Richard Lenskin evoluutiokoe Escherichia coli -bakteereilla on ollut käynnissä  vuodesta 1988. Kuva: Brian Baer.

 

”Me tutkijat emme ole kovin aikaansaavaa väkeä”, aloitin taannoin esitelmäni. Se on totta mitä suurimmissa määrin.

Tutkijat pyrkivät julkaisemaan tuloksensa tieteellisinä artikkeleina, jotka kertovat jonkun olennaisen tiedon maailmasta. Yksi tutkija tuottaa näitä artikkeleita vähän, todella vähän. Annan omakohtaisen esimerkin: tein väitöskirjaani viisi ja puoli vuotta, ja tässä ajassa olen saanut aikaan kolme artikkelia ja yhden käsikirjoituksen, joka kohta lähtee eteenpäin.

Taannoisessa tutkimuksessa John Ioannidis ja kumppanit selvittivät vuonna 1996-2011 julkaisseiden tutkijoiden aktiivisuutta. Tuona aikana yli 15 miljoonaa tutkijaa julkaisi reilu 25 miljoonaa artikkelia. Heistä alle prosentti julkaisi artikkelin jokaisena tutkimusvuonna.

Tutkija voi tehdä työtä kuukausia, tai jopa vuosia, ilman yhtään julkaisua. Tutkijan ammatti ei siis sovi hötkyilijälle. Jos päivittäin haluaa nähdä työnsä tulokset, ei kannata ryhtyä tutkijaksi. Tutkijallekin tuotosten harvinaisuus saattaa olla masentavaa. Monen vuoden uurastuksen tuloksena saattaa syntyä kymmensivuinen artikkeli. Jos lopussa kiitos seisoo, niin aika laihalta näyttää.

Vastauksena tiedemaailma on kehittänyt omat perinteensä juhlistaa työn virstanpylväitä. Hyväksyttyjä julkaisuja ja apurahoja juhlistetaan tarjoamalle työpaikan kahvihuoneessa kuohuviiniä. Akateemisia arvoja juhlistetaan omin perinteinsä. Omalle kohdalleni osui viime perjantai juuri tämänkaltainen juhlistus: väitöstilaisuus. Tohtorintutkinnosta sentään jää käteen useampi muisto: väitöskirja, tutkintotodistus, cv-merkintä ja sosiaalisen median aamuöiset kuvat jatkoilta. Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?

 

Tutkijan kyvyt mitataan siinä, kuinka hyvin hän osaa käyttää vähät varansa. Vaikka tutkimusprojekti voi kestää useampia vuosia, sen seurauksena syntyy useampia julkaisuja. Osa niistä on vähäpätöisempiä ja toiset puolestaan keskeisiä. Joskus tutkijan pitää päästää maailmalle alustavia tuloksia, jotta saa rahoituksen laajempaan tutkimukseen. Osa julkaisuista taas on projektinsa viimeisiä.

Joskus tieteellinen koe johtaa julkaisuun, joka on tarkkaan suunniteltu etukäteen. Välillä taas julkaisu syntyy kuin vahingossa jostain odottamattomasta aineistosta. Joka tapauksessa tutkijat aina kerääävät huomattavasti enemmän aineistoa kuin julkaisuissa ikinä tulee olemaan.

 

Parasta tutkimuksen hitaassa konkretisoitumisessa on, ettei tämä ole mikään ongelma. Maailma on täynnä tieteellisiä artikkeleita, niitä julkaistaan tänäkin vuonna noin 3 miljoonaa. Jos kysyt tutkijalta hänen mielipidettään akateemisesta julkaisumallista, hän saattaaa ennemminkin toivoa, että julkaisuissa keskityttäisiin enemmän laatuun kuin määrään. Vähemmän mutta parempia julkaisuja!

Joskus mietin, että maailma olisi parempi paikka, jos muukin maailma toimisi kuin tiedemaailma. West Wingin viidettä ei olisi koskaan tuonkaltaisena julkaistu. Sinkkuelämää 2 -elokuva olisi näyttänyt sangen toisenlaiselta muutaman vertaisarviointikierroksen jälkeen.

Käännetään kysymys toisinpäin: miksi tutkijat julkaisevat niin paljon tutkimuksia, että pelkästään oman alansa kehityksessä on vaikea pysyä mukana? Oma veikkaukseni on tutkimuksen laadun tyhmät mittarit.

Tutkijoiden arvionti on sinänsä tärkeää: tutkimusrahoitus ja tutkijantoimet pitää jakaa niin, että rahoille saadaan vastinetta. Mittarit on kuitenkin syytä säätää niin, että laadulla on suuri painoarvo. Tähän on vain kaksi keinoa: tutkimusta ei palkita määrän, vaan aidon vaikuttavuuden perusteella, ja toisaalta tutkijan rahoitus on niin pitkäkestoista, että sinä aikana pystyy keskittymään laadun tuotantoon. Kumpikin näistä näyttää näin aukikirjoitettuna ilmiselvältä, mutta todellisuus on toista. Tutkijan CV:tä arvioidaan helposti juuri julkaisuluettelon pituuden perusteella ja apurahat ovat usein vuoden tai parin mittaisia.

 

Tutkimusjulkaisut vaativat rutkasti työtä ja vain harvoin etukäteen voi tietää mitä projektin mittaan paljastuu. Tutkijan pitää osata tasapainoilla rohkeiden kokeilun ja varmojen tulosten välillä. Taitavimman tutkijan tunnistaa siitä, että hän osaa valita tutkimuskysymykset joiden vastaukset ovat mielenkiintoisia, mitä tahansa ne ovat.  

Kommentit (5)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1718

psv, aggris aggris: Onnea vain uudelle Tohtorille! Väitöstutkimusta väsätessä on varmaan käynyt mielessä aiheen puitteissa yhtä ja toista, mikä vielä tarvitsisi tutkimista. Asiaa tuntematonta maallikkoa kiinnostaisi esimerkiksi loisen ja isännän vuorovaikutusreittien, kemiallisten, fysikaalisten, geneettisten ja muiden, yhä syvempi kartoittaminen. Mutta ehkä nämä jo melko hyvin tunnetaankin..

Jyri T.
Liittynyt12.11.2010
Viestejä1356

käyttäjä-3779 kirjoitti:
psv, aggris aggris: Muutamia vuosia sitten tuskin juuri kenellekään saattoi tulla mieleen, että jokin henkinen harjoitus saisi DNA:ssa tavoitteellisia muutoksia aikaan.
[...]
Nykyään on alettu tietää, että muun muassa sellaiset henkiset aktit kuin mindfulness-meditaatio tai awe-ilmiön (kuten lumoutumisen luonnon kauneudesta) kokeminen voivat aiheuttaa DNA:n säätelyjärjestelmässä muutoksia...

Mikä tässä taas antaa aihetta tällaiseen suunpieksentään, kun kyse on kahdesta eri asiasta?
käyttäjä-3779 kirjoitti:
DNA:ssa
[...]
DNA:n säätelyjärjestelmässä

Suosikkiurheilulajini on nojatuolisarkasmi.

Jyri T.
Liittynyt12.11.2010
Viestejä1356

Jaahas, tuo äskeinen kommentti tuli näköjään jostain syystä ihan väärään keskusteluun.

Suosikkiurheilulajini on nojatuolisarkasmi.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014