Kirjoitukset avainsanalla reaktiot

Vaaran uhatessa elimistö käynnistää vaistomaisen taistele tai pakene -reaktion. Tätä fraasia toistellaan usein, vaikka vaaratilanteissa havaitaan yleisesti kolmannenlaistakin reaktiota. Nimittäin lamaantumista.

Kun vuoden 1924 Pietarin tulva uhkasi Ivan Pavlovin tutkimuskoiria, eläinten reaktiot jakautuivat kolmeen luokkaan: osa koirista innostui, osa yritti paeta ja osa jähmettyi paikoilleen.

Havaitsin itsekin saman jouduttuani Christchurchin maanjäristyksen 2011. Välittömästi järistyksen päätyttyä osa ihmisistä oli tavattoman hyväntuulisia, osa pakeni kaupungista ja osa vain itki paikoillaan.

Joka reaktiossa on oma hyötynsä, eikä voi yleispätevästi ennakoida mikä niistä on selviytymisen kannalta suotuisin. Evoluutiohistorian saatossa eri strategiat ovat menestyneet eri tilanteissa.

Pakeneminen vaikkapa maanjäristyksen jälkeen on kannattanut, jos taistelijat/intoutujat ja lamaantujat ovat jääneet tuhoisamman jälkijäristyksen tai tsunamin uhriksi. Toisaalta kotinsa ja reviirinsä hylkääminen on tarpeettoman suuri menetys silloin, kun pahempia jälkituhoja ei ole tullutkaan.

Lamaantuminen ylivoimaisen vastuksen edessä on pelastanut oman hengen ainakin niiltä, jotka ovat säästyneet orjaksi, haaremiin tai jopa uuden lauman arvostetuksi jäseneksi. Vihaisen koiran uhatessakin pakeneminen tai taisteleminen saattaa vain pahentaa tilannetta.

Maaninen innostus voi toisaalta kohentaa selviytymis- ja taistelukykyä ja siten ratkaista taistelun voitoksi. Pienempi voi voittaa isomman ja vahvemman, jolla on enemmän hävittävää ja vähemmän taisteluintoa.

Oma reaktio uhkaan on automaattisen hermoston tekosia, eikä itse reaktioon pysty tahdonalaisesti vaikuttamaan sen enempää kuin elimistön muihinkaan reaktioihin. Se, taisteletko, pakenetko vai lamaannutko tyypillisesti vaaran uhatessa, määräytyy pitkälti sisäsyntyisestä luonteestasi eli temperamentista. Siis siitä, miten piuhasi ovat sympaattiseen (taistelemis- ja pakenemisreaktiot) ja parasympaattiseen (lamaantumisreaktio) hermostoon kytkeytyneet.

Synnynnäinen temperamentti säilyy läpi yksilön elämän, koska hermoston kytkennät ovat varsin pysyviä. Siksi reaktiosi aiempiin uhkatilanteisiin ennakoivat tulevia reaktioitasi. Jos herra kansanedustaja on reagoinut kokemaansa uhkaan taistelemalla, hän todennäköisesti käy jälleen taistoon kohdatessaan sopivalla juhlatuulella jonkun herraa viehättävän mutta välttelevän kollegan.

Tilannetekijätkin toki vaikuttavat käyttäytymiseen, ainakin ensireaktion laannuttua. Christchurchissa osa hyväntuulisista oli opiskelijoita, jotka juhlivat järistyksen vaurioittamien koulujen sulkemista. Osalla lähtijöistä oli puolestaan koti tulvaveden tai muiden järistystuhojen jäljiltä asuinkelvottomana. Osalla itkevistä oli huoli tavoittamattomista ystävistä, jotka saattoivat olla yhä raunioiden loukussa, loukkaantuneena tai kuolleena.

