Kirjoitukset avainsanalla Aivot

Kuva: Alexandre Gondran / Wikimedia Commons

Aivot ovat karkea mittalaite. Ne kiteyttävät aistien keräämästä tietotulvasta yksinkertaisen havaintomaailman, mikä palvelee omistajansa geenien itsekästä leviämistä.

Omat aivomme ovat savanniaapan sopeuma lajitovereiden ja resurssikilvan hallitsemaan ympäristöön, jossa pienimmän vaivan periaatteella toimivat summittaiset vaistot edistivät geenien menestymistä enemmän kuin todellisuuden eli aineen rakenteen täsmällinen ymmärtäminen.

Luonnonhistoriamme tuntien kaikkein yllättävintä olisikin mielestäni se, jos aineen hienorakenteesta ei olisi koskaan paljastunut mitään yllättävää edes suurenergisten hiukkastörmäyttimien ynnä muun huipputarkan nykytekniikan avulla. Aistien erotuskykyä pienempien yksityiskohtien havaitseminenhan ei edes ollut pelkän biologisen evoluution tavoitettavissa. Niiden havaitsemiseen tarvittiin sukupolvien yli kasautuvaa kulttuuriperintöä, tiedettä ja tekniikkaa, jonka historia on silmänräpäys verrattuna biologisiin sukujuuriimme.

Menestyksekkäiden vaistojemme kääntöpuolena esiintyy lukematon kirjo erilaisia vinoumia ja harhoja, kuten herkkäuskoisuus omaan erinomaisuuteemme. Tämä näkyy vaikkapa sellaisena hellyttävänä luulona, että pelkän mietiskelyn ja itseapukirjallisuuden voimin voisi lootusasennosta tai nojatuolista käsin noin vain kumota ammattitutkijoiden parhaan tiedon. Eli tiedon, jota on testattu kokeellisesti vuosikymmeniä lukemattomissa eri tilanteissa ja jonka avulla koko yhteiskuntamme ja moderni teknologiamme on rakennettu. 

Ihminen loi jumalan omaksi haavekuvakseen. Haaveissa älymme on rajatonta, vaikka todellisuudessa emme tunnistaisi edes omia solujamme ilman tieteen tuottamia apuvälineitä.

Sata vuotta sitten keksitty kvanttiteoria avasi silmämme näkymättömään todellisuuteen. Todellisuuteen, jollaista yksikään mystikko tai ajattelija ei ollut osannut edes uneksia. Jos aine olisi vain tietoisuuden luoma subjektiivinen näkemys, luonto ei olisi kvantti-ilmiöillään meitä voinut yllättää. Mutta koska aine määrää tietoisuuden eikä päinvastoin, yllätys on mahdollinen. Ja evoluution näkökulmasta suorastaan odotettu.

Kvanttitodellisuuden paljastuminen vankisti aineellisen maailmankuvamme peruuttamattomalla tavalla: kvanttifysiikan ansiosta ymmärrämme, että säteilykin on ainetta; että valokin on ainetta; että kaikki on pohjimmiltaan ainetta. Ainetta, joka noudattaa kvanttifysiikan lakeja. Myös arkinen aine. Arjessa piskuiset kvantti-ilmiöt vain tuppaavat hukkumaan satunnaiskohinaan, koska summittaiset aistimme havaitsevat keskiarvoja.

Kvanttiteorian ansiosta ilmiöt ymmärretään osiensa vuorovaikuttavina kokonaisuuksina ennennäkemättömällä tarkkuudella. Eikä pelkästään ymmärretä, vaan kvanttiteoria on myös ennustanut johdonmukaisesti oikein lukemattomat koetulokset ja havainnot, joilla teoriaa on testattu. Tietokoneet, älylaitteet, laserteknologia, modernin lääketieteen sovellukset ja monet korvaamattomat materiaalit ovat kaikki kvanttiteorian hedelmiä.

Mystikolle kvanttifysiikka jätti energian, entropian, kvanttikenttien, superposition ja lomittumisen kaltaisia hienolta kuulostavia sanoja omittavaksi ja väärinkäsitettäväksi.

Kun fyysikko sanoo huolimattomasti, että "kvanttifysiikassa havaitsija vaikuttaa kohteeseen", mystikko kuulee, että "tietoisuus on aineeton toimija, joka voi ajatuksen voimalla päättää mitä kohteelle tapahtuu". Todellisuudessa kyse on siitä, että mittalaite häiritsee eli muuttaa kvanttifysikaalisen kohteen tilaa tavalla joka noudattaa teorian ennustamaa todennäköisyysjakaumaa. Tietoisuus, henki tai "osallistuja" ei siis valitse kvanttiarvonnan tulosta yhtään sen enempää kuin tavallisen lottoarvonnankaan tulosta, vaikka kuinka meditoisi ja uskoisi olevansa merkittävä. 

Mittaustapahtumaa jaksetaan mystifioida ja filosofoida, vaikka kvanttifysiikan kielellä kyse on vain mittalaitteen lomittumisesta mitattavan kohteen kanssa. Eli siitä, että kohteen ja mittarin vuorovaikutus punoo niiden aineelliset tilat yhteen. Ja oheisvahinkona "romauttaa" tutkittavan kohteen kvanttitilan, koska silmän ja valokuvauslevyn kaltaiset mittalaitteet ovat niin isoja että niiden kvanttifysikaaliset ominaisuudet hukkuvat kohinaan. Kohinassa koherentti kvanttitila keskiarvoistuu arkiseksi, eli aistiemme erotuskyvyn piiriin, suurten lukujen lain vääjäämättömyydellä.

Mystikkojen ja meidän kaikkien onneksi todellisessa luonnossa riittää loputtomasti kauneutta ja hämmästeltävää, vaikka mystiikka onkin ihmisaivojen satuilemaa haavemaailmaa. Olet merkittävä, mutta et hörhöilyn ansiosta vaan siitä huolimatta.

Kehostapoistumiskokemukset, kuolemanrajakokemukset ynnä muut muuntuneet tajunnantilat tuntuvat varmasti yhtä todellisilta kuin mitkä hyvänsä aistikokemukset, olivatpa päihteiden, keskittymisen, sairauden, uupumuksen, happivajeen tai minkä hyvänsä äärimmäisen stressin aiheuttamia. Todellisia ne ovatkin; nimittäin todellisia aistiharhoja eli aineellisten aivojemme tuottamia hallusinaatioita, joita olen itsekin kokenut. Aineettoman tietoisuuden tai ruumiin ulkopuolisen henkimaailman puolesta muuntuneet tajunnantilat eivät todista.

Aineettomaan elämään ja muuhun yliluonnolliseen uskominen sopii niille, joille luonto ja todellisuus eivät kelpaa.

Haaveilu on tietysti kohtuudella terveellistä, kenties jopa mahdottomasta uneksiminen, mutta kannattaa keksiä omat haaveensa eikä ostaa niitä harhoja viljeleviltä mystikoilta ja itseapukauppiailta.

Ammattilaistaikuri James Randin lupaamaa helppoa miljoonapalkintoa ei ole yksikään mystikko vaivautunut lunastamaan, vaikka temppuun riittäisi yksinkertainen yliaistillisen havaitsemisen tai muun aineettoman voiman osoittaminen. Hyväuskoisten höynäyttäminen hintavilla etähoidoilla, kaukoparannuksella ja kaikenkarvaisilla terapiakursseilla lienee tuottoisampaa.

Kvanttiteoriassa riittää satavuotisesta historiastaan huolimatta yhä aidosti kiinnostavaakin tutkittavaa. Kvanttifysiikan ja erotuskyvyltään rajallisten aistiemme piirtämän arkisen ilmiömaailman välinen rajankäynti on vaativaa tilastomatematiikkaa, jonka täsmällinen käsittely voi opettaa meille vielä arvokkaita asioita fysiikan ja luonnonlakien perusteista.

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 | 

Pystytkö tarkentamaan, että millä tavalla säteilykin on ainetta?

Jos kaikki on ainetta, niin onko siis energiakin ainetta? Mikä on säteilyn ja energian ero?

Teppo Mattsson
Liittynyt13.1.2014
Viestejä154
2/7 | 

Säteily on erittäin suurella nopeudella liikkuvaa ainetta. Aineen voi aina kiihdyttää säteilyksi antamalla sille riittävän suuren nopeuden. Kaikkea säteilyä ei kuitenkaan voi jarruttaa: esimerkiksi sähkömagneettinen ja gravitaatiosäteily liikkuvat aina valon nopeudella.

Aine ja energia ovat yhtä, suhteellisuusteorian kaavan E = mc² mukaisesti.

Vierailija
3/7 | 

Kiitos vastauksesta (olen tuon ensimmäisen kommentin kirjoittaja, en pysty käyttämään "Vastaa" toimintoa ilman tiliä). Asia selkeni erittäin hyvin.

"Mutta koska aine luo tietoisuuden eikä päinvastoin, yllätys on mahdollinen." Tähän halusin vielä kommentoida lyhyesti. En ole itse törmännyt väitteeseen, että tietoisuus loisi aineen, mutta selvästikin jotkut näin ovat esittäneet. Sen sijaan olen kuullut esitettävän joissakin hengellisissä (huom! ei uskonnollisissa) asiayhteyksissä, että tietoisuus ilmenee aineen läpi. Olennainen ero tässä on nimenomaan se, että tietoisuuden ei väitetä luovan mitään, vaan käyttävän vain ainetta ilmentymisen työkaluna, ja aine sitten asettaa omat rajoitteensa ilmentymiselle. Esimerkkinä olkoon vaikka ihmisen silmien kyky havaita vain sähkömagneettisen säteilyn tiettyä aallonpituushaarukkaa, jota myös näkyväksi valoksi kutsutaan. Tieteen saavutusten vuoksi me tiedämme, että eri lajit erottavat eriasteisesti eri sähkömagneettisen säteilyn aallonpituuksia. Aine toimii tässä mielessä rajoitteena, ja näin ollen myös synnyttää "subjektiivisuutta".

Teppo Mattsson
Liittynyt13.1.2014
Viestejä154
4/7 | 

Kokonaisuudella havaitaan ominaisuuksia, joita sen osilla ei yksinään ole. Aivoilla on tietoisuus, vaikka aivojen osilla eli soluilla ei ole tietoisuutta. Aivosoluilla on lämpötila, vaikka solujen osilla eli atomeilla ei ole lämpötilaa. Ilmiö tunnetaan nimellä emergenssi. Emergenssi selittyy kuitenkin jäännöksettä osien vuorovaikutuksilla eli on reduktionistista (toisin kuin usein virheellisesti väitetään).

Reduktionistinen emergenssi syntyy karkeistuksesta, eli katsomalla kokonaisuutta rajallisella erotuskyvyllä. Matemaattisesti karkeistuksessa kyse on keskiarvojen laskemisesta: aivot laskevat silmiin saapuvasta valosta keskiarvoja hieman samaan tapaan kuin lämpömittari laskee mittariin törmäävien hiukkasten keskimääräisen energian.

