Kuva: Steven Depolo

Rakkaus on sähkömagnetismia. Eikä vain vertauksena, vaan aivan kirjaimellisesti: rakkaus syntyy aivoissa, aivot ovat soluja, solut ovat biologiaa, biologia on kemiaa ja kemia on sähkömagnetismia.

Rakkaus on evoluution tuote. Tunne joka kehittyi, koska se edisti geenien itsekästä leviämistä.

Tässä kohtaa esimerkillisen tieteilijän varmaan kuuluisi myötäillä sähkömagnetismin oppi-isää Richard Feynmania sekä geenin itsekkyyden oppi-isää Richard Dawkinsia ja julistaa: mutta tieto rakkauden toiminta- ja kehitysmekanismeista ei vähennä sen ainutlaatuisuutta, vaan päinvastoin voi ainoastaan vahvistaa tunnetta. 

Onhan auringonlaskukin yhtä häikäisevä, vaikka tietää maan kiertävän aurinkoa. Onhan sateenkaari yhtä kaunis, vaikka tietää sen värikirjon vesipisaroiden hajottamaksi valoksi. Onhan?

Onko makkarakin edelleen yhtä herkullinen, kun sen valmistusketjun näkee, kuulee ja haistaa kasvattamossa kituvista porsaista teurastuksen kautta jauhemössön suolitukseen? Liekö sattumaa, että makkaratehtaalla työskennelleet ystäväni eivät välitä makkarasta.

Feynmanin ja Dawkinsin kaltaisten superlahjakkuuksien aivot epäilemättä kykenevät tietämään ja tuntemaan samanaikaisesti monimutkaisiakin asioita. Mutta yleistyykö heidän kokemuksensa myös meidän yksinkertaisempien aivoihin?

Tieteen verratonta hyötyarvoa on turha kenenkään kiistää, mutta onko myös sen tunnearvo yhtä positiivinen kuin kuuluisien tieteilijöiden vakuuttelut antavat ymmärtää?

Tunteisiin liittyy usein kokonaisuus, tietoon yksityiskohdat. Onko selvää, että kokonaisuuden ja yksityiskohtien käsittely onnistuu kaikkien aivoilta samanaikaisesti? 

Tieto yksityiskohdista voi kaapata aivojen huomion. Esimerkiksi olin kirjoittanut salasanani näppäimistöllä sujuvasti satoja ellen tuhansia kertoja, kunnes olisin ensimmäisen kerran tarvinnut salasanaani ilman näppäimistöä. Huomasin yllätyksekseni etten kerta kaikkiaan tiennyt tuttua salasanaani, vaikka osasin kirjoittaa sen päivittäin sekunnin murto-osassa. Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin salasanan pähkäilyn seurauksena katosi myös kykyni kirjoittaa se! Yksityiskohdat häiritsivät kokonaisuutta.

Ehkä kyse oli samasta, kun vaikkapa rappusissa kulkeminen vaikeutuu jos alkaa tarkemmin ajatella jalkojensa liikettä. 

Mutta jos analysointi häiritsee taitoja, miksei myös tunteita.

Eikö terapiassakin usein pyritä poistamaan tai laimentamaan häiritsevää tunnetta purkamalla siihen liittyvä ajatusprosessi osiinsa? Jos reduktio tepsii pahaan tunteeseen, miksei sitten hyvään.

Yksityiskohtien häiritsevyydessä voi tietysti olla suuriakin yksilöllisiä eroja. Toiset jumiutuvat yksityiskohtiin pakko-oireisesti, toiset taas pystyvät sujuvasti kokemaan samasta kokonaisuudesta monia puolia.

Mysteerit eivät tietenkään ratkomalla lopu. Kun tiede vastaa yhteen kysymykseen, syntyy liuta uusia. Mutta kysymys on siitä, väheneekö alkuperäisen mysteerin kiehtovuus kun se saa selityksensä.

Jos tunteiden, elämän ja muiden ilmiöiden selittyminen osiensa avulla ei pilaa kenenkään tunne-elämyksiä, mistä sitten johtuu se tieteellisen selittämisen kiivas vastustus, johon törmää etenkin ihmistä koskettavilla tieteenaloilla?

Jos tieteellinen selitys vain vahvistaa positiivisia tunteita, miksi uskonnot ynnä muut vaihtoehtoiset totuudet ovat niin itsepintaisen suosittuja? Nehän eivät anna selityksiä, vaan (helpottavan!) tunteen siitä että (tieteellistä) selitystä ei tarvita. Itsepetoksen yhteisöllinen muoto.

Käytännössä tiedon ja tunteen yhteensovittamisen vaikeudet lienevät varsinkin nuorille useammin niin päin, että tunteet häiritsevät ajattelua, rakkaus koulunkäyntiä. Kenties päinvastainen on lähinnä harmaantuvien tutkijaluonteiden murhe.

Nimittäin jos rakkauden hukkuminen tieteelliseen selitykseen olisi erityisen suuri ongelma, meitä tuskin olisi täällä kohta kahdeksan miljardia.

Kommentit (1)

Vierailija
2/1 | 

Sekä eri sikaloissa että myös makkaratehtaalla työskennelleenä voin sanoa, että edelleen makkara maistuu ja on hyvää.  Onko oikeasti tuttavapiirissäsi ihmisiä, jotka kokevat näin, vai onko tämä vaan yleinen höpöhöpö-väittämää, jolla halutaan luoda rinnastus tunteiden ja makkaran välillä ja saada draamaa edes pikkuisen? Tälläisten vertauksien käyttö lässäyttää lukukokemukseni, ja joskus valitettavasti leimaa mielessäni koko kirjoittajan tuotannon - tunne ottaa vallan objektiivisuudelta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rajankäyntiä

Teppo Mattsson on kosmologiaan ja suhteellisuusteoriaan erikoistunut teoreettisen fysiikan tutkija, joka harrastaa matkailua tieteenalojen välisillä rajaseuduilla. Blogi on matkakertomus näiltä retkiltä.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla