Olen kirjoittanut akateemikoiden moraalisesta vastuusta ja maininnut esimerkkinä Etelä-Afrikan. Luin nyt Lorraine J. Haricomben ja F.W. Lancasterin tutkimuksen Out in the Cold, joka käsittelee Etelä-Afrikan apartheidin vastaista akateemista boikottia. Tutkimuksen ydin on 900:lle eteläafrikkalaisille akateemikolle ja 28:lle kirjastolle lähetetty kysely akateemisesta boikotista ja sen vaikutuksista (57% akateemikoista ja 79% kirjastoista vastasi kyselyyn) ja sen pohjalta tehdyt haastattelut. Kyselyn tekeminen aloitettiin vuonna 1990 ja kirja ilmestyi juuri apartheidin loppumisen jälkeen, vuonna 1995.

Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän tavoitteena oli valkoisten etuoikeuksien ylläpitäminen muiden ”rodullisten” ryhmien (mustien, värillisten ja intialaisten) kustannuksella. Luokittelu ”rotuihin” ei noudattanut mitään geneettistä sääntöä, vaan siihen vaikuttivat erilaiset tekijät. Esimerkiksi valkoisiksi luokiteltujen vanhempien lapsi saatettiin ulkonäön perusteella luokitella värilliseksi. Manner-Kiinasta peräisin olevat henkilöt luokiteltiin värillisiksi, Taiwanista tulleet taas valkoisiksi. Järjestelmän oleellinen osa oli vallan pitäminen valkoisten käsissä ja ”rotujen” eristäminen eri asuinalueille.

Koulutusjärjestelmällä oli tärkeä rooli apartheidissa. Tämän näkyvin osuus oli koulujen, yliopistojen ja opetusohjelmien jaotteleminen eri ”roduille”. Toisaalta yliopistoja kontrolloitiin apartheidia uhkaavan poliittisen toiminnan tukahduttamiseksi. Niinpä akatemiasta tuli apartheidin vastaisen kamppailun osa-alue. Aseellisen kamppailun ja kansalaistottelemattomuuden lisäksi kansainväliset boikotit olivat tärkeä vastarinnan keino, ja ne ulottuivat akatemiaankin.

Boikottiliike sai alkunsa 1950-luvun loppupuolella, mutta todella merkittävä siitä tuli vasta 1980-luvulla. Boikotteja oli monilla aloilla pankkitoiminnasta urheiluun, ja akateemisessa boikotissa oli eri muotoja. Tutkijat saattoivat esimerkiksi kieltäytyä matkustamasta Etelä-Afrikkaan, kutsumasta sikäläisiä akateemikkoja vierailulle tai hyväksymästä heitä konferensseihin, julkaisemasta Etelä-Afrikasta tulevia tekstejä tai jopa kieltäytyä tunnustamasta siellä suoritettuja tutkintoja. Apartheidin loppuaikoina akateeminen boikotti oli usein, muiden boikotin muotojen tavoin, instituutioiden linja yksilön valinnan sijaan.

Jälkeenpäin on helppoa sanoa, että boikotti oli väkivallaton ja tehokas painostuskeino apartheidin lopettamiseksi. Omalta alaltani eteläafrikkalainen kosmologi, George Ellis, joka oli aktiivinen apartheidin vastustaja, on korostanut boikottien merkitystä. Aikanaan ne olivat kuitenkin kiistelty taktiikka, akateeminen boikotti kenties eniten. Haricomben ja Lancasterin kirjassa on liitteenä eteläafrikkalaisen matemaatikon Timothy Dunnen Suomen sisäministeriölle vuonna 1987 lähettämä kirje, jossa hän arvostelee Suomen käytäntöä olla myöntämättä eteläafrikkalaisille akateemikoille viisumeita. Hän kehottaa sen sijaan vaatimaan näitä allekirjoittamaan paperin, jossa he tunnustavat apartheidin olevan rikos ihmiskuntaa vastaan ja julistavat olevansa valmiita asettumaan apartheidin jälkeisenä aikana siitä oikeuden eteen. Kun Etelä-Afrikassa muodostui demokraattinen liike apartheidin vastapainoksi, se alkoi myöntää puoltavia lausuntoja paikallisille akateemikoille, jotka vastustivat apartheidia, jotta näihin ei sovellettaisi boikottia.

Apartheidin puolustajat vetosivat siihen, että akateemista vapautta ei saisi rajoittaa ja valittivat boikottien vahingoittavan eniten mustia – samalla kun apartheid-järjestelmä loukkasi akateemista vapautta räikeästi eikä välittänyt mustien oikeuksista lainkaan. Sanottiin myös, että boikotit vain vahvistavat oikeiston asemaa eristämällä Etelä-Afrikkaa muusta maailmasta ja tekevät ratkaisun löytämisestä vaikeampaa, vaikka apartheidilla oli suuren yleisön tuki puolellaan, ei vain oikeiston. Toisaalta jotkut apartheidin vastustajatkin olivat boikotteja vastaan, koska katsoivat niiden olevan merkityksettömiä apartheidille mutta tuhoisia akateemiselle työlle ja haittaavan myös apartheidin vastustajia.

Haricomben ja Lancasterin kyselyn tulokset valaisevat näitä asioita. Boikotti vaikuttaa olleen enemmän ärsyttävä häiriö kuin merkittävä este akateemiselle työlle. Kyselyyn vastanneista 58% raportoi, että boikotilla ei ole ollut mitään vaikutusta heidän työhönsä. Haricombe ja Lancaster esittävät, että tämä takia akateemisella boikotilla oli lähinnä symbolista arvoa. Boikotin tavoitteena ei kuitenkaan ollut akateemisen työn vaikeuttaminen, vaan painostus apartheidin lopettamiseksi. Kirjoittajat toteavatkin, että jos akateemisen boikotin tavoitteena oli luoda eteläafrikkalaisille tuntu siitä, että he ovat eristettyjä ja heitä ei arvosteta, niin siinä se onnistui. Vastauksista tulee sellainen vaikutelma, että boikotti herätti tietoisuutta ja painosti enemmän kuin mitä vastaajat tiedostivat tai halusivat myöntää.  Onkin kuvaavaa, että mustat akateemikot olivat vahvemmin sitä mieltä, että boikotilla on ollut vaikutusta valkoisten akateemikkojen asenteisiin kuin valkoiset.  Eräs musta akateemikko tiivisti asian näin:

”The academic boycott has been effective to change the attitudes of academics at universities, and catalytic in changing the broader society – for example, through academics who serve on boards or in decision making processes outside the university. It has sensitized academics ... into rethinking their modus operandi in many different spheres.”

Eräs (oletettavasti valkoinen) akateemikko kuvaili tuntemuksiaan seuraavasti:

(The day Nelson Mandela was released) ”my first reaction was ’Oh my God, now we are finally going to be respectable again, go to conferences and not feel stupid or hide from being South African.’ You ignore these things, but it’s definitely there.”