Osien keskiarvot sisältävät ominaisuuksia, joita yhdelläkään osalla ei ole: esim. kokonaislukujen keskiarvo voi olla ei-kokonaisluku kuten nopan silmälukujen tapauksessa (1+2+3+4+5+6)/6 = 3,5. Reduktionismi siis suorastaan ennustaa emergenssin, eikä suinkaan ole sen vastakohta (toisin kuin usein virheellisesti väitetään).

Tietoisuus syntyy vastaavasti siitä, kun aivomme mittaavat luontoa erityisellä aika- ja paikkaresoluutiolla. Tietoisuuden resoluutioherkkyys on sukua valokuvaukselle: Jos valotusaika on liian lyhyt, kuva ei muodostu. Jos aika on liian pitkä, kuva peittyy kohinaan. Tietoisuuden aikayksikkö on sekunti, aivoissa kulkevan hermoimpulssin aikayksikkö tämän tuhannesosa eli millisekunti. Niinpä tietoinen havainto on monen hermoimpulssin keskiarvo.

Jussi Jylkkä
7/7 | 

"Aine luo tietoisuuden eikä päinvastoin." Tämä väite on ongelmallinen, koska aine ja tietoisuus eivät ole erillisiä. Nykytiedon valossa tietoisuus *on* biokemiallinen prosessi aivoissa, ei vain jotain, jonka aine "luo". Toisaalta väite, että aine luo tietoisuuden, pitää paikkansa, jos sillä tarkoitetaan esim., että neuronit luovat rekurrentin neuraalisen prosessin, joka *on* tietoisuus. Ts. yksi aineen muoto (neuronit) konstituoi toisen aineen muodon (rekurrentti neuraalinen prosessi = tietoisuus). 

Mutta nyt seuraa ongelma: Aineen fysikaalisista tai yleisemmin empiiris-tieteellisistä kuvauksista ei voi päätellä, että subjektiivista tietoisuutta on ylipäänsä olemassa. Neurotieteellisistä kuvauksista ei voi päätellä, että kuvattu asia on tietoinen. Tunnettua ajatuskoetta mukaillen, vaikka värisokea neurotieteilijä  Mary tietäisi kaiken värinäkemisen fysiologiasta, hän ei voisi tietää, miltä tuntuu nähdä värejä. Tieteen ja tietoisuuden välillä on kuilu. Tiede ei kerrokaan kaikkea todellisuudesta, nimittäin sitä, että tietyt todellisuuden muodot (tämä aivoprosessi, joka minä nyt olen), ovat tietoisia.

Tietoisuus osoittaa tieteen rajat. Tiede on rajoittunut vain mallintamaan olioita sen perusteella, miten ne vaikuttavat ihmisten kehittämiin mittalaitteisiin ja erityisesti ihmisten aisteihin ja aivoihin--tietoisuuteen. Emme voi tietää mitään aineesta sikäli kuin se on tietoisuuden ulkopuolella. On mahdotonta tietää, mikä on se asia itse, jota matemaattisesti ja käsitteellisesti mallinnamme "atomina". Emme voi tietää, millainen tämä "atomiksi" kutsuttu asia on havaintojen ja teorioidemme tuolla puolen. Silti, mikäli emme epäile koko ulkomaailman olemassaoloa, meidän täytyy uskoa että atomeita on olemassa. Jokin on olemassa, joka tuottaa atomi-havaintomme, mutta tuo jokin itsessään on mysteeri. 

Joskus fyysikotkin ymmärtävät tämän, vaikka se onkin heidän parjaamaansa filosofiaa. Stephen Hawking ja Leonard Mlodinow tuovat esiin, miten fysiikkakin "muotoutuu tietoisuuden linssin läpi", kirjassaan Grand Design. Ensin he sanovat, että "filosofia on kuollut", mutta välittömästi sen jälkeen he esittelevät "malliriippuvaisen realismin" teoriansa, joka on lähinnä yksityiskohdista riisuttua Kantia. Lienee tarpeetonta tuoda esiin, kuinka ironista tämä on. 

Tähän rajoitteeseen, että tiede voi vain mallintaa olioita havaintojen pohjalta, on kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin oma tietoisuuteni (nimenomaan omani, ei kenenkään muun). Tietoisuuden tapauksessa minä itse, kokemukseni, on se asia itse, joka liikuttaa tieteellisten mittalaitteiden viisareita. Voisin itse mennä fMRI-laitteeseen ja testata, miten ajatukseni tuottavat erilaisia aktivaatiokuvioita (tieteellisiä observaatioita). Tunnen tietoisuuteni muutenkin kuin mittalaitteiden ja observaatioiden välityksellä, koska *olen* se. Tietoisuus on tätä tässä, kokemustani. On huomattava, että tässä *ei* ole kyse introspektiosta, joka on tunnetusti hyvin erehtyväinen, vaan yksinkertaisesti olemassaolosta: materia, siinä muodossa kuin se esiintyy homo sapiensin aivoissa, on tätä, tietoisuutta. Kaikki materia on samaa jatkumoa kuin tämä--neuraalinen prosessi koostuu atomeista aivan niin kuin kaikki muukin.

Tätä on aine: tietoisuutta. Tietoisuus on fysiikan ja yleisestikin luonnontieteen akilleen kantapää--se osoittaa, ettei tiede lopultakaan kerro meille, mitä materia itsessään on. Tiede ei kerro meille, että aine, ainakin tietyissä muodoissaan, onkin tietoisuutta--kipua, surua, nautintoa tai olemassaolon ihmettelyä.  