Järistyksen sattuessa olin yliopistolla työhuoneessani seitsemännessä kerroksessa. Ehdin vain suojautua pöydän alle, kun rakennus alkoi huojua rajusti ja kaikenlaista painavaa putoilla. Ensimmäisiä huomioitani oli, että järistys sai tasavireisen oloni suorastaan euforiseksi. Rakennuksesta käskettiin poistumaan, joten kävelin raput alas, hain pyöräni kellarista ja poljin kotiin. Matkalla iskenyt pienempi jälkijäristys oli vielä kaataa minut pyörällä. Osa yliopiston rakennuksista vaurioitui purkukuntoon, mutta 60-luvulla rakennettu Ernest Rutherfordin mukaan nimetty fysiikan betonirakennus oli suljettuna vain pari kuukautta. Kotona vauriot olivat vähäisiä, onnekkaan sijainnin ja puisen rakenteensa vuoksi. Euforian laannuttuakin koin, että minua tapaus ainoastaan voimaannutti. Tilanne voisi toki olla toinen, jos olisin loukkaantunut tai menettänyt läheisiä.

Samanlainen euforia valtasi minut, kun käärmeen äkillinen hyökkäys yllätti Australian sademetsässä. Ehdin vain hypätä sopivasti, jolloin vauhdilla kohti syöksynyt käärme meni altani. Mitään ei sattunut, mutta hyökkäyshetkellä en tiennyt miten vaarallisesta lajista oli kyse. Vasta myöhemmin tunnistin kuvasta, että kyseessä olikin myrkytön Stegonotus cucullatus, joka voi tosin purra kiivaasti hyökätessään. Muulloinkin uhkaavissa tilanteissa välitön tunnereaktioni on ollut samantyyppinen. Esimerkiksi kerran, kun suurikokoinen mies juoksi yllättäen pensaasta valtatielle eteeni, mahdollisesti ryöstöaikeissa, ja ehdin juuri ja juuri väistää. Pikkulapsena yritin ottaa vihaisena sihisevän kyyn käteeni – muistan tapauksesta erityisesti voimakkaan mielihyvän. Aikuisena olen karttanut vaaroja, mutta maanjäristyksiä, käärmeitä ja tierosvoja ei voi aina välttää parhaalla tahdollaankaan. Kenties esi-isäni ovat menestyneet maniansa voimaannuttamina taisteluissaan, ja siksi olen olemassa. Tai sitten he ovat vain vältelleet vaaroja harvinaisen hyväntuulisina – enhän minäkään ole koskaan varsinaisesti taistellut, vaikka kehoni reaktio olisi siihen otollinen ollutkin.

Erityyppiset uhat voivat aiheuttaa samallekin ihmiselle erilaisia reaktioita. Kun kohtaan liian vaativan fysiikan ongelman tai muun ratkeamattoman älyllisen pähkinän, minulle iskee usein väsymys. Jos oikein hyvin käy, kunnon unen jälkeen ongelma ratkeaa tai ainakin nytkähtää askeleen eteenpäin. Toisia liian vaikea ongelma puolestaan näyttää suututtavan ja pakottaa heitä kamppailemaan sen kanssa lähes tauotta – pulmalelu ei välttämättä ole perherauhan kannalta heille paras joululahja. Jotkut taas vaikuttavat parhaansa mukaan pakenevan näitä älyllisiäkin uhkia.

Kullekin reaktiotyypille – pakenemiselle, taistelemiselle ja lamaantumiselle – löytyy lisäksi laji- ja yksilökohtaisia ilmentymiä. Paeta voi hitaammin tai nopeammin. Taistella voi kiihkeämmin, kuten henkensä edestä kamppaileva saaliseläin, tai näennäisemmin, kuten lauman sisäistä arvojärjestystä selvittävät apinat. Lamaantuessa voi itkeä, esittää kuollutta tai, kuten kuvan seepia, vaihtaa väriä.

Löytyykö uhkareaktiolle napakkaa ilmaisua, joka ei kuitenkaan yksinkertaista liiaksi tai johda harhaan kuten pelkkä taistelemisesta ja pakenemisesta puhuminen? Tarkkaile joulunajan tuntemuksiasi ja jaa ehdotuksesi kommenteissa.

Kommentit (7)

Vierailija

Jännä juttu, laittaa pohtimaan. 

Minua vaivaa sosiaalisten tilanteiden pelko/ahdistus kun tiedän ennalta joutuvani tilanteeseen, jonka voin kuvitella olevan jollain tavalla epämiellyttävä. Anoppi on kutsunut luokseen syömään Tapaninpäivänä. Oma reaktioni taitaa olla alkuun lamaantua niin etten kykene tehdä päätöstä pakenemisen ja taistelemisen eli asian kohtaamisen välillä. Päällimmäinen tunteeni on, että en halua mennä. En halua mennä "pönöttämään" sellaiseen seuraan, jossa oloni ei ole kotoisa, en jaksaisi taas yhtä vaivaannuttavaa lahjojen jako-tilaisuutta, emännän mieliksi inhokkiruoan syömistä, väkinäistä keskustelua, malttamatonta kellon vilkuilua pohtien, joko on oltu riittävän kauan että kehtaa lähteä. Toisaalta olen melko varma että anoppi loukkaantuu jollen mene, jolloin seuraava kohtaamiseni hänen kanssaan on entistä vaivaannuttavampi ja sitä kohtaloa voin paeta vain taistelemalla taas kerran ja menemällä paikalle vaikka väkisin. Joten pilaan mahdollisuuden nauttia tästä hetkestä, vapaa-ajasta puolison kanssa kotona, jossittelemalla sitä mitä minun kannattaisi tehdä.  Todellisen vaaratilanteen hetkellä minun kävisi huonosti, sillä ehtisin kuolla pohtiessani vaihtoehtojani sen sijaan että toimisin.

Funtsailija

On myös neljäs tapa reagoida. Sitä voisi kutsua vaikka yliloogisuudeksi. Silloin ajattelee tilanteeseen sopivinta ratkaisua ja toimintatapaa huippunopeasti ja toimii järkevästi ikäänkuin refleksipohjalta. Tunteet, kuten pelästyminen, eivät saa sijaa. Myöskään normaalit fysiologiset reaktiot eivät vaikuta tai tunnu. Vasta tilanteen rauhoituttua ja vaaran ollessa ohi iskee tärinä ja tajuaa järkyttyä. Tämä toimintatapa  näyttää olevan usein tyypillinen hoitoalalla tai pelastusalalla toimiville, mutta sitä ilmenee myös "topakan" luonteen omaavilla ihmisillä jo aika nuoresta alkaen.

Vierailija

Luulen, että tuo on se perinteinen ajan hidastuminen tyyppinen tapahtuma.  Arvelen, että kokemus tekee tietyistä yllättävistä (ja vaativista). mutta tietyssä määrissä toistuvista tilanteista sellaisia, että niihin pystyy reakoimaan teholla joka saa myös mm ajan kulun tuntumaan hitaalta. Mutuna arvaisin, että on taistele reaktion kokemuksen lieventämä ja ohjaama reaktio. Järkevyys rippuu siitä onko refleksi oikea juuri siihen tilanteeseen.

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä4446

Hyvä pointti. Niin olennainen selviytymiskeino on jätetty fraasista pois, miksi?

Wikipediassa taistele tai pakene -reaktion ( Fight-or-flight resonse

https://en.wikipedia.org/wiki/Fight-or-flight_response#Varieties_of_resp... )

alaotsikkona on Varieties of responses, jossa “lamaannu” on luokiteltu pakenemiseksi:

Other animals have alternative self-protection methods. Some species of cold-blooded animals change color swiftly, to camouflage themselves.These responses are triggered by the sympathetic nervous system, but, in order to fit the model of fight or flight, the idea of flight must be broadened to include escaping capture either in a physical or sensory way. Thus, flight can be disappearing to another location or just disappearing in place.

Mikäs taikatemppu tämä on? Että ympäristöön sulautuminen on ”pakenemista paikalla”? Väitetään, että paikka menetetään subjektiivisena kokemuksena?

Palaan tähän vielä.

 And often both fight and flight are combined in a given situation.

Mietitään esimerkkiä, jossa eläin tekee kahta asiaa samaan aikaan: mustekala on aivan ympäristönsä näköinen – ja samalla, ”liukenee” paikalta hitaasti… Mutta mikä siinä on taistelua? Mustekala on pikemminkin lamaantunut, ja tilanteen mukaan se voi jatkaa vaaran välttämistä myös pakenemalla.

Sitten on vielä uhkailu, joka on kai yksi lamaantumisen lievä muoto: eläin viestittää olemuksellaan ja äänillään puolustusvalmiuttaan, esim. koira murisee, näyttää hampaita, jne. – nämä kaikki ovat reaktioita joilla vaara pyritään välttämään, siinä missä taistelu ja/tai pakeneminen.

A threat from another animal does not always result in immediate fight or flight. There may be a period of heightened awareness, during which each animal interprets behavioral signals from the other. Signs such as paling, piloerection, immobility, sounds, and body language communicate the status and intentions of each animal. There may be a sort of negotiation, after which fight or flight may ensue, but which might also result in playing, mating, or nothing at all.

Tässäkin lamaantuminen on sivuutettu, mentaalisena ominaisuutena; anteeksi, eihän sellaista ole uus-darwinismin mukaan? Mutta millä perusteella olennainen osa vaaraan reagoimista näin ohitetaan – epäilen, että sillä pyritään sulkemaan pois sellainen evoluutioteorian kannalta ikävä kysymys, kuin vapaa tahto.

Reaktiotapa on peritty & opittu ja näkisin, että haitallinen lamaantuminen – toimettomuus kun pitäisi rajusti toimia, esim. juosta aaltoa pakoon – heijastaa aikuisella vain sitä, että hänen henkistä kasvua on rajoitettu (itsekäs hoitaja -> itsekeskeinen lapsi). Hätätilanteessa hänen tietoisuutensa voi sitten yliaktivoitua minä-keskeisillä mittasuhteilla, ikään kuin ”alitajunnan sfääreihin jumittuen” tai tavalla, jonka vuoksi tilannetajua kokonaisuudesta ei pääse muodostumaan. Lamaantuneen päässä kai tapahtuu hyvinkin paljon, mutta se on ristiriidassa tasapainoilua, eikä hän sen vuoksi ole ns. planeetalla. Pelkkä varhaisen vuorovaikutusmallin epäbalanssin ilmentymä.

Lapsena olin innoissani maajäristyksistä: äiti ja isä tulivat keskellä yötä herättämään, lattia jalkojen alla heilui ja taulut keikkui, koiranpennut laitettiin joskus kiireellä puuarkkuun suojaan(!?) ja sitten suunnattiin simcalla kohti rantaa... Oli myös jännä palata kotiin, ja nähdä oliko vanha kivitalo vielä pystyssä. Yleensä maanjäristykset oli tuskin havaittavia, mutta kun vanha talo ei tuntunut vanhempieni mielestä aina turvalliselta.

Nykyään reagointitapani poikkeustilanteisiin on kai robottimainen.

(jatkuu)

VVM = varhainen vuorovaikutusmalli

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä4446

"Löytyykö uhkareaktiolle napakkaa ilmaisua, joka ei kuitenkaan yksinkertaista liiaksi tai johda harhaan kuten pelkkä taistelemisesta ja pakenemisesta puhuminen? Tarkkaile joulunajan tuntemuksiasi ja jaa ehdotuksesi kommenteissa.

Hyvä kysymys. Minä taisin olla joulu-lamaantunut, kun jäi tähän vastaamatta. Keskustelu palstalla oli kiehtovampaa kuin ikinä aiemmin... ja juuri silloin lopetin!!? Mikähän nimitys on pessimistille ristipaineessa.

No problem, jos toisen kaulavaltimosta pulppuaisi veri pulssin tahtiin, saisin autettua; mutta 3 tekijää vs. 3 tekijää muussa konseptissa, voi tehdä jo tiukkaa. Pakko priorioida, tai ei pysty kumpaankaan.

Ihmisillä on tietysti eri asioita, mikä koskettaa juuri heitä ja mikä ei; aihen merkitys voi samallakin ihmisellä vaihdella. Jos minulla on seuraavana päivänä tiedossa tärkeä tapaaminen, kynnykseni hermostua palstalla on matala. Onkohan se sitten "lamaannu" (roiku palstalla kuin täi tervassa), "taistele" (väittele), ja "pakene" (hermostu/turhaudu, ja tee jotain järkevämpää).

Pitää vielä miettiä vastausta kysymykseen.

VVM = varhainen vuorovaikutusmalli

Seuraa 

Rajankäyntiä

Teppo Mattsson on kosmologiaan ja suhteellisuusteoriaan erikoistunut teoreettisen fysiikan tutkija, joka harrastaa matkailua tieteenalojen välisillä rajaseuduilla. Blogi on matkakertomus näiltä retkiltä.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat