Kuva: Teemu Rajala / Wikimedia Commons

 

Kuten edellisessä kirjoituksessa viittasinkin, sain Suomen Kulttuurirahastolta rahoituksen lähteä Sveitsiin tekemään tutkimusta. Saavuin juuri eilen Zürichiin, jonka yliopistossa alan tutkia punkkien kantamia taudinaiheuttajia ja muita seuralaisia.

Pitkän väitöskirjan tekemisen jälkeen uuden projektin aloittaminen on virvoittavaa ja innostavaa. Saan uudelleen pohtia mitkä suuret kysymykset innostavat minua, voin aloittaa uusien asioiden opiskelun ja uusien tutkimuskysymyksien selvittämisen.

Oma ilonsa on myös siirtyä muualle. Tutustua uusiin ihmisiin, oppia uusia asioita ja löytää uusia elämän pieniä iloja arkisessa elämässä. Ja usein juuri pienet erot ovat merkittävimpiä. Tänään laitoksen atk-tukihenkilö (yksi neljästä – tätä pidettäisiin Suomessa liioitellun suurena hallintona) selitti minulle puolen tunnin ajan IMAP-postin toimintaa ja sitä kuinka sähköpostiohjelma luo omia lähetettyjen viestien kansioita.

Eilen kyselin pomolta, että miten täällä saa hankittua etanolia. Ota vain kaapista – et ole enää Skandinaviassa, kuului vastaus. (Etanolin hankkiminen ei ole Suomessa laboratoriossa mikään triviaali toimi, koska etanolin käytöstä pidetään hyvin tarkkaa kirjaa ja etanolikaappien avaimet ovat harvojen ja valittujen taskuissa.)

Tiedon liikkuminen on tietenkin kaksisuuntaista. Eilenkin yksi sveitsiläinen oppi, että Suomi ei kuuluu Skandinaviaan vaan Pohjoismaihin.

 

Kuitenkin tänään aamulla, kaiken kiireen ja innon keskellä, pysähdyi, kun kuulin surullisen uutisen Ilkka Hanskin, akateemikon ja suuren tutkijan, poismenosta.

Uutinen iski todella vahvasti, vaikka en voi väittää juuri olleeni tekemisissä Ilkan kanssa. Akatemiaprofessorina Ilkka ei juurikaan luennoinut tai opettanut kursseilla, enkä koskaan varsinaisesti työskennellyt Ilkan kanssa. Pisimmät keskustelutkin taisin käydä hänen kanssaan Madagaskarilla. Pari kertaa hän kirjoitti minulle suosituskirjeen, kun hain apurahaa Madagaskarin-tutkimusta varten. (En saanut kumpaakaan apurahaa, mutta syy oli epäilemättä omissa hakemuksissani.)

En voi myöskään sanoa Ilkan koskaan neuvoneen minua tai tarjonneen erityisemmin tieteellisiä ahaa-elämyksiä. Siinä missä itse miellän itseni enemmän evoluutiobiologissuuntautuneeksi, Ilkka teki merkittävimmän uransa puolestaan ekologisemman tutkimuksen parissa. Minun elämääni Ilkan vaikutus oli jotain paljon vaikeammin määriteltävää. ’Esikuva’ on sanana melko tönkkö, mutta se on ehkä lähimpänä oikeaa. Esimerkki ja innostaja, ei niinkään siitä mitä tutkija voi saavuttaa, vaan miten tutkimusta tehdään.

Viime vuosina Ilkalle satoi palkintoja ja tunnustuksia, joita epäilemättä listataan tulevissa muistokirjoituksissa. Ne eivät kuitenkaan ole tutkijalle keskeisiä, vaan ennen kaikkea välineitä jatkaa tutkimuksen tekemistä. Ystäväni lainasi Facebookissa Ilkan tokaisua keväällä Kanavan esseessä: "Minulta kysyttiin syksyn 2015 aikana, useampaankin kertaan, mitä arvonimen tai tieteellisen palkinnon saaminen merkitsee tutkijalle. Huomionosoitus ilahduttaa, mutta tunne on ohimenevä, tutkijat eivät kilpaile palkinnoista samalla tavalla kuin urheilijat. Monelle tutkijalle, niin myös minulle, tutkimustyön tekeminen itsessään on palkinto."

Ilkka tietenkin näyttelee tässä lainauksessa kohteliaasti vaatimatonta. Epäilemättä tutkimus oli Ilkan palo ja innostuksen lähde. Ilkka oli kuitenkin enemmän kuin tutkija, hän oli näkyvä ja selkeäsanainen tutkija. Kunnianosoitukset nostavat esiin tutkijoita ja antavat heidän sanoilleen painoarvoa, eikä Ilkka koskaan kaihtanut kertoa mielipidettään.

Lukiolaisena ja opiskelun alkuvaihessa tiesin Ilkan ennen kaikkea metsiensuojelun puolestapuhujana. Hän näytti esimerkkiä siitä, miten tutkija voi koko asiantuntemuksensa painolla osallistua. Se ei aina ollut helppoa – eikä politiikassa oikeassa oleminenkaan aina ole hyödyksi – mutta Ilkka kuitenkin jatkoi. Myöhemmin pääsin seuraamaan hänen yliopistohallinnollisia mielipiteitään ja viime aikoina Ilkka on akateemikon arvovallalla käynyt valtakunnallisenkin tiedepolitiikan kimppuun.

Ilkan erinäisten saavutusten kunniaksi tiedekunta tietenkin järjesti tunnollisesti kuohuviinitilaisuuksia, jotta tiedeyhteisö pääsi juhlimaan tapahtunutta asiaankuuluvasti. Ilkan kiitospuheissa näissä tilaisuuksissa toistui usein sama teema: miten hän kasvoi tutkijaksi ja miten Helsingin ekologian ja evoluutiobiologian tutkimus nousi kiistatta maailmanlaajuisesti huipulle. Tarinassa nämä kaksi kasvutarinaa kietoituivat aina läheisesti yhteen – eikä minulla ole mitään syytä epäillä etteikö niin olisi oikeasti asian laita ollutkin.

Tarinoissa keskeinen juonne oli 1970-luvulla opiskelleen ekologisukupolven palo päästä mukaan kansainväliseen tutkimuksen eturiviin, osallistua tieteellisiin debateihin ja verkostoitua ympäri maailman. Vaatia enemmän kuin se mitä on tarjolla helposti tässä lähellä. Tämä oli myös Ilkan mielestä tarinoiden keskeinen opetus: tutkimus vaatii elääkseen vuorovaikutusta ympäri maailman ja tutkijoilta osallistumista kansainväliseen tutkijayhteisöön.

 

En ole koskaan ymmärtänyt paremmin kuin tänään, mitä Ilkka tarkoitti. Enkä olisi ehkä nyt täällä, maailmalla, ellei Ilkka olisi kannustanut meitä tutkijanalkuja rohkeisiin seikkailuihin ja seuraamaan omaa innostusta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014