Terv., 

Jussi Jylkkä, tietoisuustutkija

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Steven Depolo

Rakkaus on sähkömagnetismia. Eikä vain vertauksena, vaan aivan kirjaimellisesti: rakkaus syntyy aivoissa, aivot ovat soluja, solut ovat biologiaa, biologia on kemiaa ja kemia on sähkömagnetismia.

Rakkaus on evoluution tuote. Tunne joka kehittyi, koska se edisti geenien itsekästä leviämistä.

Tässä kohtaa esimerkillisen tieteilijän varmaan kuuluisi myötäillä sähkömagnetismin oppi-isää Richard Feynmania sekä geenin itsekkyyden oppi-isää Richard Dawkinsia ja julistaa: mutta tieto rakkauden toiminta- ja kehitysmekanismeista ei vähennä sen ainutlaatuisuutta, vaan päinvastoin voi ainoastaan vahvistaa tunnetta. 

Onhan auringonlaskukin yhtä häikäisevä, vaikka tietää maan kiertävän aurinkoa. Onhan sateenkaari yhtä kaunis, vaikka tietää sen värikirjon vesipisaroiden hajottamaksi valoksi. Onhan?

Onko makkarakin edelleen yhtä herkullinen, kun sen valmistusketjun näkee, kuulee ja haistaa kasvattamossa kituvista porsaista teurastuksen kautta jauhemössön suolitukseen? Liekö sattumaa, että makkaratehtaalla työskennelleet ystäväni eivät välitä makkarasta.

Feynmanin ja Dawkinsin kaltaisten superlahjakkuuksien aivot epäilemättä kykenevät tietämään ja tuntemaan samanaikaisesti monimutkaisiakin asioita. Mutta yleistyykö heidän kokemuksensa myös meidän yksinkertaisempien aivoihin?

Tieteen verratonta hyötyarvoa on turha kenenkään kiistää, mutta onko myös sen tunnearvo yhtä positiivinen kuin kuuluisien tieteilijöiden vakuuttelut antavat ymmärtää?

Tunteisiin liittyy usein kokonaisuus, tietoon yksityiskohdat. Onko selvää, että kokonaisuuden ja yksityiskohtien käsittely onnistuu kaikkien aivoilta samanaikaisesti? 

Tieto yksityiskohdista voi kaapata aivojen huomion. Esimerkiksi olin kirjoittanut salasanani näppäimistöllä sujuvasti satoja ellen tuhansia kertoja, kunnes olisin ensimmäisen kerran tarvinnut salasanaani ilman näppäimistöä. Huomasin yllätyksekseni etten kerta kaikkiaan tiennyt tuttua salasanaani, vaikka osasin kirjoittaa sen päivittäin sekunnin murto-osassa. Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin salasanan pähkäilyn seurauksena katosi myös kykyni kirjoittaa se! Yksityiskohdat häiritsivät kokonaisuutta.

Ehkä kyse oli samasta, kun vaikkapa rappusissa kulkeminen vaikeutuu jos alkaa tarkemmin ajatella jalkojensa liikettä. 

Mutta jos analysointi häiritsee taitoja, miksei myös tunteita.

Eikö terapiassakin usein pyritä poistamaan tai laimentamaan häiritsevää tunnetta purkamalla siihen liittyvä ajatusprosessi osiinsa? Jos reduktio tepsii pahaan tunteeseen, miksei sitten hyvään.

Yksityiskohtien häiritsevyydessä voi tietysti olla suuriakin yksilöllisiä eroja. Toiset jumiutuvat yksityiskohtiin pakko-oireisesti, toiset taas pystyvät sujuvasti kokemaan samasta kokonaisuudesta monia puolia.

Mysteerit eivät tietenkään ratkomalla lopu. Kun tiede vastaa yhteen kysymykseen, syntyy liuta uusia. Mutta kysymys on siitä, väheneekö alkuperäisen mysteerin kiehtovuus kun se saa selityksensä.

Jos tunteiden, elämän ja muiden ilmiöiden selittyminen osiensa avulla ei pilaa kenenkään tunne-elämyksiä, mistä sitten johtuu se tieteellisen selittämisen kiivas vastustus, johon törmää etenkin ihmistä koskettavilla tieteenaloilla?

Jos tieteellinen selitys vain vahvistaa positiivisia tunteita, miksi uskonnot ynnä muut vaihtoehtoiset totuudet ovat niin itsepintaisen suosittuja? Nehän eivät anna selityksiä, vaan (helpottavan!) tunteen siitä että (tieteellistä) selitystä ei tarvita. Itsepetoksen yhteisöllinen muoto.

Käytännössä tiedon ja tunteen yhteensovittamisen vaikeudet lienevät varsinkin nuorille useammin niin päin, että tunteet häiritsevät ajattelua, rakkaus koulunkäyntiä. Kenties päinvastainen on lähinnä harmaantuvien tutkijaluonteiden murhe.

Nimittäin jos rakkauden hukkuminen tieteelliseen selitykseen olisi erityisen suuri ongelma, meitä tuskin olisi täällä kohta kahdeksan miljardia.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Sekä eri sikaloissa että myös makkaratehtaalla työskennelleenä voin sanoa, että edelleen makkara maistuu ja on hyvää.  Onko oikeasti tuttavapiirissäsi ihmisiä, jotka kokevat näin, vai onko tämä vaan yleinen höpöhöpö-väittämää, jolla halutaan luoda rinnastus tunteiden ja makkaran välillä ja saada draamaa edes pikkuisen? Tälläisten vertauksien käyttö lässäyttää lukukokemukseni, ja joskus valitettavasti leimaa mielessäni koko kirjoittajan tuotannon - tunne ottaa vallan objektiivisuudelta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Gary Alpert / Wikimedia Commons.

Yle julkaisi jutun ja ohjelman, missä kerron afantasiastani (eli kyvyttömyydestä nähdä minkäänlaisia mieli- tai muistikuvia). Haastatteluun ja ohjelmaan osallistuminen oli monella tapaa opettavaista.

Ensinnäkin opin, että ajatukseni eivät ole ainoastaan kuvattomia, vaan myös äänettömiä, tunnottomia, hajuttomia ja mauttomia. Saattaa kuulostaa oudolta, että olen elänyt vuosikymmeniä tajuamatta itsestäni jotain näin ilmeistä. En kuitenkaan tullut kunnolla pohtineeksi muiden aistimusten kuvittelua edes siinä vaiheessa, kun kolme vuotta sitten ymmärsin poikkeavuuteni visuaalisten mielikuvien suhteen, mistä aiemmin kirjoitin blogiin

Muurahaisen puremaa, pilaantuneen kananmunan hajua tai hattaran makua en siis pysty kuvittelemaan, vaikka tunnistan ne varmasti kohdalle sattuessaan ja muistan että niitä kannattaa välttää. Edes musiikki ei jää soimaan päähäni, vaan korvamadon vastine on minulla pelkkä vastustamaton tarve hyräillä tai laulella tarttuvaa melodiaa tai laulua (ääneen, tai äänettömästi ajatuksissani). 

Jutun jälkeen ilmeni myös, että afantasia on lähimmillä sukulaisillani yleistä. Mielen sokeus on siis oletettavasti varsin perinnöllistä, mikä on tietysti synnynnäiselle ominaisuudelle hyvin odotettua. Aiheesta ei kuitenkaan tietääkseni ole vielä julkaistu tutkimusta.

Toiset afantaasikot kertovat kärsivänsä monenlaisista toiminnallisista ongelmista, esim. muisti- ja tunnistamisvaikeuksista. Joku ei ehkä tunnista läheistenkään kasvoja, hairahtuu ostamaan hattaran jokakesäisellä huvipuistoretkellään, eikä arkaile istahtaa piknikille siloviholaispesän viereen. 

Omaan afantasiaani en ole havainnut liittyvän minkäänlaisia toiminnallisia ongelmia tai puutoksia.
Arvelenkin, että minun afantasia on sellaista pinnallista tyyppiä, jossa ainoastaan tietoinen aistimus jää syntymättä. Tietoisuuden porteille asti aivoni luultavasti tallentavat ja käsittelevät visuaalista informaatiota varsin normaalisti. Toiminnallisista vaikeuksista kärsivien afantaasikkojen aivotoiminta poikkeaa tavanomaisesta varmaankin enemmän tai syvemmällä tasolla kuin minulla. Kenties afantasia on heillä ennemmin ongelmien seuraus kuin syy.

Varsinaisen näköaistin kohdalla esiintyy kiinnostava ilmiö nimeltään sokeanäkö: aivovauriosta sokeutuneiden kyky arvioida silmiensä eteen avautuvaa näkymää ilman minkäänlaista tietoista näköhavaintoa. He eivät näe mitään, mutta silti tietävät sattumaa paremmin mitä edessä on. Sokeanäkö osoittaa, että tietoinen havainto ei ole välttämätön visuaalisen informaation hyödyntämisessä. Kokeissa on myös varmistettu, että tieto havaittavasta ympäristöstä menee sokealle todella silmien eikä muiden aistien kautta.

Sokeanäkö kuulostaa yliaistilliselta havaitsemiselta, mutta oikeasti ilmiössä ei tietenkään ole mitään yliluonnollista. Kyseessä on vain yksi esimerkki niistä lukuisista tilanteista, joissa ihminen ei ole tietoinen aivoissaan tapahtuvasta tiedonkäsittelystä. Joidenkin arvioiden mukaan olemme tietoisia vain miljoonasosasta siitä informaatiosta, mitä aistimme vastaanottaa.

Oletettavasti afantasiaani liittyy eräänlainen mielensisäinen vastine sokeanäölle. Ainakin tunnistan kuvia, kasvoja ja maisemia normaalisti ja osaan kuvailla niitä suunnilleen yhtä (epä)tarkasti kuin mielikuvia näkevät ystäväni.

Ohjelmassa arvelin, että kuvittelun puuttuminen saattaa auttaa minua rauhoittumaan kun menneet ja tulevat aistimukset eivät häiritse nykyhetkeä ja ikävyyksiltä voi kirjaimellisesti sulkea silmänsä. 

Toiset taas kertovat, että mielikuvien avulla voi nimenomaan rauhoittua esimerkiksi laskemalla lampaita tai kuvittelemalla itsensä johonkin rentouttavaan paikkaan. 

Ehkä molemmat ovat oikeassa, rauhoittuminenhan voi varmasti tapahtua monella tavalla. Tai sitten molemmat ovat vain sepittäneet elämäntarinaansa sopivan syy-seuraussuhteen, ja rauhoittuminenkin on koko elämän tavoin pitkälti hallintamme ulottumattomissa.

Kommentit (8)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1785
1/8 | 

Morsellan teorian mukaan tietoisuus jonkin prosessin vaiheista ei ole tarpeellinen prosessin etenemisen kannalta

https://news.sfsu.edu/consciousness-has-less-control-believed-according-...

Selkeän omakohtaisen kokemuksen tästä sain kerran professorin antaessa matematiikan koetehtävän, jonka ratkaisusta minulla ei ollut  aavistustakaan. Panin tehtävän syrjään ja unohdin sen kokonaan. Kun parin päivän päästä muistin tehtävän jälleen,  myös sen ilman tietoista ponnistelua ja ajattelua syntynyt ratkaisu oli valmis.

Vastaavia ilman  tietoisia välivaiheita eteneviä prosesseja tapahtuu jatkuvasti mm. käytännön askareissa.

Varsinaista afantasiaa en ole kokenut, pikemminkin päinvastoin.  Tietoiset visuaaliset, tuntuvat, tuoksuvat ym. mielikuvat täyttävät elämysmaailmani niin, että en esim. halua lähteä matkoille, koska kaikki niillä mahdollisesti näkemäni ja kokemani asiat, tapahtumat ja maisemat  olen jo kokenut mielikuvituksessani.  En ole kuitenkaan huomannut tästä olevan mitään hyötyä. Varsinkaan älyllisissä pyrkimyksissä tai eettisissä ongelmissa fantasiakyvystä ei tunnu olevan apua.

M K
Liittynyt25.12.2013
Viestejä30
2/8 | 

Minulla lienee myös afantasia. En näe asioita pääni sisällä. Silti minulla on erittäin hyvä visuaalinen muisti ja kykenen päässäni helposti hahmottamaan miten kolmiulotteinen kappale pyörähtää. Silmien sulkeminen auttaa jälkimmäisessä, vaikka en siltikään varsinaisesti näe mitään menttaalikuvaa vaan kyse on (ehkä sokeanäköön verrattavasta) "näin sen täytyy olla" -tuntemuksesta.

Vierailija
4/8 | 

Arvelen tämän olevan joku ”huuhaa-testi” koska en todellakaan ”näe” mitään ”kuvia” sulkiessani silmäni vaan kokemukseni vastannee varsin hyvin Mattssonin kuvailemaa kokemusta sillä erolla että eritoten tuoksut mutta myös muut aistimukset herättävät mielessäni muistoja (mutta eivät ”kuvia”).
Tietenkin voidaan keskustella siitä mitä noilla kuvilla tarkoitetaan. Itse sain tästä jutusta sellaisen käsityksen,että valtaosa ihmisistä pystyy tahdonalaisesti luomaan (muistoon perustuvan tai puhtaasti fiktiivisen) selvän visuaalisen kuvan jota voi jotenkin katsella, ehkä kuin unessa?(joita näen kyllä).En voi uskoa tätä.Seuraavassa jutussa Mattsson varmaan paljastaa kuinka älytti ylen tekemään huuhaa-jutun ja sai ihmiset uskomaan että silmät sulkemalla voi katsella mentaalidioja.

Käyttäjä4499
Liittynyt21.7.2017
Viestejä11366
5/8 | 

Tämä on erittäin kiehtova aihe.

Onko ohjelma vielä jossain nähtävissä?

Tajusin juuri olleeni "afantaasikko"... ehkä muutaman ensimmäisen kuukauden syntymäni jälkeen! 

Muistan kuin eilisen hetken, jolloin tajusin että kykenen tarkentamaan katseeni tavallista kauemmaksi.

Se vaati aluksi ponnisteluja (ainakin kun yritin keskittää katseeni sängyn pinnojen välistä, oli todella rasittavaa).

Mutta ehkä afantasia jäi sitä myöten, kun näköaistini kehittyi? Syntyykö jokainen ihminen afantaasikkona??

ÄLÄ LAINAA TEKSTIÄNI, KIITOS.

Addikti
6/8 | 

Onko afasia sitä, ettei kykene fantasioimaan vai sitä, että fantasiointiin on edelleen olemassa oleva kyky, johon ei mieli ei jaudu ilman erityistä ajattelua/tahdon ponnistelua? Tämä jäi epäselväksi.

Nähtävästi kyky fantasiaan on myös toisilla ihmisillä korostuneempi, ja sellaiseksi koen itseni. Jos kuvittettelen asioita, joitaei ole tepahtunut, pystyn myös näkemään ne silmät kiinni. Ja antaisin mitä tahansa, jos voisin luopua tästä kyvystä. Itseäni kiusaavat seksuaaliset fantasiat, voimakkaat visuaaliset mielikuvat - niistä luopuisin heti, jos voisin. Ajatus siitä, että tässä kuvitteellisessa "aivoleikkauksessa"samalla hävittäisin mahdollisuuden visioida menneitä ja tulevia, olemassa olevia ja olemattomia asioita, ihmisiä, tapahtumia, ja näin myös menettäisin suuren osan luovuudestani, jota olen pystynyt kirjoittajan työssäni hyödyntämään - nämä rikkaudet omassa kyvyssäni hahmottaa maailmaa vaihtaisin heti siihen, etten esimerkiksi harrastaessani seksiä vaimoni kanssa pystyisi luomaan mieleeni kuvia, jotka ovat minulle tuhoisia, oman arvomaailman vastaisia, vääriksi ja pahoiksi tuntemiani mielikuvia.

Riippuvuudelle on aivoissa omat rakenteet, joihin nähtävästi tämä kyky tai kyvyttömyys fantasioihin oleellisesti liittyy. Soisin aiheesta lisää tutkimusta, ja sitä kautta ehkä tietoa siitä, millä tavalla asiaan voisi somaattisesti vaikuttaa. Tuskin olen ainoa ihminen tässä maailmassa, joka ilman epäilyksiä nappaisi sellaisen pillerin, tai maksaisi sellaisen aivoleikkauksen, joka hävittää omasta fantasiointikyvystään sen osan, joka tekee elämästä sietämätöntä.

