Tiedekuntaneuvosto antoi minulle tiistaina väittelyluvan. Tuijotan päätöstä ristiriitaisissa merkeissä.

Pari viikkoa sitten, kun toimitin tiedekunnan kansliaan ehdotusta vastaväittäjästäni, olo oli ennen kaikkea helpottunut. Viiden ja puolen vuoden urakka on kasassa. Pian voin allekirjoittaa mielipidekirjoitukseni filosofian tohtori –nimikkeellä. Maailma auki edessäni!

Nyt tunnelmat ovat toisenlaiste. Helsingin yliopisto ilmoitti viime viikolla, että yliopiston henkilöstömäärä tulee vähenemään 1200 henkilöllä. Oma määräaikainen työsopimukseni loppuu tämän vuoden lopulla. Jotain sitä pitäisi ensi vuonnakin tehdä.

 

Viime aikoina tutkijoiden tulevaisuudennäkymät tuntuvat olleen pessimistisiä. Tämä on tullut esiin yhä useammin lounaskeskusteluissa. Eräs professori pelkäsi, että hänen eläköitymisensä jälkeen professuuri lakkautetaan. Toinen tutkija oli huolissaan, kun laitoksella on monia akatemiatutkijoita, joilla ei rahoituskauden jälkeen ole töitä tiedossa. Kolmas oli vuoden pituisen apurahakautensa loppupuolella, eikä ollut ”tutkimusprojektin” aikana tekemään juuri muuta kuin kirjoittamaan uusia apurahahakemuksia.

Syy on selkeä: tutkimuksen rahoitus lisääntyi pitkään, mikä tarkoittaa että tohtoreita valmistuu yhä enemmän. Työmarkkinat eivät kuitenkaan vedä, koska kaikille ei löydy paikkaa yliopistolta, eivätkä yrityksetkään juuri tunnu palkkaavan tohtoreita. Samalla tutkijan uralle muodostuu pullonkauloja, kun varttuneemmille tutkijoille ei kuitenkaan löydy töitä aiempaa enemmän, vaikka tunkua alalle on enemmän. Nuoremmille tutkijoille suunnattu rahoitus houkuttaa jäämään tutkijaksi, mutta seinä saattaakin tulla vastaan myöhemmin. Nyt tutkimusrahoitus on kuitenkin vuorostaan vähenemässä ja samalla mahdollisuudet järkevään henkilöstöpolitiikkaan ja pullonkaulojen kivuttomaan ratkomiseen ovat pienenemässä.

 

Kansainvälisten trendien mukaan Suomessakin yhä useampi rahoittaja haluaa rahoittaa ”rohkeita avauksia” tai kuten englanniksi sanotaan high risk, high impact -tutkimusta. 

Entä jos en halua olla rohkea? Mieluiten olisin nyt ottamatta ylimääräisiä riskejä ja tutkisin turvallisia asioita. Näin tutkijan uran alussa mieluiten keskittyisin low risk, high impact -projekteihin. Rahoittajilla on ehkä pelissä vain jotain satojatuhansia euroja, mutta minulla on pelissä tutkijan ura. Säästäisin mieluusti rohkeuden professoreille, joilla on turvattu asema.

Samalla strategiatyöryhmät yrittävät vääntää itseään solmuun pohtimalla, että miten me nyt saadaan vakuutettua ne siellä rahoituselimissä, että tämä on sitä biotalouden tai genomitiedon tai uuden oppimisen ydintä, mitä me täällä teemme, kyllä tänne kannattaa antaa rahaa. Juuri, kun kaikki ekologinen ja evoluutiobiologinen tutkimus on saatu puettu ilmastonmuutostutkimuksen kaapuun, alkaa uusi maastoutusoperaatio, kun tutkimussuunnitelmien päälle liimaillaan biotalous-naamioita. Kyllä me innovaatioita tehdään, jos vain rahaa annetaan!

 

Olisikin tilanne näin ankea, mutta eihän se ole.

Biologia etenee vauhdilla, kansainvälisesti tutkimuksen määrä kasvaa jatkuvasti, koska Aasian rikkaat valtiot panostavat tutkimukseen huikeita summia. Tiede on muuttumassa avoimemmaksi, kansainvälisemmäksi ja sosiaalisemmaksi. Uusia tutkimustekniikoita keksitään jatkuvasti ja geenitekniikoiden ansiosta tauti- ja loistutkijoilla on huikeat mahdollisuudet yhdistää ekologiaa ja evoluutiobiologiaa. Elämme tieteen suhteen jännimpiä aikoja ikinä, ja tutkimus muuttuu jännemmäksi yhä kiihtyvää vauhtia.

Silti on niin paljon asioita joita emme tiedä, jotka vielä odottavat löytämistään ja tajuamistaan.

Yläasteen jälkeen tiesin, että menen lukioon. Lukiossa tiesin, että menen opiskelemaan biologiaa. Ennen maisteriksi valmistumista olin päättänyt, että teen väitöskirjan. Kaikki nämä olivat nolla-vaihtoehtoja siinä mielessä, ettei kauheasti tarvinnut päätään vaivata sillä mitä tekee. Nyt pitäisi. Mikähän minusta tulee isona?

Tutkijan uran seuraava vaihe – nolla-vaihtoehto, jälleen – on lähteä ulkomaille. Tämä, niin sanottu post doc -vaihe, valmentaa oman tutkimusryhmän perustamiseen ja itsenäisen tutkijan elämään. Lähtö houkuttaa ja teen sen mielelläni, mutta katseeni on samalla urassa post doc-vaiheen jälkeen. Suomeen paluu ennemmin tai myöhemmin on lähes itsestäänselvyys, koska aidosti pidän Suomesta ja toisaalta perhesyyt painavat siihen suuntaan. Nyt on vain niin monia avoimia kysymyksiä: onko minusta tutkijaksi, haluanko tutkijaksi ja onko tutkijana oleminen mahdollista Suomessa tulevaisuudessa?

Mutta kun mieli tekisi niin perhanasti tutkia.

Kommentit (1)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1633

Jos saisi töitä yliopistosta, palkka ei varmaan olisi paljoakaan suomalaista keskitasoa alempi. Joku Hesarissa ehdottikin, että yliopiston henkilöstö luopuisi määräajaksi kymmenestä prosentista palkastaan. Tämän tuloksena monenkaan ei tarvitsisi lähteä kesken tutkimustensa kilometritehtaalle ja elämälle välttämättömiin asioihinkin jäisi varmasti fyrkkendaalia.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014