Luento Teknillisessä korkeakoulussa. Kuva: Tungsten / Wikimedia Commons

 

Nykymaailmassa pienevä rahoitus ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Yliopistot eivät tunnu tätä täysin ymmärtämään, joten opetusministeri päätti kirjoittaa avoimen kirjeen yliopistoille ja ammattikorkeakouluille. Kirjeessä luki suurin piirtein niin, että kansan osaamistasoa pitää nostaa, mutta Suomessa tehdään liikaa tutkimusta ja että enemmän pitää vielä tehdä, joten nyt leikataan rahoitusta ja päästään huipulle.

Poisvalinta. Sillä Suomen tiede saadaan lentoon.

Kirjeessä voisi tarttua moneen kohtaan, mutta yksi kohta pisti erityisesti silmään. Opetusministeri ottaa tähtäimeensä yliopiston muun henkilökunnan:

Nykytila, jossa jopa 40 prosenttia henkilöstöstä työskentelee muissa kuin opetus- ja tutkimustehtävissä, ei varmasti kenenkään mielestä ole tyydyttävä

Muu henkilökunta on looginen seuraava kohde, koska valtiovarainministeri Stubb ehti jo loukkaamaan professoreja kesäloma-kommentillaan. Ministeri ei kerro miten byrokratiaa pitäisi vähentää, mutta yksi keino voisi olla vaikka antaa potkut siivoojillle. Esimerkiksi tohtorikoulutettavat voisivat hoitaa tuon homman tutkimuksen ohessa. Näin saadaan byrokratia vähenemään!

Vakavasti puhuen: muu henkilökunta tekee merkittävää työtä tutkimuksen ja opetuksen eteen. Oman väitöskirjani valmistumisen kannalta merkittävää työtä ovat tehneet useammat laboratorioteknikot, tarvikehuoneen täyttämisestä vastaava teknikko, atk-tukihenkilöt, vahtimestari, siivoushenkilökunta ja tohtoriohjelman koordinaattori. Pardian puheenjohtaja jo aiheellisesti kysyi, että mistä se löysä henkilökunta löytyy.

Opetus- ja tutkimushenkilökunnan ja muun henkilökunnan välinen suhdeluku ei ole mikään järkevä mittari. Yliopiston hallinnon pitää olla niin suuri, että he saavat hallintotehtävät tehtyä ja tutkijat ja opettajat voivat keskittyä opettamiseen ja tutkimukseen. Itse asiassa viime aikoina professorien kritiikki on ollut päinvastaista kuin ministerin: hallintohenkilökuntaa on niin vähän, että professorit joutuvat tekemään hallintotyötä.

Kyllähän yliopistossa tehdään paljon epätuottavaakin työtä. Katri Saarikiven oivallinen blogikirjoitus kuvaa hienosti sitä, miten yliopiston arki nykyään sujuu:

Melkein päivittäin Julia saa kuitenkin lukea, että yliopistossa pitäisi soveltaa enemmän yritysten toimintamalleja. Niitähän on tullutkin Julian hämmennykseksi yliopistoon viime vuosina: työajanseurantajärjestelmä, johon ei saa syöttää todellisia työtunteja, palkkataulukko, joka saattaa loppua kesken jos työntekijä liiaksi kehittyy, lähiesimies, jonka tehtävänä on arvioida “alaisensa” osaamista ilman omaa kokemusta samalta alalta, ja lisää kilpailua tilanteissa, joissa parhaat tulokset syntyisivät yhteistyön kautta. Uusimpana yrityksiltä lainattuna toimintamallina on joillekin kollegoille tullut kellokortti.

En voi välttyä ajatukselta, että juuri ministeriön poliittinen ohjaus ja ulkoisen rahoituksen lisääntyminen on tuonut yliopistoon paljon uusia hallinnollisia velvoitteita. Osa tästä on epäilemättä hyödyllistä: tiedekuntaan kannattaa palkata muutama hallintohenkilö hoputtamaan opiskelijoiden valmistumista, jos näin saadaan lyhennettyä merkittävästi opetusaikoja. Professoreja kannattaa innostaa kehittämään opetustaitoaan, jos näin saadaan parannettua opetuksen laatua. Tasa-arvo, tieteen etiikka ja tiedonhallinta vaativat jatkuvasti lisää työvoimaa. Hallinto paisuu, koska tutkimuksen ja opetuksen laatuvaatimukset ovat aivan eri luokkaa kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Olen nyt ollut yliopistossa 12 vuotta ja tiedekuntani on toiminut kolmella eri nimellä tänä aikana. Seuraava tiedekuntauudistus on jälleen käynnissä. Ei tämäkään rakenne liene kovin pitkäikäinen, koska rakenneuudistuksia tehdään nykyään muutaman vuoden välein. Yksi ehdotus yliopiston toiminnan tehostamiseksi: lopettakaa jatkuva uudistaminen. Ei taida tosin olla opetusministerille mahdollista, koska jokaisen ministerin on lyötävä leimansa vuorollaan maan yliopistokenttään.

Ministerin avoimessa kirjeessä oli hyvääkin:

Lisäksi olemme käynnistämässä Suomen Akatemian kanssa työn, joka tähtää tutkimusrahoituksen hakuprosesseihin liittyvän byrokratian vähentämiseen

Tämä jos mikä lisää yliopistomaailman tehokkuutta. Hakuprosesseja voi tehostaa kahdella tavalla: keventää hakuprosessia tai lisätä hakemusten onnistumisprosenttia. Heikko hakemusten hyväksymisprosentti on enenevissä määrin ongelma. Kilpailu on jatkuvasti kovenemassa, ja tämä käy kalliiksi. Rahoituskilpailu näkyy myös henkilökunnan paisumisena: yliopistojen tiedekuntiin palkataan tutkimusrahojen hakuprosesisssa auttavaa henkilökuntaa, jotta yliopiston tutkijoilla on kilpailuetua ja yliopistojen keskushallintoon palkataan rahankerjuuseen erikoistunutta henkilökuntaa.

Suurimman loven tutkimusrahoituksen hakeminen tekee kuitenkin itse tutkijoiden henkilökuntaresurssiin. Strategisen tutkimuksen rahoitushaku Suomessa maksoi esimerkiksi joitain miljoonia euroja tutkijoiden kuluneena aikana. Yhdysvaltaiselta tutkijat selvittivät, että jos National Science Foundationin tutkimusrahoitushakemusten hyväksymisprosentti laskee kuuteen prosenttiin, hakemusten tekemiseen kuluvalla ajalla saa tehtyä yhtä paljon tutkimusta kuin rahoituksella. Kuuden prosentin kohdalla siis rahoituksen vaikutus on plusmiinus nolla. Järkevä rahoitusosuus olisi heidän mielestään 30-35% hakemuksista. Suomessa vastaava tutkimusrahoituksen jakaja on Suomen Akatemia, jonka akatemiahankehakemuksista rahoitetaan noin 15%, akatemiatutkijoista 11% ja tutkijatohtoreista 10%. Kaikkien rahoitustyyppien hyväksymisprosentti on viime vuosina laskenut. Nollataso lähestyy

Paras tapa lisätä yliopiston tuottavuutta on antaa lisää tutkimusrahoitusta.

Kommentit (5)

Vierailija

Paras tapa lisätä tehokkuutta ei ole lapata lisää rahaa, vaan huolellisesti harkita mitä tutkimusta ylipäätänsä kannattaa tehdä. Yliopistoista voisi helposti leikata sellaisen 30% jonninjoutavaa touhua pois ja sen jälkeen niiden apurahojenkin saaminen helpottuisi kun anojien määrä pienenisi

Emer

Opetusministeri on siinä aivan oikeassa, että yliopistoissa on liikaa pieniä ja heikkoja yksiköitä. Koska Suomessa on kokoonsa nähden liikaa yliopistoja, niin ne voisivat ainakin voimakkaammin erikoistua. Samalla niiden yhteistyötä pitäisi lisätä. Opiskelijoille täytyisi antaa oikeus sivuaineopintoihin muissa yliopistoissa ilman sen kummempaa byrokratiaa. Poikkeuksena voisi olla lääketiede, teatterikorkeakoulu yms. Sivuaineopintoja voisivat järjestää myös naapurikorkeakoulut, joiden päivystävät desantit hyppäisivät laskuvarjolla muihin yliopistoihin pitämään sellaisia kurssena, joita ei voida tarjota paikallisin  voimin.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Koon ekonomiikasta on kirjoitettu paljon, mutta en ole mitään kattavaa esitystä vielä nähnyt suomalaisessa kontekstissa. Yliopistoissa pitää sekä tutkia ja opettaa, ja näiden tarpeet eivät aina ole samansuuntaisia. Tieteenalojen kansainvälisyys, ja sitä kautta kotimaisen kilpailun tarve, sekä optimaalinen yksikkökoko vaihtelee. Monitieteinen tai poikkitieteinen luo omat vaatimuksensa. Sitten tietenkin työvoima- ja aluepolitiikka ja opiskelijoiden ja tutkijoiden toiveet esimerkiksi asuinpaikan suhteen.

Lyhyesti: en usko että yhdistämisillä, profiloitumisella tai poisvalinnoilla saadaan vaikutettua yliopistolaitoksen tehokkuuteen yhtä paljon kuin järkevillä rekrytointipäätöksillä, opetuksen ja ohjauksen laadun parantamisella ja toimivalla tutkimusrahoituksella.

Vedetään_överiksi

Kai se on niin että yliopistoissa on ruvettava tekemään vain tuottavaa työtä ja tutkimusta mutta hylättävä aina ne vähemmäntuottoisammat aivankute normaalissa työelämässä josta kulttuuri ja maatalous on putoamassa pois tuottamattomana ja kannattamattomana.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014