Addikti
7/8 | 

Rajankäyjän tästä näkökulmasta fantasioita valottava ja taustoittava blogikin olisi itselleni korvaamattoman arvokas, koska en omaa vastaavia kykyjä asioiden tieteelliseen pohdiskeluun.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Penrosen laattoja. Kuva: Wikimedia Commons

Tunnettujen fysiikan lakien avulla nykyisyydestä voidaan laskea tulevaisuuden kehitystä. Ennuste on sitä tarkempi, mitä enemmän tietokoneessa riittää laskentatehoa. Sanotaan että fysiikka on laskettavissa.

Fysiikan laskettavuus kuulostaa viattomalta, mutta sillä on mullistavia seurauksia: Jos laskukone osaa jäljitellä sinua jäännöksettä, sinäkin olet pohjimmiltasi pelkkä laskukone. Ja minä. Ja koko fysikaalinen kaikkeus.

Siis periaatteessa. Toteutukseltaan aivomme tietysti eroaa tietokoneesta kuin hiili piistä, solu transistorista ja hermosolukko virtapiiristä. Mutta ratkaisevaa on koneen toiminta, ei sen koostumus. Puhekin on puhetta, synnyttipä sen äänihuulten tai kaiuttimen värinät.

Laskemisen ei tarvitse olla tietoista. Hyttynen laskee lentoratansa veriaterialle. Sika laskee tryffelin sijainnin. Yläkassin lämäävä kiekkosankari laskee oikein täsmäiskunsa liikeradan, vaikka reputti koulussa laskennon alkeet.

Vastalauseitakin on.

Rajallinen mittaustarkkuus asettaa ennustustarkkuudelle ylärajan, jota ei voida ylittää. Tarkkuutta rajoittaa niin (kvantti)fysiikka, tekniikka kuin se, että ympäristönkin kehitys täytyy huomioida ennusteessa koska täydellisen eristettyä järjestelmää ei ole. Tarkkuuden rajoitteet kuitenkin vain hankaloittavat laskemista, eivät kumoa sitä että laskemisesta on edelleen kyse.

Matematiikka ei ole pelkkää laskentaa, mikä osoittaa ettei ihminen voi olla pelkkä laskukone, väittää Roger Penrose. Pelkkiä laskennan lakeja noudattava olentohan ei voi osata mitään sellaista, mikä ei viime kädessä palaudu pelkkään laskemiseen.

Mekaanisen laskennan ja korkeamman matematiikan eroa Penrose havainnollistaa palapelillä: Laskukone ei osaa yleisesti päättää, voidaanko taso täyttää annetun muotoisilla paloilla ilman aukkoja tai päällekkäisyyksiä. Ihminen, tai ainakin Penrosen kaltainen huippumatemaatikko, osaa. Kone törmää ongelmiin, jos palojen muodostama kuvio jatkuu jaksottomana loputtomiin. Penrosen palapelit kuuluvat ns. päättämättömiin ongelmiin, jotka saavat superkoneenkin jumiin.

Penrosen mukaan ihmisen täydelliseen selittämiseen tarvitaan siksi uusia fysiikan lakeja, jotka eivät ole laskettavissa. Hänen esittämä, toistaiseksi tuntematon fysiikka voisi silti olla ihmisen ennustettavissa, korkeamman matematiikan avulla. Matematiikan, jonka oppiminen olisi koneelle yhtä mahdotonta kuin palapeliongelman ratkaisu.

On totta, että nykyisin tunnetut fysiikan lait eivät selitä kaikkea. Alkuräjähdyksen ja mustien aukkojen kaltaisissa ääriolosuhteissa tarvitaan painovoiman kvanttiteoriaa, jota emme tunne. Tästä fyysikot ovat yksimielisiä.

Mutta aivot ovat sähköllä käyvää mietolämpöistä hyytelöä, joka on kaukana suurenergisistä ääriolosuhteista. Tällaisessa hyytelössä painovoima on heikkoa ja kvantti-ilmiöt pieniä. Puhumattakaan painovoiman kvantti-ilmiöistä, joiden pitäisi olla kerrassaan mitättömiä.

Penrose kuitenkin ehdottaa, että kvanttipainovoimaa tarvitaan tietoisuuden syntymisessä eikä sitä voisi siten sivuuttaa edes ihmisaivojen lempeissä olosuhteissa. Kvanttitilan romahdus on luonteva ehdokas fysiikan ei-laskennallisuudelle, jota korkeampaa matematiikkaa osaavan tietoisuuden selittämiseksi tarvitaan, päättelee Penrose.

Tietoisuuden kvanttiluonteen ongelma on siinä, että niin kauan kuin teoria ei ennusta mitään kokeellisesti testattavaa, se ei ole edes väärin. 20 kohdan lista Penrosen teorian testattavista piirteistä (julkaisun kappale 5.7) ei vaikuta täsmälliseltä eikä testaa suoraan teorian kriittisiä väitteitä.

Väitettä siitä, että matematiikka ei aina palaudu laskentaan, en osaa kumota. Minulle ei kuitenkaan ole selvää, että edes Penrose olisi palapelitehtävän kaltaisia päättämättömiä ongelmia ratkaistessaan yksiselitteisesti oikeammassa kuin loputtomiin raksuttava laskukone. Kenties kurinalaisinkin ihminen ottaa matemaattisessa päättelyssään tahattomia riskejä, jotka edistävät päätymistä (edes virheelliseen) ratkaisuun. Eikö koneenkin voisi ohjelmoida vapaamielisemmäksi sen sijaan, että se alistetaan noudattamaan laskennan sääntöjä täysin orjallisesti?

Väittely laskennallisuudesta saattaa kuulostaa teoreetikkojen haihattelulta, mutta siihen liittyy merkittäviä käytännön kysymyksiä. Nimittäin jos olemme pohjimmiltaan pelkkiä laskukoneita, se osoittaa että riittävän monimutkainen laskukonekin voi tajuta ja tuntea.

Ja tunteviin olentoihin on syytä suhtautua hyvin eri tavalla kuin tajuttomiin välineisiin.

Kommentit (5)

MrNicePressure
1/5 | 

Minä olen laskenut sen että tämän päivän matemaatikot ovat laskeneet maailmankaikkeuden toimintatavan kaavoillaan täysin väärin.

Eli heidän kaavansa eivät kuvaa maailmankaikkeutta oikein!!!

Näkyvä maailmankaikkeus kyllä laajenee, mutta se laajenee avaruudessa ulos päin jo olemassa olevaan avaruuteen.

Näkyvä maailmankaikkeus koostuu laajenevasta työntävästä voimasta jonka laajenemista ylläpitää ja kiihdyttää laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden läpi työntyvä työntävä voima josta osa absorboituu näkyvän maailmankaikkeuden laajeneviin kvarkkeihin, fotoneihin ym. laajeneviin tihentymiin jotka kierrättävät keskenään sitä mistä koostuvat eli laajenevaa työntävää voimaa.

Laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden oma vauhti kiihtyy tietystä suunnasta tiettyyn suuntaan ja se poistuu yhdessä hetkessä pois siltä avaruuden alueelta jonne juuri siirtyi jne.

Edessä päin laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden laajeneville tihentymille on koko ajan tarjolla enemmän ja enemmän "ruokaa" eli työntävää voimaa josta kaikki pohjimmiltaan koostuu koska mitään muuta fyysisen konkreettisesti olemassa olevaa ei ole olemassa.

Se minkä takia edessä päin on koko ajan enemmän ja enemmän tarjolla työntävää voimaa selittyy Onrsimpleprinciple mallin avulla loogisesti.

Sekin miten saa laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden vauhdin kiihtymään selittyy mallini avulla loogisesti!

Ei paha.

Oon mie aika KONE, vaikka itse sanonkin!

😀

MrNicePressure
2/5 | 

Sekin miten SE työntävä voima saa laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden vauhdin kiihtymään selittyy mallini avulla loogisesti!

Siis sen työntävän voiman jota laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden tihentymille on koko ajan tarjolla enemmän ja enemmän.

Äkkiseltään voisi olettaa että tuo työntävä voima hidastaisi laajenevan näkyvän maailmankaikkeuden vauhtia, mutta koska se saa kaiken näkyvässä maailmankaikkeudessa ja sen ympäristössä liikkuvan laajenemaan, ei laajenevalla maailmankaikkeudella ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa kiihtyvää liikettään pois päin siltä alueelta jossa se syntyi ja jonne sen omakin laajeneminen ja kiihtyvä työntyminen eteenpäin välittyy paineena / työntävänä voimana joka puristaa kaiken sinne päätyvän uudeksi äärimmäisen tiheäksi raaka-aineeksi josta myöhemmin uusien laajenevien galaksien keskusten laajenevia supermassiivisia kohteita jne.

Ps. Tein toisenkin laskuvirheen kun työnsin sormeani kohti näppäimistöä ja osuin kirjaimeen r kun yritin osua kirjaimeen e.

Eli Onesimpleprinciple on siis se malli josta on kyse ja joka ei sisällä virheellisiä matemaattisia kaavoja.

Tämä siksi ettei siihen ole vielä olemassa matematiikkaa.

😀

MrNicePressure
3/5 | 

Laskin ajat sitten että tähdet syntyvät hyvin nopeasti ilman vetävää voimaa ja ilman hokkus pokkus avaruutta.

Chemical traces from star formation cast light on cosmic history

"A study of intense starbursts—events in distant galaxies in which stars are generated hundreds or thousands of times faster than in our Milky Way—is changing researchers' ideas about cosmic history."

https://m.phys.org/news/2018-06-chemical-star-formation-cosmic-history.html

"Professor Rob Ivison, of the University of Edinburgh's School of Physics and Astronomy and ESO, said: "Our findings lead us to question our understanding of cosmic history. Astronomers building models of the Universe must now go back to the drawing board, with yet more sophistication required.""

No niin, tätähän minä olen yrittänyt vääntää rautalangasta näille tyypeille.

Tähdet syntyvät hyvin nopeasti ilman vetävää voimaa.

Ensin uuden tähden aine on hyvin tiheää ja hyvin pienellä alueella sen työntyessä ulos galaksin keskustan koko ajan laajenevasta supermassiivisesta kohteesta ja kun ulkoinen työntävä voima saa supermassiivisesta kohteesta ulos työntyvät erilliset laajenevat tihentymät laajenemaan räjähdyksenomaisesti, syntyy uuden laajenevan tähden keskustaan välittömästi erittäin suuri paine ilman vetävää voimaa jne.

Joskus tähteä ei synny, mutta silti lopputuloksena on uutta havaittavaa ainetta laajenevan kaasun laajenevana kaasupilvenä!

😀😀😀

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Rajankäyntiä

Teppo Mattsson on kosmologiaan ja suhteellisuusteoriaan erikoistunut teoreettisen fysiikan tutkija, joka harrastaa matkailua tieteenalojen välisillä rajaseuduilla. Blogi on matkakertomus näiltä retkiltä.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat