Vuoden vaihtuessa on tapana pohtia tulevaisuutta. Itse olen huolissani Euroopan tulevaisuudesta. Helmut Kohl taisi sanoa joskus, että Euroopan integraatio on pidettävä jatkuvasti käynnissä, muuten uhkaa paluu siihen nationalismiin, joka saa eurooppalaiset sotimaan keskenään. Jean Monnet taas sanoi, että jos saisi aloittaa integraation alusta, hän aloittaisi kulttuurista. Olen Monnetin linjoilla. Katsotaan, mihin päästään, jos viedään Kohlin logiikalla Euroopan yhdentyminen tappiin saakka.

Eurossa on tunnetusti valuvika. Yhteinen rahapolitiikka ilman yhteistä finanssipolitiikkaa ei sitten toiminut. Mutta onko mitään takeita siitä, että yhteinen talouspolitiikka ja yhteinen verotus ei merkitsisi vielä suurempaa valuvikaa?

Pyydän anteeksi niiltä lukijioiltani, jotka haluaisivat minun pysyvän tällä blogilla poissa politiikasta, mutta lupaan ainakin yrittää julistaa vain empirististä asennetta ja jättää varsinaisten poliittisten johtopäätösten teon muille. Kuten olen jo aiemmin todennut, empiirinen näyttö monikansallisen demokraattisen liittovaltion mahdollisuudesta on olematon, ja järkevä empiristi ei lähde isoihin kokeiluihin sen enempää lääkehoidossa kuin yhteiskuntaelämässäkään, jos ei ole näyttöä uudistuksen onnistumisen edellytyksistä.

Usein vertailukohdaksi ja kannustavaksi esimerkiksi esitetään Yhdysvaltoja. Yhdysvallat on kuitenkin kansa, jolla on omintakeinen kansallinen ideologia ja yhtenäiskulttuuri monesta etnisestä ryhmästä koostuvassa maassa. Euroopan unioni on jotain ihan muuta. Suhtaudun siksi epäilevästi ajatukseen, että voisimme ottaa amerikkalaisuudesta joitakin palasia ilman koko pakettia.

Yhdysvalloissa liittovaltio siirtää merkittävästi resursseja maan osista toiseen. Se on mahdollista, koska amerikkalaiset kokevat olevansa amerikkalaisia. Seattlen asukas kokee olevansa yhdysvaltalainen, joka sattuu asumaan Washingtonin osavaltiossa. Miami Beachin asukas on ensisijaisesti yhdysvaltalainen, vasta sitten floridalainen. Amerikkalaiset ovat kansallistunteensa ansiosta solidaarisia keskenään ja hyväksyvät tulonsiirtounioninsa.

Yhdysvaltain työvoima myös liikkuu paljon enemmän osavaltioiden välillä. Siksi laaja dollarialue on looginen kokonaisuus.

Mitä Yhdysvalloissa on, mitä Euroopalta puuttuu? Olen päätynyt pohdinnoissani neljään asiaan, joita ilman demokratia ei toimi. Yhdysvalloissa ne ehdot täyttyvät liittovaltiotasolla, Euroopassa vain kansallisvaltioissa.

1) Kansa. Yhdysvallat on kansakunta. Euroopassa on viitisenkymmentä kansaa, joista useimmilla on tällä hetkellä oma kansallisvaltio. Useimmat Euroopan valtioista ovat eheitä. Jopa sveitsiläiset kokevat olevansa sveitsiläisiä, vaikka eri kielialueilla ei juuri olekaan tekemistä keskenään. Baskit, ahvenanmaalaiset ja skotit, mitä niitä nyt on, tulevat jotenkin toimeen itsehallinnollaan.

Ainoa valtio ilman kansakuntaa on Belgia. Belgiassa asuu flaameja, vallooneja, eurokraatteja ja pieni saksankielinen vähemmistö sekä kolme belgialaista. Nämä ovat kuningas Albert II sekä Alexander Stubbin lapset.

Mikäs maa se olikaan, joka juuri teki ennätyksen siinä, kuinka pitkään se kitkutteli toimitusministeristöllä kykenemättä runnomaan minkäänlaista poliittista hallitusta?

2) Liittovaltion tason puoluerakenne. No, onhan meillä sellainen teoriassa. Europarlamenttivaaleissa, joiden äänestysprosentti Suomen osavaltiossa viestii tunnetusti katastrofaalisen mittasuhteen kroonista legitimiteettikriisiä, keskustan ja ruotsalaisten kannattajat äänestäjät periaatteessa samaa "puoluetta" (liberaaleja). Käytännössä kukaan ei tietenkään koe äänestävänsä eurovaaleissa edes eurooppalaisista asiakysymyksistä, puhumattakaan eurooppalaista puoluetta. (Paitsi minä 2004. Mutta olinkin friikki ja tarvitsin itselleni hyväksyttävän selityksen, miksi äänestin keskustalaista ehdokasta, mikä eduskuntavaaleissa ei olisi tulluit kuuloonkaan.)

3) Eurooppalainen kansalaisyhteiskunta. Amerikkalaisilla on joka mahdollisesta asiasta osavaltioiden laajuisia seuroja, ja niiden yhteenliittymänä National Society of Thisandthat. Eurooppalainen puoluetoiminta jää irralliseksi yhteiskunnasta, ellei sen perustana ole eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa kaikilla aloilla.

4) Yhteinen poliittinen julkisuus. Amerikkalaiset ovat nurkkapatriootteja, ja suurin osa hotellin tv-kanavista näyttää paikallisia säätiedotuksia, ruuhkatilannetta ja kuumottavimpia rikoksia, mutta on siellä ne kansallisetkin kanavansa, joilla on liittovaltion tason puheenaiheet. USA Todaysta puolet on urheilua, mutta on siellä se kansallinen agendakin. Eliitti lukee sitten vielä The New York Timesia,
Washington Postia tai WSJ:tä.

Muistan joskus 1990-luvulla integraatioon tavattoman optimistisesti suhtautuneena ostaneeni silloin tällöin The European -lehden Kuitinmäen R-kioskista. Lehti meni nurin 1998, ja sillä oli parhaimmillaankin vähemmän tilaajia kuin Maaseudun tulevaisuudella, ja niistäkin puolet brittejä.

Otetaanpa siis lasillinen konjakkia ja aletaan rakentaa Euroopalle yhteistä poliittista julkisuutta, kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuuria. Kaikki alkaa tietysti kielestä. Miten muuten voisimme ymmärtää toisiamme?

Mikä kieli yhdistäisi eurooppalaiset? Englanti saattaa sen vähitellen tehdä populaarikulttuurin ja tieteen myötä. Huonoa englantia taidetaan puhua enemmän kuin kiinaa. Ranska kuitenkin haraa vastaan isommissa rakenteissa pitäen francophone-maailman puolta. Unionin käytävillähän puhuttiin paljon enemmän ranskaa aikanaan. Ajatus siitä, että Euroopassa Algarvesta Utsjoelle sanoittaisiin Achtung ja Schadenfreude, voi taas herättää liian monelle ahdistusta (Angst).

Siionistit onnistuivat parissa sukupolvessa elvyttämään sammuneen heprean, joka nyt on vähemmistön arabian ohella Israelin virallinen kieli. Modernia heprean kieltä tarvittiin yhdistämään palestiinaan eri puolilta maailmaa tulleet juutalaiset, jotka puhuivat kuka mitäkin kieltä. Hanke onnistui, ja nyt heprea on aivan normaali tieteen ja kirjallisuuden, kaupan ja arkisen kanssakäymisen kieli.

Euroopan liittovaltiokin voisi onnistua, jos se päättäisi elvyttää latinan. Pari sukupolvea siihen menisi, ja kansallisten kielten käyttö varmaankin täytyisi jossain vaiheessa kieltää. Mutta kuten sanotaan, omelettia ei saa rikkomatta munia!

Latina kuulostaisi tietysti alkuun turhan hienolta, mutta kaikkeen tottuu. Alkuun suomenkielinen rock kuulosti hassulta, kun olimme tottuneet englantiin populaarimusiikin kielenä. Mutta pian Suomi-rock valloitti maan ja eiköhän latinankieliseen populaarimusiikkiinkin totuttaisi pian.

Kouluissa pitäisi tietysti opettaa kristinuskon perinteiden ohella sekulaaria humanismia. Antiikin Rooman kirjallisuuden renessanssihenkinen kunnianpalautus olisi tietysti helppoa, kun se tapahtuisi oppilaiden omalla äidinkielellä.

Yhteinen kieli ja jaetut kulttuuriset arvot mahdollistaisivat myös poliittisen yhtenäiskulttuurin. Kaikkialla euroopassa lehtikioskeista saisi latinankielisiä sanomalehtiä ja illalla televisiosta katsottaisiin nuntii latinii. Ylen latinankieliset uutiset ovatkin jo aloittaneet kielen modernisoinnin, joka tässä on edessä.

Yhteisestä kulttuuriperinteestä ja kielestä huolimatta Eurooppaan jäisi varmaankin kulttuurieroja jäyhien pohjoiseurooppalaisten ja elämäniloisempien eteläeurooppalaisten välille. Mutta yhteistä olisi niin paljon, että aidosti yhteiset työmarkkinat ja yhteinen talouspolitiikka olisivat mahdollisia. Yhteisvaluutta olisi itsestäänselvyys.

Civis romanus sum! Minä olisin jopa aidosti valmis mieluummin tällaiseen eurooppalaiseen yhtenäis(korkea)kulttuuriin kuin siihen yhdenmukaiseen englanninkieliseen populaarikulttuuriin, mitä tulee vastaan joka puolelta. Jos tällaiseen kulttuuritekoon ei poliittisilta päättäjiltä kuitenkaan riitä uskallusta, olisi ehkä syytä olla hätiköimättä myöskään niitä liittovaltiollisia rakenteita.


Joululahjaa etsimässä? Toimittamaani kirjaa Luonnollisesti hullu saa kirjakaupoista sekä netistä.

Kommentit (1)

anonyymi

Heprean "elvytyksessä" tosiaan siinäkin jo "rikottiin muna", kun miljoonien moninaisena käyttökielenä toiminut jiddish tapettiin samalla. Semmoisia ne siionistit...

Seuraa 

Skeptikon päiväkirja

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Marko Hamilo on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Hamilo ei usko homeopatiaan eikä psykoanalyysiin, eikä aina aamun sanomalehteenkään.

Teemat

Blogiarkisto

2010
2009