Aurinko Armas, elämän lähde. Kuva: NASA/SDO (AIA)

Mieltäni on kalvanut eräs hieman jäsentymätön epäily niin kauan kuin muistan. Se liittyy ihmisen kykyyn tai kyvyttömyyteen suojella luontoa. Kirjoitan aiheesta, jotta oppisin paremmin mitä siitä ajattelen. Suosittelen suhtautumaan pohdintaani varauksella. Suolahipun kera, kuten amerikkalaiset sanovat.

Kerrataan ensin, mistä asiaan perehtyneet ovat samaa mieltä.

Maan energiavarat voidaan laskea Einsteinin kaavasta E = Mc² missä M on maapallon massa, joka on ja pysyy, ja c valonnopeus, joka pysyy vielä varmemmin. Sijoittamalla massan ja valonnopeuden lukuarvot kaavaan saadaan energiaksi E = 1,5·10²⁹GWh eli maassa riittää miljardeja miljardeja miljardeja gigawattitunteja. Energian loppumisesta ei ole pienintäkään huolta!

Maapallon elämää ylläpitää Aurinko. Mutta ei antamalla meille energiaa. Vaan säteilemällä meille työkykyisempää energiaa kuin minkä Maa palauttaa säteilemällä takaisin avaruuteen. Eli vähentämällä meidän entropiaa, tai ainakin huolehtimalla siitä että entropiamme ei kasva liiaksi. 

Kun puhutaan energiavarojemme riittävyydestä, tarkoitetaan tietenkin työkykyistä energiaa. Fyysikoiden kielellä vapaata energiaa. Eli energiaa, jolla on alhainen entropia ja paljon järjestystä.

Entropian vastakohtana näyttäytyy järjestynyt monimutkaisuus. Eli äärimuodossaan elämä, joka on maailmankaikkeuden järjestyneintä ainetta. Äärimmäisen järjestyksensä vuoksi se on hyvin kaukana tasapainosta olevaa ainetta. Fysikaalisessa mielessä kuollut on paljon lähempänä tasapainoa kuin elävä. Elämä on haurasta, koska elollinen eroaa elottomasta vain monimutkaisuuden määrässä jonka pieneltäkin vaikuttava häiriö voi romahduttaa. Elämme vain niin kauan kuin aivomme ja elimistömme pysyvät toimivassa järjestyksessä.  

Elämän perusvaluutta on siis monimutkaisuus. Aineen järjestynyt monimutkaisuus, jonka Aurinko Armas meille on säteillyt.

Lämpöopin mukaan eristetyn järjestelmän entropia kasvaa. Olennot eivät elä eristyksissä, joten mikään ei estä eliötä vähentämästä omaa entropiaansa. Mutta säilöessään itseensä järjestystä elämä syytää entropiaa ympäristöönsä korkojen kera. Eli elämäkin kasvattaa kokonaisentropiaa lämpöopin mukaisesti, kun budjettiin lasketaan myös ympäristö.

Siinä perustiedot aiheesta. Sitten vuorossa lupaamani synkistely, johon toivon järkiperäisiä vastalauseita.

Huolenaiheeni on se, että hyväntahtoisimmatkin pyrkimykset suojella elinympäristöämme sotivat tarkoitustaan vastaan. Enkä kirjoita tätä pessimismin puuskassa, vaan epäilen että suojelupyrkimyksiä vastassa voisi olla liki lämpöopin pääsääntöön vertautuva periaatteellinen este. Että ihminen voi kasvattaa omaa monimutkaisuuttaan vain ympäristönsä kustannuksella.

Ajatukseni perustuu havaintoon, että ympäristönsuojelukin näyttää kehittyvän hyvin monimutkaiseksi kulttuuriksi. Neuvotellaan. Kirjoitellaan. Kokoustellaan. Matkustellaan. Säännöstellään. Hyvistellään. Keksiskellään. Valtataistellaan. Luonnonvarastellaan. Kaupitellaan. Kilpaillaan. Ostellaan. Kulutellaan.

Mikään ei tietenkään tule ilmaiseksi ja toisinaan täytyy ottaa askel väärään jotta voi ottaa ison askeleen oikeaan. Tämäkin on sitä lämpöoppia. Mutta kun parhaatkin pyrkimykset näyttävät mutkistavan ihmisen toimintaa entisestään, herää epäilys niiden kokonaisvaikutuksesta. Jokainen askel kun jättää hiili- ja entropiajälkensä. Ja alati monimutkaistuvassa koneistossa askelia riittää.

On myös hyvä pitää erossa kaksi asiaa: yhtäältä se, että jollakin on periaatteessa hyvä idea luonnon suojelemiseksi; ja toisaalta se, paljonko ympäristöä on kuormitettava että kahdeksan miljardia ihmistä saa ideaa toteuttamaan.

Joskus kysytään, kumpi on suurempi ongelma, miljardit ihmiset vai me miljoonat jotka kulutamme kuin miljardit. Vastaus lienee, että kumpikin on paljon pienempi ongelma kuin se että pian niistä miljardeistakin valtaosa kuluttaa kuin me olemme lähes koko ikämme kuluttaneet.

Epätasapainotila pyrkii tasapainoon sitä voimakkaammin, mitä kauempana tasapainosta tila on. Eli kaukana tasapainosta olevan systeemin ylläpito aiheuttaa suuren ympäristökuormituksen. Elämä on kaukana tasapainosta. Joten elämä kuormittaa ympäristöä. Monimutkainen elämä on kauempana tasapainosta. Monimutkainen elämä kuormittaa enemmän ympäristöä. Vielä monimutkaisempi elämä on vieläkin kauempana tasapainosta. Vielä monimutkaisempi elämä kuormittaa vieläkin enemmän ympäristöä.

Ihminen, ihmiskunta ja kulttuuri ylläpitävät järjestystään (eli alhaista entropiaansa) kasvattamalla ympäristön epäjärjestystä, joten meidän kehittyessä ympäristön kuormitus lisääntyy. Voin vain toivoa, että mutkikkaammat suojelutoimet eivät tarkoita myös suurempaa kuormitusta. Että jokin näppärä keksintö onnistuisi hyödyntämään lämpöopin porsaanreikiä. Voisiko säästeliäisyyteen kannustavat meemit voittaa tuhlaamaan sopeutuneet geenimme? Toiveajattelua, otaksun.

Ehkäpä opimme imemään auringonpaisteesta itseemme yhä enemmän järjestystä ja säteilemään entropiaamme avaruuteen aiempaa tehokkaammin. (Samalla olisi hyvä oppia olemaan imemättä Auringosta liikaa energiaa, eli torjua ilmaston lämpenemistä.)

Tai ehkä opimme levittämään myös itsemme avaruuteen saastuttamaan.

Toivottavasti huolenaiheeni on turha. Kenties vielä jonain päivänä paremmin ymmärtävät jälkeläiseni saavat lukea tämän kirjoituksen ja naurahtaa hyväntuulisesti: hassu vanha taata!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Rajankäyntiä

Teppo Mattsson on kosmologiaan ja suhteellisuusteoriaan erikoistunut teoreettisen fysiikan tutkija, joka harrastaa matkailua tieteenalojen välisillä rajaseuduilla. Blogi on matkakertomus näiltä retkiltä.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla