Tuskegee-tutkimus oli yksi keskeisiä tutkimusetiikan kehitykseen vaikuttaneita epäeettisiä tutkimuksia. Kuva: National Archives

Seurasin viime viikon aktiivisesti Helsingin Sanomien uutisoimaa VTT:n vilppiepäilyä. Lupaan jatkaa kyseisen postauksen päivittämistä, kun uutta tietoa ilmenee.

Kuten kirjoitin, koko vilppiepäily on harmaa soppa. Viikon aikana sitten tapahtuikin. VTT julkaisi salatut raportit ja Orešič kertoi, että Journal of Experimental Medicine on tietoinen kaikesta ja heidän mielestään artikkelia ei ole tarpeen korjata. VTT puolestaan kertoi, ettei JEM tiennytkään ihan kaikesta – selvittäjien raportteja ei lähetetty heille – eivätkä he myöskään kyselleet lisätietoja.

Tämän hetkinen tilanne näyttää selkeältä: todistusaineistoa vilpistä ei ole. Helsingin Sanomat siis taisi tehdä kärpäsestä härkäsen. Jos jokainen artikkeli, jossa on ongelmia aineiston tilastollisen käsittelyn kanssa tai jokainen tutkimuslaitoksen tulehtunut työilmapiiri nousisi Sunnuntai-sivuille, kaikki maailman sunnuntait eivät riittäisi tapauksien käsittelyyn.

Tämä ei tarkoita, etteikö tulehtunut työilmapiiri ole pahaksi tieteelle. Tietenkin on, mutta vilppiä se ei ole. Muutenkaan VTT ei saa tapauksesta puhtaita papereita. Se ei puuttunut työilmapiiriongelmiin ja perseili tutkimuseettisen selvityksen.

Viimeistä sanaa tapauksessa ei ole kuitenkaan sanottu. Tällä hetkellä on käynnissä ainakin kaksi selvitystä: sekä VTT että Journal of Experimental Medicine selvittävät asiaa uudestaan. VTT nähtävästi selvittää vilppiepäilyä ja omaa toimintaansa asian käsittelyssä.

Helsingin Sanomien jutussa viitattiin moneen ”työryhmän jäseneen”, jotka kertoivat toistuvista eettisistä ongelmista. Tämän merkitystä on kuitenkin mahdoton arvioida ilman yksilöityjä väitteitä. VTT lienee selvittänyt useampiakin epäilyjä, sillä jutun kuvituskuvassa olevassa ex-johtaja Leppävuoren kirjeessä viitataan kolmeen eri selvitettyyn keissiin, joista JEM-artikkeli on yksi. ”Case 3” näyttää olevan plagiointiepäily, mutta tämänkin tutkinta on lopetettu.

Jos todella vilppiä tapahtui, niin toivottavasti tulevissa selvityksissä asioista tietävät kertovat kaikki syytteensä selvittäjille ja asia voidaan selvittää kunnolla. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa, että JEM-artikkelinkin takana seisoo 22 kirjoittajaa, eikä kukaan heistä ole kyseenalaistamassa paperin johtopäätöksiä.


Jutun seurauksena on keskusteltu paljon omien johtopäätösten esittelemisestä. Hehkuttaminen ja omien tulosten myyminen on yleistä tieteessä, etenkin apurahahakemuksissa. Kukapa tutkija ei olisi muotoillut hivenen uskallettua johtopäätöstä artikkelinsa johtopäätösten tulkintaan ja kokeillut, pääseekö se vertaisarvioijien seulan läpi? Kukapa ei olisi vertaisarvioijien kommentteja lukiessaan ajatellut, että harmin paikka, tuonkin huomasi?

Tieteelliseen osaamiseen kuuluu hehkutuksen läpi näkeminen: kriittinen suhtautuminen jokaiseen julkaisuun sekä menetelmien ja kuvaajien tarkka arviointi. Lisäksi tutkijoilla on paljon hiljaista tietoa siitä, minkälaista tutkimusta kukin tutkimusryhmä tuottaa: Joillain tutkijoilla on maine, että he tuottavat ei-niin-tiukoin- standardein tietoa. Toiset ryhmät taasen ovat kuuluisia huomattavasta huolellisuudesta. Siltikin, yksi tutkimus ei vielä tee kesää, ja todellinen tieteellinen tieto kertyy vasta toistojen ja uusien tulosten avulla.

Yksittäisen tieteellisen tuloksen epäluotettavuus on jo pitkään tunnettu. Ioannidis kirjoitti vuonna 2005 aiheesta Why most published research findings are false. Itsekin olen aiemmin kritisoinut, että tutkijat tuottavat liikaa tutkimuksia.


Tapauksen seurauksena viime viikolla puhuttiin myös tutkimusvilpin karsimisesta. Opetusministeri Grahn-Laasonen avasi pelin suhtautumalla asiaan vakavasti ja pyytämällä selvityksiä. Raivio ja Simons ehdottivat Helsingin Sanomien jutussa, että tutkimuslaitosten ulkopuolisia voimavaroja tutkimuseettiseen valvontaan lisätään. Toiset tutkijat ovat taas todenneet, että tämä ei välttämättä ole toimiva ratkaisu.

Itse olen ehdottomasti tutkimusaineistojen avoimuuden kannalla: jokaisen julkaistavan artikkelin mukana pitäisi julkaista, soveltuvin osin, myös analyyseihin käytetty data. Tämä epäilemättä nostaa kynnystä manipuloida dataa ja helpottaa sormeillun aineiston tunnistamista.

Rahoittajien puoleltakin vaadittiin avoimuutta Helsingin Sanomien mielipideosastolla, Koneen säätiön ja Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan suulla.  Markus Miettinen ja Samuli Ollila antavat kaksi hyvää vinkkiä avoimuuden lisäämiseksi: tutkimussuunnitelmat on julkaistava ja tutkimusdata pitää julkaista jo tutkimusprosessin aikana. Säätiöt voisivat aivan hyvin vaatia näiden ehtojen noudattamista. Lisäksi säätiöt voisivat, saman avoimuuden hengessä, myös perustella julkisesti omat apurahapäätöksensä.

Avoimuuden pääasiallinen hyöty on kuitenkin siinä, että muut tutkijat voivat toistaessaan analyysin myös löytää alkuperäisestä tutkimuksesta virheitä, jotka eivät johdu vilpistä, vaan esimerkiksi osaamattomuudesta, huolimattomuudesta tai muista syistä. Aineistoa voidaan analysoida lisää, ja se voi ehkä vastata johonkin aivan muuhun tutkimuskysymykseen. Avoimia aineistoja voidaan käyttää meta-analyyseihin, joihin kootaan yhteen useita eri tutkimuksia.

Siltikään, avoin data ei riitä paljastamaan kaikkia tapauksia. Huijaaminen on suhteellisen helppoa, esimerkiksi jättämällä pois muutaman näytteen aineistosta, jolloin tulokset voivat näyttää hyvin toisenlaiselta. Tutkimuslaitosten ulkopuolinen ”tutkimusasiamies” voi hyvinkin olla järkevä ratkaisu. Epäilyjen selvittäminen voisi yhä olla tutkimuslaitosten vastuulla, mutta ulkopuolinen valvoja katsoo koko prosessin ajan, että kaikki selvitetään tarkasti sääntöjen mukaan, ja toisaalta ulkopuolinen valvoja voisi ottaa myös vastaan ilmoituksia epäilyistä. Tämä on kaukana pelätystä ”tiedepoliisista”, lähinnä tutkimuseeettisen selvityksen ulkopuolinen laadunvarmistaja. Kuten VTT:n selvitykset osoittavat, tälle on hyvinkin tarvetta.


Tutkimusjärjestelmässä on liian monta tekijää, jotka vaikeuttavat epäilysten tutkintaa. Käytännössä vilpin tekijän lähimmät työtoverit tietävät vilpistä usein ensimmäisenä. Jos vilpinharjoittajan on vanhempi tieteenharjoittaja, jolla on oma tutkimusryhmä, tilanne on kuitenkin vaikea. Esimerkiksi väitöskirjan tekijät ovat hyvin riippuvaisia ohjaajastaan. Epäilyksestä joutuu kertomaan pomon pomolle ja mahdollisuuksia ilmiannetun kostolle on runsaasti. Lisäksi jos epäilyt osoittautuvat oikeaksi, se tarkoittaa monesti epäilyksen esittäjälle, että hän menettää työnsä, koska haalittu rahoitus katoaa.

Maailmassa, jossa julkaisujen määrä ratkaisee ja ensituloksilla pääsee ”arvostetumpiin” lehtiin, jälki voi olla sutta ja sekundaa. Artikkelien kanssakirjoittajat voivat olla liian kiireisiä tai muusta syystä he eivät voi varmistautua tutkimusaineiston olemassaolosta ja tutkimusanalyysien paikkansapitävyydestä. Kukaan ei halua toistaa muiden tekemiä kokeita, koska näistä ei saa haluttuja ”arvokkaita” tutkimusjulkaisuja. ”Rohkea avaus” on arvo sinänsä, vaikka ihan turvallinen ja tavallinen tieteen ruohonjuuritason perustyö on se, mitä maailma eniten tarvitsee.

Lisääntyvä kilpailu tutkimusrahoituksesta ja rahoittajien sekä tutkimusinstituuttien halu löytää huippuja ei myöskään ole tervettä. Kun peli kovenee, ja tutkijan tarve menestyä – olla huippu – kasvaa, myös houkutus vilppiin voi olla suurempi.

Kommentit (2)

plörts

Nykyinen järjestelmä suorastaan kannustaa suurenteluun, vääristelyyn ja vilppiin, mutta se ei sitä oikeuta. Toki sinä tätä tuskin tarkoitatkaan. VTT aloittaa ilmeisesti nyt sitten jälleen uuden selvityksen.

Kirjoitit, että artikkelin johtopäätösten takana seisoo 21 muuta kirjoittajaa. Näin ehkä periaatteessa. Minä mietin, ja aika kyynisesti, myönnän, että kuinka moni artikkelin kirjoittaja on seurannut tätä kohua, kuinka montaa se enää edes kiinnostaa, kuinka moni on vain ollut tyytyväinen saadessaan aikanaan nimensä kirjoittajien joukkoon – ja kuka Orešičin ryhmästä olisi uskaltanut ilmoittaa haluavansa nimensä pois, jos tilanne siellä on ollut sellainen kuin on kuvattu – sekä kuinka moni on loppujen lopuksi edes huolellisesti lukenut koko artikkelia.

Sen lisäksi, että metabolomiikkaosion, johon vilppiepäily nyt pääasiassa kuitenkin kohdistuu, on ilmeisesti analysoinut Orešič yksinään, eivätkä hänen ryhmänsä jäsenetkään ole siis ole tienneet, miten tulokset on saatu. Kaikki 21 muuta tuskin ovat käyneet koko dataa läpi, luulen, että he ovat nähneet vain Orešičin tekemiä kuvia ja luottaneet hänen sanaansa. Näinhän homma yleensä tietenkin toimiikin. Toivottavasti tässä uusimmassa selvityksessä nyt viimeinkin saataisiin asiaan jonkinmoinen selko.

Ihmettelen myös, miksi Orešičille järjestettiin tutkimusryhmän johtajan paikka Turun Biotekniikan keskuksesta sen jälkeen, kun hänet tuomittiin FIMMille kelpaamattomaksi. Biotekniikan keskuksen johtaja Lahesmaa on yksi tämän epäilyksen alaisen artikkelin kirjoittajista, heillä on myös useita muita yhteisiä artikkeleita. Häntä eivät sitten tainneet haitata esille nousseet epäkohdat VTT:llä?

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014