evoluutioteoriasta vellovaan keskusteluun.

Von Nordmann palkittiin työstään todellisen valtioneuvoksen arvonimellä, joka venäläisessä rankijärjestelmässä vastasi kenraalimajurin sotilasarvoa ja joka oikeutti puhutteluun "teidän ylhäisyytenne".

 

Loistutkijalta kysytään yllättävän usein, että mikä on lempiloisesi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen olen valmis nimeämään kaksoiseläimen lempiloisekseni.

Kohtasin ensimmäisen kaksoiseläimeni ensimmäisellä biologian kurssillani yliopistossa. Eläintieteen kurssin laakamato-kerralla tutkailimme mikroskoopilla vanhoja - merkinnöistä päätellen jossain 1900-luvun alkupuolella tehtyjä - kaksoiseläinpreparaatteja.

Kaksoiseläimet ovat kiehtovia. Kaksoiseläindiporpien yhdistyminen johtaa hyvin intiimiin aikuismuotoon, jossa yksilöitä ei voi erottaa toisistaan. Se näyttää aidosti kahden eläimen saumattomalta yhdistymiseltä.

Kaksoiseläin kietoutuu myös viime vuonna julkaistun Loputtomat loiset -kirjani tarinaan. Kirjani kannessa on Ernst Haeckel luoma kuvataulu erilaisista loisista. Tästä kuvataulusta on kuitenkin poistettu yksi loinen, jotta kanteen saadaan kirjan nimi ja oma nimeni. Tämä loinen oli sattumoisin juuri kaksoiseläin. Kirjani kannesta kadonnut kaksoiseläinkuva onkin tämän blogin kuvituksena. Kaksoiseläimen katoaminen jäi harmittamaan sen verran, että tammikuun Suomen luontoon kirjoittamassa jutussani Suomen luonnon loisista kaksoiseläin on merkittävässä roolissa.

Mitä minun ja kaksoiseläimen välisessä suhteessa on vielä saavuttamatta? Ainakin elävän yksilön kohtaaminen, koska en ole koskaan nähnyt luonnossa kaksoiseläintä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
Heinäkuu
2016
2015
2014