Kuva: Emilian Robert Vicol / Wikimedia Commons

Viime viikkoina suomalainen tiedepolitiikka on heittelehtinyt kuin mikäkin. Kovin kauan ei ole aikaa siitä, kun elinkeinoministerin mielestä kilpaillun rahoituksen osuus on tutkimusrahoituksesta liian pieni ja sitä pitää lisätä. Pääministerin mielestä on kuitenkin jo menty liian pitkälle.

Ulkoinen rahoitus on tietenkin kaksiteräinen miekka: mitä suurempi osuus tutkimusrahoituksesta on ulkoista rahoitusta, sitä suurempi osa tutkimushenkilökunnasta on määräaikaisilla projektisopimuksilla töissä. (Näin ei tietenkään tarvitsisi olla, mutta niinhän se silti menee.) Toisaalta kilpailu rahoituksesta pitänee huolen siitä, että rahoitus hakeutuu järkeviin paikkoihin, josta siitä on eniten hyötyä.

Kilpailu rahoituksesta ei myöskään ole huono asia. Tutkija kyllä jaksaa kirjoittaa rahoitushakemuksia, jos voi luottaa siihen, että hyvin suunniteltu hyvä idea myös rahoitetaan. Tällöin rahoitushakemusten kirjoittaminen ei ole ajan hukkaa. Ajan hukkaa on huonosti suunnitellun tutkimuksen tekeminen.

Viime vuosina on kuitenkin vastaan tullut rahoituksen puute: esimerkiksi Suomen Akatemian tutkijatohtorin ja akatemiatutkijoiden rahoitushakemusten hyväksymisprosentit ovat kymmenen prosentin tienoilla.

Kymmenen prosenttia on vähän. Kymmenen prosenttia tarkoittaa, että monet hyvät suunnitelmat jäävät rahoittamatta. Kymmenen prosenttia tarkoittaa paljon turhaa työtä.

Yhdysvaltalaisen tiederahoittajan National Science Foundationin laskelmat (pdf) arvioivat, että jos hyväksymisprosentti tippuu kuuteen prosenttiin, hakemusten kirjoittamiseen kuluu yhtä paljon aikaa kuin mitä saadulla rahoituksella voidaan rahoittaa. Siis: jos hyväksymisprosentti on kuusi, rahoituksen hyöty tieteelliselle tuotannolle on nolla. Onneksi vielä ollaan tuon rajan yläpuolella.

Suomessa hakemusten kirjoittamisen kuluja ei ole kovin laajasti arvioitu. Viimevuotisessa tutkimuksessa arvioitiin, että 52,5 miljoonan euron strategisen tutkimuksen rahoitushakemusten tuottaminen maksoi vähintään 3,3 miljoonaa euroa.

 

Pienenevät rahoitusosuudet johtavat myös rahoittajien panikointiin. Siinä missä normien purku tuntuu olevan päivän trendi, tiederahoituksessa mikromanagerointi jatkuu yhä pidemmälle.

Surullisenkuuluisa kokonaiskustannusmalli on yksi hallinnollinen taakka. Valtionvarainministeriön käyttöön saattama malli onkin Suomen Akatemian mukaan ” lisännyt hallinnollista työtä ja vähentänyt rahoituksen vaikuttavuutta”.

Uusin omituinen vaatimus oli Suomen Akatemian, merkittävimmän tiederahoittajan, uusi sääntö tutkijatohtorien ja akatemiatutkijoiden rahoitukseen: hakijoiden pitää joko hakea rahoitusta työskennelläkseen eri paikassa kuin missä ovat väitöskirjatyönsä tehneet tai heidän on oltava ollut vähintään puoli vuotta jossain muussa tutkimuslaitoksessa töissä.

Akatemian perustelu säännölle on, että ”Kokemus muista tutkimusympäristöistä ja organisaatioista on ensiarvoisen tärkeää tutkijan itsenäistymisen ja pätevöitymisen kannalta.” Tarina ei kerro ovatko nykyiset tutkijatohtorit ja akatemiatutkijat sitten epäitsenäisiä ja epäpäteviä.

Kansainvälistyminen ja verkostoituminen ovat tietenkin tärkeitä ja keskeisiä asioita tutkijan kehitykselle. Mielestäni tutkijan pitäisi oikeasti kiertää useampi yliopisto tai tutkimuslaitos, kotimaassa ja ulkomailla, uransa aikana. Siksi onkin omituista, että rahoitus ja tuki sille on niin vähäistä.

Jos Akatemia haluaa, että tutkijat liikkuvat enemmän, heidän on syytä rahoittaa tutkijoiden liikkumista, ei keksiä uusia jäykkiä sääntöjä. (Tällä hetkellä Akatemian liikkuvuusrahoitus kohdistuu muutamaan maahan.) Ilmiselvää on, että päätös vaikeuttaa perheellisten tutkijoiden asemaa (kuten tutkijat Aija Kukkala ja Johanna Eklund kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipidepalstalle).

Toisin kuin lähinnä millä tahansa muulla uralla, tutkijoiden tuki ulkomaille muutettaessa on olematonta. Etenkin uran alkuvaiheessa tutkijat liikkuvat maasta toiseen ja kaupungista toiseen. Helpointa tämä on tietenkin niillä, joilla ei ole perhettä. Puolison tai lasten hankkiminen tietenkin vaikeuttaa tätä liikkumista, puhumattakaan jos haluaisi pitää huolta sairaista vanhemmistaan.

Sain juuri keväällä Suomen kulttuurirahaston Postdocpooli-apurahan tutkimuksen tekemiseen Sveitsissä kahden vuoden ajan. Raha on sikäli antelias, että se kattaa hyvin muuttokustannukseni. Sen sijaan se ei ole niin antelias, että puolisollani olisi mahdollisuutta muuttaa mukanani. Vastaanottava yliopisto tukee kyllä minua paikallisen byrokratian setvimisessä, mutta minkäänlaista apua esimerkiksi puolison työnhaulle ei ole. Kansainvälistymiseni ja verkostoitumiseni hinta siis on kahden vuoden etäsuhde.

En ihmettele, jos tutkijan uran vetovoima on himmenemässä.

Kommentit (5)

Thom

Lieneeköhän ERC-rahoituksessa jo negatiivinen hyöty, niin karmea on byrokratia haussa ja rahoituksen saannin jälkeenkin.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Thom kirjoitti:
Lieneeköhän ERC-rahoituksessa jo negatiivinen hyöty, niin karmea on byrokratia haussa ja rahoituksen saannin jälkeenkin.

ERC-rahoituksen hyvä puoli on, että se on kertaluokkaa suurempi. Mutta hyväksymisprosentit sielläkin, esimerkiksi Starting Grantin osalta, pyörii jopa viidessä prosentissa.

Vierailija

Valitettavan iso osa suomalaisista tutkijoista on jäänyt "homehtumaan kotinurkkiin". Sikäli on ihan oikein, että Akatemian patistelee verkostoitumaan ja kansainvälistymään. Sitä nyt sitten sattaa kärsiä muutamat lahjakkaat nuoret, joila liikkuminen on syystä tai toisesta vaikeata mutta isommassa kuvassa on pelkästään hyvä asia, jos suomalaiset tutkijat lähtevät rohkeastikäymään maailmallakin. Kun edellistä sukupolvea katsoo, niin kovin ollaan pikkuporukalla ja kavereiden kesken koitettu hommia tehdä. Ja se näkyy. Ei toki kaikki mutta iso osa. Monella laitoksella suurin osa lehtori-/professoritason henkilöstöstä ei ole koskaan olut missään muualla töissä eivätkä juuri omaa kv-suhteita nytkään. Ei hyvä.

Tuomas Aivelo
Liittynyt3.1.2014
Viestejä206

Vierailija kirjoitti:
Valitettavan iso osa suomalaisista tutkijoista on jäänyt "homehtumaan kotinurkkiin". Sikäli on ihan oikein, että Akatemian patistelee verkostoitumaan ja kansainvälistymään. Sitä nyt sitten sattaa kärsiä muutamat lahjakkaat nuoret, joila liikkuminen on syystä tai toisesta vaikeata mutta isommassa kuvassa on pelkästään hyvä asia, jos suomalaiset tutkijat lähtevät rohkeastikäymään maailmallakin. Kun edellistä sukupolvea katsoo, niin kovin ollaan pikkuporukalla ja kavereiden kesken koitettu hommia tehdä. Ja se näkyy. Ei toki kaikki mutta iso osa. Monella laitoksella suurin osa lehtori-/professoritason henkilöstöstä ei ole koskaan olut missään muualla töissä eivätkä juuri omaa kv-suhteita nytkään. Ei hyvä.

Jos tällainen ongelma on olemassa, ei kai se ole nuorten tutkijoiden vika? Ja jos tällainen ongelma on olemassa, eikö silloin sinne maailmalle pitäisi lähettää lehtori- ja professoritason ihmiset?

Tämä tietenkin taas palaa kysymykseen, että mitkä ovat liikkuvuuden tukimuodot missä tahansa tutkijanuran vaiheessa. En usko, että sekään järkevää tiedepolitiikkaa on, että nuoret tutkijat käyvät pari vuotta ulkomailla, mutta sen jälkeen jäävät loppuelämäkseen "homehtumaan" paikoilleen. 

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014