Olin viime viikolla YleX:n toimittaja Samppa Korhosen haastateltavana ohjelmassa Mielipidevanki. Tunnin haastattelusta tiivistyi löysien poisoton jälkeen 10 minuuttia radioasiaviihdettä, joka tuli ulos perjantaina ja joka on ainakin vielä kuunneltavissa Yle Areenassa.

Aiheena oli laajasti ottaen psykokulttuuri, jota olen kritisoinut aiemminkin. Eilinen (maanantain) Hesari kertoi terveyssivuillaan, että hölynpölyksi tiedetty Rorschachin testi on edelleen hyvin yleisesti käytössä rekrytoinnissa Suomessa. Kritiikille on yhä tarvetta.

Usko psykologisiin selitysmalleihin on vallannut suuren yleisön myös keskusteltaessa (vakavan) rikollisuuden syistä. Luullaan, että masentunut tai ahdistunut nuori surmaa, vaikka todelliset tappajat ovat poliisin vanhat tutut: alkoholi ja luonnehäiriöiset ihmiset: siis ne, jotka jo lapsena kiduttivat pikkulintuja, eivät suinkaan ne vähän eristäytyvät kirjatoukat. (Katso Miksi nuori surmaa, Tiede 9/2008) Edes skitsofrenia sinänsä ei näyttäisi lisäävän henkilön riskiä syyllistyä väkivaltaan, ellei alkoholilla ole osuutta asiaan.

Myytti on kuitenkin alkanut ohjata päätöksentekoa. Sillä, onko saanut psykiatrisen diagnoosin ja hoitoa, voi olla jatkossa vaikutus siihen, saako esimerkiksi aseluvan, voiko suorittaa aseellisen palveluksen tai pääseekö haluamalleen opintolinjalle.

Kirjoitin aiheesta viime viikolla ilmestyneeseen Tiede-lehteen 11/2009 otsikolla Varo hullun leimaa. Juttu on verkossa kun seuraava Tiede-lehti ilmestyy (Tilaa Tiede, niin saat lehden artikkelit sekä paperilla että digilehdessä heti kun lehti on ilmestynyt.)

Eräs lukija oli ymmärtänyt artikkelini niin, että kannustaisin esimerkiksi masentuneita salaamaan mielenterveysongelmansa. Sitä en toki tarkoittanut. Halusin vain puolustaa perinteistä ajattelutapaa, jonka mukaan lääkärillä on vaitiolo-oikeus ja valvollisuus potilaansa asioista lukuunottamatta hyvin harvinaisia poikkeuksia. Mutta jos poliitikot ovat vähän kerrallaan nakertamassa tätä ikiaikaista perinnettä, niin kai sitten on yksilön kannalta järkevämpää käydä salaa Tallinnassa psykoterapiassa tai saamassa lääkitystä kuin Suomen julkisessa terveydenhuollossa. Tätä ei kai kukaan halua?

Ironia tässä tietenkin on se, että nykytilanteen taustalla ovat juuri ne hyvää tarkoittavat hölmöt, jotka jokaisen kauhistuttavan surmateon jälkeen valittavat, että pitikö tämänkin tragedian tapahtua, ennen kuin päättäjät ymmärtävät lisätä mielenterveysmäärärahoja. Ikään kuin meillä tosiaan olisi meneillään jokin mielenterveysongelmien ja hullujen murhien epidemia.

Yhtä lailla ironista on, että minä - psykoterapian kriitikko - olen tässä nyt henkeen ja vereen puolustamassa yksilön oikeutta saada mielenterveysongelmiinsa hoitoa - myös psykoterapiaa - pelkäämättä että hoidosta potilastietojärjestelmiin jäävä jälki voisi vaikuttaa hänen oikeuksiinsa myöhemmin.

Kommentit (16)

JPR

Piti kommentoida sitä sun Varo hullun leimaa juttua, että nämä lääkärintodistukset eivät ole suinkaan mitenkään suojattuja, ainakaan sosiaalityössä. Esimerkiksi lastensuojelussa otetaan kaikki mahdolliset lääkärintodistukset ihan rutiininomaisesti käyttöön. Ja juuri leimaamistarkoituksessa (kun viranomainen haluaa osoittaa että isä on kelvoton, niin tähän riittää sovelias depressiodiagnoosi jonka hän saa kunhan vain se on tehty johonkin viralliseen tarkoitukseen (esim sairasloma, eläke tms)) Eli mitään yksilösuojaa ei tunneta!

L

Olen lukenut kirjasi psykokulttuurista ja olin erittäin tyytyväinen siitä, että joku ottaa esille lääkevihamielisen kulttuurimme, joka on yksi psykiatrisen hoidon suuria haasteita. Käsittämättömällä tavalla mediassa ylistetään keskusteluapua ja vähätellään lääkehoitoa. Muutenkin psykokulttuurin kritiikki oli erittäin tervetullut suomalaiseen keskusteluun.

Se jäi kuitenkin harmittamaan, miten kirjassasi sekoitit tai hämärsit psykologian, psykoterapeutit ja psykiatrian. Psykologihan ei tee ainuttakaan diagnoosia eikä määritä hoitoja tai edes anna niitä. Hän on ihmisen käyttäytymisen, ei mielenterveyden häiriöiden, asiantuntija. Kliininen psykologi voi antaa keskusteluapua ja tehdä erilaisia testejä, mutta ei ota mitään hoitovastuuta potilaista. Psykoterapeutti on oma koulutuksensa ja heidän joukossaan on Suomessa paljon mm. pappeja. Psykiatri on erikoislääkäri, jonka johdolla terveydenhoitojärjestelmä kohtaa mielenterveyden ongelmat. Psykiatrinen hoito on selkeästi kiinnittynyt takaisin muuhun lääketieteeseen, josta se Freudin mukana erkani. Tänä päivänä psykiatria on tieteellisempää ja tehokkaampaa kuin koskaan. Kannattaa lukea Edward Shorterin A History of Psychiatry.

Psykoterapioiden tehokkuuden tutkimus on vaikeaa, ja on selvää, että ne ovat joka tapauksessa kalliita ja epäspesifejä eivätkä edes aina niin kovin tehokkaita. Kuitenkin ne tehoavat ja ne ovat usein niin sanotusti paras vaihtoehto. Niitä pitäisi tarkastella kriittisemmin ja tutkia, mutta ei tuomita suoralta kädeltä.

Kirurgian piirissä on myös paljon toimenpiteitä, joiden tehokkuus on usein kyseenalaista, niitä on vaikea tutkia ja niitä käytetään tilanteissa, joissa jotain "on tehtävä". Tässä ollaan lääkärin perustoiminnan äärellä: joskus parantaa, usein lievittää kärsimystä, aina lohduttaa.

Lisäksi, vaikka mielenterveyden ongelmat eivät ole yleistyneet, on täysin asiallista vaatia niiden hoitoon lisää resursseja. Esimerkiksi depression hoitoon satsatut lisäeurot toisivat merkittävästi enemmän terveyshyötyjä suhteessa panokseen kuin rahan loputon pumppaus operatiiviseen sairaanhoitoon.

Marko Hamilo

Ei ainakaan tarkoitukseni ollut hämärtää eroja psykologian ja psykiatrian välillä. Päinvastoin kuvittelin jopa hieman kärjistäneeni tuota eroa: sympatiani olivat korostetusti lääkärien ja lääketieteen puolella.

Toisaalta myös akateeminen psykologia on nyt tieteellisempää kuin esimerkiksi 1980-luvulla. Se suurin kuilu on mielestäni tieteellisen psykologian / psykiatrian ja kliinisen psykologian välillä.

Mitä psykoterapiaan tulee, niin psykiatristen sairaanhoitajien kouluttaminen depressiohoitajiksi jotka psykiatrien johtamissa organisaatioissa antavat suhteellisen lyhytkestoista keskusteluapua olisi käsittääkseni kustannustehokkaimpia keinoja käyttää julkisen terveydenhuollon niukkoja resursseja.

En tuomitse psykoterapioita suoralta kädeltä. En ole esimerkiksi väittänyt, että ne olisivat vailla vaikutusta. Vaikka olen erityisen kriittinen psykoanalyysiä kohtaan, olen itse asiassa kaikkein eniten hämmästynyt siitä, kuinka freudilaisuutta paljon järjellisempiin taustateorioihin perustuvat psykoterapiat eivät sittenkään ole juuri psykoanalyysiä vaikuttavampia.

L

Ymmärsin kyllä kirjasta, että kannatat tieteellistä psykiatriaa ja psykologiaa. Mielenterveyden toimijoiden roolit kuitenkin hämärtyivät ja voin kuvitella, ettei asiaan perehtymätön niitä kykene jäsentämään. Tärkeää olisi, ettei psykokulttuurin kritiikki tekisi hallaa psyykkisistä sairauksista kärsivien hoidolle vaan edistäisi sitä. Psykokulttuurin kritiikkihän on parhaimmillaan nimenomaan tieteellisesti tutkittujen metodien edistämistä. Kirjoitit kirjassasi esimerkiksi siitä, miten psykologit tehtailevat diagnooseja. Lisäksi joissain yhteydessä niputat psykiatrit ja psykologit saman psykokulttuurin edustajaksi ja sen jälkeen kritisoit psykokulttuuria lainaamalla sellaisia psykiatreja kuin Wahlbeck ja Melartin.

Ehdottamasi depressiohoitajamalli on nimenomaan Suomen mielenterveyden hoitojärjestelmän parhaimpien asiantuntijoiden esittämä malli. Tässä olet siis ihan valtavirtaa.

Pitkien psykoterapioiden kohdalla on muistettava, että ne ovat myös ylläpitohoitoa ja siten ei voida tarkastella vain tilannetta hoidon jälkeen. Eräs suomalainen biologisen psykiatrian tutkija, nykyinen yksityinen psykiatri ja psykoterapeutti, luonnehti itseään ammatilliseksi elämäntoveriksi. Eri asia on, että tulisiko tätä julkisesti tukea ja kuinka paljon. Uskon kyllä, että korvattavuuden poistuessa omarahoitteisille psykoterapioille olisi kyllä suhteellisen paljon kysyntää edelleen, nythän niitä ei paljon harrasteta kun ilmaiseksikin voi saada.

Itse kyllä ainakin haluaisin, että terapeuttini olisi korkeasti koulutettu jos sellaista tarvitsisin. Vaikka olisikin osoitettu, että se ei merkittävästi paranna hoidon tulosta. Mielenterveysalan pohjakoulutus takaisi kuitenkin terapeutille ymmärryksen sairauden syistä, kulusta ja muusta hoidosta.

Eikös Helsingin psykoterapiaprojektista ole tullut jotain lisätodisteita pitkien psykoterapioiden vaikuttavuudesta kirjasi julkaisun jälkeen? Muistan lukeneeni Lääkärilehdestä.

L

Tuossa on kyseinen meta-analyysi, joka puhuu pitkien psykodynaamisten psykoterapioiden tehokkuuden puolesta. Analyysissä on tietenkin omat puutteensa. Helsingin psykoterapiaprojektia tuo ei koskenutkaan. Asiasta on professori Hasse Karlssonin pääkirjoitus Lääkärilehdessä 24/2009.

Leichsenring F, Rabung S. Effectiveness of long-term psychodynamic psychotherapy. A meta-analysis. JAMA 2008;300:1551-5

Kiitokset vielä panoksestasi suomalaisen mielenterveyskeskustelun saattamiseksi tieteellisemmälle pohjalle! Parin vuoden takainen kirjasi oli pienistä puutteistaan huolimatta erittäin tervetullut.

Marko Hamilo

"Kirjoitit kirjassasi esimerkiksi siitä, miten psykologit tehtailevat diagnooseja. Lisäksi joissain yhteydessä niputat psykiatrit ja psykologit saman psykokulttuurin edustajaksi ja sen jälkeen kritisoit psykokulttuuria lainaamalla sellaisia psykiatreja kuin Wahlbeck ja Melartin."

Psykiatria tuskin on aivan syytön tähän "tarttuvien diagnoosien oireyhtymään". Ennemminkin voisi sanoa, että biologinen psykiatria on ollut se ankkuri, jonka avulla psykiatria on jostain 1950-luvulta alkaen vetänyt itseään tieteellisemmälle maaperälle kun psykologit ovat hieman pitempään olleet tuuliajolla näennäistieteen valtameressä.

Mutta varsinaisestihan by definition psykokulttuuri on sitä, kun maallikot käyttävät niin psykiatreilta kuin psykologeilta lainattuja käsitteitä ja ajattelumalleja pahimmillaan hyvin aggressiiviseen toisten ihmisten leimaamiseen: kun ei vaikka uskalleta arvostella toista moraalisesti (siinähän pitäisi perustella, miksi yksi moraalinäkemys on parempi kuin toinen, eikä se sovi nykyiseen relativismiin), epäillään että toisella on huono itsetunto tai hän pelkää jotakin, koska toimii mieluummin xtavalla x kuin tavalla y.

Depressiohoitajien suhteen olen varmaan valtavirran linjalla. Itse asiassa tässä kritiikissäni olen pääosin valtavirran tieteen ja jossain määrin jopa terveydenhuollon valtavirran linjoilla. Yleinen mielipide ja populistiset toimittajakollegat ovat enemmän kritiikkini kohteena, ja tietysti muutamat vähän tieteen kelkasta pudonneet psykologit (ja joskus psykiatritkin), joita media haluaa kuunnella.

Kirjassani en kiistänyt että pitkistä hoidoista olisi enemmän hyötyä kuin lyhyistä. Kritiikkini koski rajahyötyä. 20 kertaa pitemmän aikaa kestävästä ja 20 kertaa kalliimmasta hoidosta ei ole 20 kertaa enemmän hyötyä, ehkä 20 prosenttia olisi parempi arvio. Riittäisivätköhän voimavarat paremmin, jos annettaisiin 10-20 kerran psykoterapiajaksoja mahdollisimman monelle tarvitsevalle ja sitten myöhemmin uudestaan niille, joiden oireilu palaa.

Hienoa, jos kirjamme on vaikuttanut ajatteluun ja keskusteluun!

L

Diagnoosien lisääntyvä määrä on ehdottomasti psykiatrien syytä, koska hehän niitä laativat. Diagnoosikirjon laajentuminen on medikalisaatiota, mutta asiaa voidaan tarkastella myös toiselta suunnalta. Diagnoosit ovat psykiatriassa oireryhmiä eli syndroomia. Ihmisillä on joka tapauksessa tiettyjä oireita, riippumatta mitä diagnooseja on olemassa, ja he hakevat niihin apua. Mitä paremmin ja enemmän erilaisia oirekokonaisuuksia määritellään ja sen jälkeen tieteellisesti tutkitaan, sitä useampia potilaita voidaan paremmin auttaa. Diagnoosi on tieteellisen lähestymistavan apuväline. Ehkäpä siksi monet puoskarit niitä karsastavat.

Toimittajien lääkekielteisyyden takana piilee varmaan osaksi heidän halunsa ajatella mielen maailman olevan erillinen ja ylempi suhteessa ruumiilliseen. Tämä dualismi selittyy varmaankin sillä, että toimittajien valtaosa on humanistis-yhteiskuntatieteellisesti koulutettu. Mielen ja ruumiin keinotekoinen erottelu tuottaa paljon kärsimystä jos ajatellaan vaikkapa kroonisen kivun tai unihäiriöiden hoitoa, puhumattakaan mielialahäiriöistä. Psykoosit sentään aika hyvin tunnustetaan aivosairauksiksi.

Marko Hamilo

Diagnoosi voi olla hyvin tai huonosti perusteltu. Se, mitä kritisoin on ilmiö, jota historiantutkija Petteri Pietikäinen kutsuu kirjassamme tarttuviksi diagnooseiksi:

http://books.google.fi/books?id=T_c4ca4sPH0C&pg=PA6&lpg=PA6&dq=contagiou...

Orjien taipumus karkailla selitettiin 1800-luvulla häiriöllä nimeltä drapetomania. http://fi.wikipedia.org/wiki/Drapetomania

Kuinka suuri osa vaikka DSM:ssä

http://en.wikipedia.org/wiki/Diagnostic_and_Statistical_Manual_of_Mental...

sitten on tällaisia drapetomanian kaltaisia diagnooseja? Todennäköisesti tässä psykiatria on edistynyt paljon ja älyttömyydet löytyvät enemmän psykokulttuurin puolelta (uusin muotihäiriö silloin kun kirjoitin tuota kirjaa oli narsismi, jonka uhreja oli joka paikassa) kuin virallisista tautiluokituksesta.

Diagnoosikirjon laajentuminen sinänsä ei mielestäni ole medikalisaatiota tai ainakaan mitään sellaista jota haluaisin kritisoida. Rajankäynti hoidettavien häiriöiden ja normaalisti vaihtelevien ominaisuuksien välillä ei kuitenkaan ole kauhean selvä eikä ratkaistavissa pelkästään empiirisen tieteen keinoin vaan.

Lääkekielteisyyteen liittyy myös paljon silkkaa tietämättömyyttä. Moni luulee masennuslääkkeiden tuottavan euforiaa ja riippuvuutta. Tarkkaavaisuushäiriöihin käytetystä Ritalinista sanotaan että se on amfetamiinijohdannainen, mikä on tietysti täysin epärelevanttia informaatiota, vaikka pitääkin paikkansa. Tavallisen kansalaisen mielestä se sitten on melkein amfetamiinia kuitenkin.

Shriek

"Jos pomosi ärsyttää sinua, kyse ei ole siitä, että sinulla on ollut huono isäsuhde. Kyse on luultavasti vain siitä, että pomosi on kusipää."

http://ylex.yle.fi/radio/ohjelmat/ylex-tanaan/mielipidevanki/psykoterapi...

Juuri tällainen omaa oikeassa olemista ja muiden leimaaminen epäonnistuneista sosiaalisista kanssakäymisistä, on aivan samanlaista käytöstä, mistä syytät psykokulttuuria. On jokseenkin huvittavaa, että sanot olevasi liberaali ja kannatat demokratiaa, vaikka samaan aikaan tällainen 'diplomaattisuus', mihin ihmisiä kannustat, on itse asiassa varsin mielivaltaista moralisointia.

Suosittelen kritisoimaan psykologiaa ja psykiatriaa vasta sitten, kun osoitat ymmärtäneesi luettua materiaalia. Siihen asti psykologian termistön syytteleminen ja mustamaalaaminen kuullostaa aivan samalta kuin teinipojan katkera vuodatus epäonnistumisesta psykologian tentissä.

Marko Hamilo

Radiohaastattelussa on vaikea muotoilla yhtä mietittyjä perusteluita kuin kirjassa, jota ehtii editoida moneen kertaan ennen julkaisua. Tarkoitus oli vain sanoa, että useimmiten asiat ovat juuri niin kuin ne näyttävätkin olevan, kun psykologisoivasta näkökulmasta mikään ei koskaan ole niin kuin näyttää.

Freudllaiseen psykokulttuuriinhan kuuluu ajatus, jonka mukaan itsevarmasti käyttäytyvä henkilö on "oikeasti" sisältä heikko, että korostetun heteroseksuaalisesti käyttäytyvä henkilö peittelee omaa piilevää homoseksuaalisuuttaan ja niin edelleen.

"Kusipäisesti" käyttäytyvä ihmiset, esimerkiksi häijyt esimiehet ja koulukiusaajat osaavat usein käyttää psykokulttuuria hyväkseen saamalla uhrin epäilemään omaa arvostelukykyään. Kaltoin kohdeltu henkilö voi uskoa, että eihän tuo pomoni oikeastaan ollut minulle ilkeä, minulla vain on huono itsetunto enkä siksi osaa ottaa vastaan tavanomaista naljailus tms. Muistan että vielä joskus 1980-luvulla opettajat suhtautuivat koulukiusaamiseen juuri tällä asenteella, että "rakkaudestahan se hevonenkin potkii". Eli oikeastaan paha teko onkin hyvä teko, syyllinen onkin uhri ja uhri on syyllinen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Toisaalta kirjassamme esitin myös kritiikkiä tämän ilmiön kääntöpuoleen. Muutama vuosi sitten näytti syntyvän uusi liike, jossa ihmiset saattoivat ilmoittautua "narsistien uhreiksi". Näistä ihmisistä osaa varmaankin on kohdeltu huonosti. Mutta tarvitseeko huonosti käyttäytyvää ihmistä yrittää psykiatrisoida kotikutoisella diagnoosilla? Emmekö voi kutsua ääliötä ääliöksi ja rangaista häntä hänen pahoista teoistaan riippumatta siitä, onko näiden tekojen takana narsistinen häiriö, jokin muu muodikas diagnoosi tai ei mitään erityistä psykiatrista tautiluokkaa?

Shriek

"Radiohaastattelussa on vaikea muotoilla yhtä mietittyjä perusteluita kuin kirjassa, jota ehtii editoida moneen kertaan ennen julkaisua. Tarkoitus oli vain sanoa, että useimmiten asiat ovat juuri niin kuin ne näyttävätkin olevan, kun psykologisoivasta näkökulmasta mikään ei koskaan ole niin kuin näyttää."

Tämä on tarpeentonta kärjistämistä. Ja kun puhutaan asioista, että ne eivät ole sitä, mitä ne näyttävät, se pätee ainoastaan silloin, kun henkilö menee hakemaan apua. Mutta mm. sinun toimittamassa psykokulttuurin kriitikissäsikin esiintyy jatkuvasti eri kirjoittajien toimesta ymmärtämättömyyttä sen suhteen, missä menee julkisen ja yksityisyyden raja. Tuskin sitä apua haettaisiin, jos asiat olisivat juuri sitä, miltä ne näyttävät. Psykoterapiassa käyminen ei ole kaikille vain ylimääräistä elämäntäytettä, vaan sitä todellakin tarvitaan. Tietysti on olemassa mainitsemaasi tarpeetonta hysteriaa asiaan liittyen, mutta se ei ole lähtöisin psykokulttuurista, vaan tässä kulttuurissa elävistä ihmisistä. Minä en ainakaan halua uskoa siihen, että ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki niin tyhmiä, että he lankeavat vain siksi, että mainontaa ja puhetta ns. 'psykokulttuurista' esiintyy paljon. Sinä sen sijaan jo kerran sanoit, että epäonnistuneessa kommunikaatiossa pomo on todennäköisesti vain kusipää ja hyvän tahtoisuus usemmiten idiotismia.

"Freudllaiseen psykokulttuuriinhan kuuluu ajatus, jonka mukaan itsevarmasti käyttäytyvä henkilö on “oikeasti” sisältä heikko, että korostetun heteroseksuaalisesti käyttäytyvä henkilö peittelee omaa piilevää homoseksuaalisuuttaan ja niin edelleen."

Tämäkin on aivan kummallinen käsitys - ainakin sen mukaan, mitä olen itse psykoanalyysia ja psykodynaamisiin menetelmiin tutustunut. Näyttää vähän siltä, että olet itse joutunut tällaisen narsistileiman uhriksi. Siihen, onko tuollainen vertaus relevanttia, en aio ottaa kantaa. Mutta kuten jo yllä pomoesimerkissä tuli ilmi, tuollaiseen käytökseen rohkaisemisen, ei voi ensisijaisesti ajatella tulevan 'mukavan' ihmisen suusta.

“Kusipäisesti” käyttäytyvä ihmiset, esimerkiksi häijyt esimiehet ja koulukiusaajat osaavat usein käyttää psykokulttuuria hyväkseen saamalla uhrin epäilemään omaa arvostelukykyään. Kaltoin kohdeltu henkilö voi uskoa, että eihän tuo pomoni oikeastaan ollut minulle ilkeä, minulla vain on huono itsetunto enkä siksi osaa ottaa vastaan tavanomaista naljailus tms. Muistan että vielä joskus 1980-luvulla opettajat suhtautuivat koulukiusaamiseen juuri tällä asenteella, että “rakkaudestahan se hevonenkin potkii”. Eli oikeastaan paha teko onkin hyvä teko, syyllinen onkin uhri ja uhri on syyllinen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Kyllä. Joskus pomo voi käyttyä pelkkää tempperamenttisuuttaan ilkeästi, mutta se ei sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö hänen isänsä olisi voinut jonkin verran laiminlyödä kasvatuksessa kurinalaisuuden opettamista. Yleensäkin kasvatukseen liittyvää argumentointi ei vakuuta, ellei tunne yksilöä ja hänen taustoja tarkemmin. Tässäkin asiassa nousee taas esille raja yksityisyyden ja julkisen välillä. Jos itse olet taipuvainen esittämään melkein ensimmäisenä selityksenä vastapuolen kusipäisyyden, niin sanoisin, että kyse ei ole itsetunnosta, vaan itsereflektiivisen asenteen puuttuminen ja liika kyseenalaistamaton vastaanottavaisuus. Noiden esittämiesi uhri/syyllinen asetelmien purkaminen on usein kontekstisidonnaista, ja liian pitkä aihe tähän käsiteltäväksi. Kaikkea ihmisen käytöstä ei kuitenkaan voi selittää sosiologisesti tai biologisesti, vaan tarvitaan yksilötasolla tarkastelua psykologian muodossa, jos halutaan saada riittävän vakuuttavia ja järkeviä selityksiä. Minua ei ainakaan tällaiset: ongelmiin vain joudutaan, tyyliset selitykset tyydytä.

Asioissa on usein vähintäänkin kaksi puolta, mutta ei ole psykokulttuurin vika, että sinä et nimenomaan pidä jälkimmäisistä selityksistä. Ei ole myöskään muiden vika, jos sinun itsereflektiokykysi ei tarkoituksenomaisesta asenteestasi johtuen pääse kehittymään ja muut ovat yhä taipuvaisempia tarjoaamaan sinulle tästä syystä narsistin diagnoosia, joka käsittääkseni taviksen suussa tarkoittaa samaa kuin kusipäisyys. Muut periaatteessa vain vastaavat omaan ylimielisyyteesi ylimielisyydellä, mutta käyttävät sanoja, joita sinä et tunne, joka ilmeisesti sinua ärsyttää.

Muistan itse omasta nuoruudestani sen, että muilla lapsilla oli tapana nimitellä joskus termeillä, joiden merkitystä vastapuoli ei mahdollisesti ymmärrä, jolloin voidaan repiä henkilön kustannuksella mahdollisesti vielä enemmän hupia. Jos se on sinusta epäreilua, se on ymmärrettävää. Psykokulttuuri ei kuitenkaan ole syy siihen, miten ihmiset käyttäytyvät ja mitä sanoja he valitsevat - se ei siis ole sosiologiaa. Psykologia nimenomaan yrittää ymmärtää, miksi valitaan tällaisia sanoja ja oman psykologian tuntemukseni mukaan, on järjetöntä etsiä syyllistä ammattikunnasta, vieraskulttuureista, alakulttuureista, tms. Tällaisia ryhmiä on paljon ja ne ovat erilaisia, enkä todellakaan ole vakuuttunut mm. Janne Kivivuoren kritiikistä. Kyseessä on mielestäni aivan vastaavaa kukkahattuilevaa toimintaa, jos selittäisi, että lordi-ilmiö tai hevimusiikki turmelisi kuuntelijansa.

Lopuksi haluan todeta, että toimittamassa kirjassasi fiksuinta kritiikkiä oli se, että psykoterapioiden tehokkuus on kyseenalaista. Mutta suurin ongelma ei ole mielestäni siinä, että psykoanalyysi on estänyt kehitystä. Paranemiseen johtavia syitä ei ole pystytty kunnolla osoittamaan ja kehitys on ollut pysähtynyttä. Se ei johdu mistään psykoanalyysin samankaltaisuudesta uskontoihin. Filosofioitakaan ei ole koskaan verrattu uskontoihin tai ainakaan niitä ei ole syyllistetty samassa mitassa, mitä on tehty psykologian kohdalla. Kyllä, psykoanalyysia olisi pitänyt kohdella jo ajat sitten enemmän filosofiana kuin tieteenä, ja tässä on mielestäni suurin syy, miksi on olemassa joitakin erittäin järjettömiä pakkoterapia tapauksia, joita sinun tai Osmo Tammisalon kirjassa esiteltiin.

Minulle on ollut jo pitkän aikaa selvä, että parantamista aiheuttaa psykoterapiassa yksilölle palautettu usko itseensä. Kyse ei ole hypnoosista tai aivopesusta, niin kuin monet - asian väärin ymmärtäneet - henkilöt ovat useaan otteeseen esittäneet. Usko on luonteeltaan intuitiivista eli tiedostamattomaan palautuvaa ja tästä johtuen, johtuen sen eliminoiminen ihmisyydestä, kuullostaa utopialta. Toisin kuin väkivalloin pakotetut uskonnot, psykoanalyyttisessa ajattelussa ei alisteta ja pakoteta sokeaan uskomiseen, ja on turha leimata koko psykiatriaa, jos epäpätevät terapeutit sellaiseen käytökseen sortuvat.

L

Tuo Drapetomania on yleinen ja raadollinen esimerkki lääketieteen arvovallan väärinkäytöstä. Terveyden ja sairauden raja on yleensä kuitenkin paljon moniulotteisempi. Normaalin ja sairaan välisen eron määrittelyn vaikeus ei rajoitu pelkästään psykiatriaan vaan se koskee kaikkea lääketiedettä. On olemassa paljon on-off-patologioita kuten infektiot mutta suuri osa sairauksista on jatkuvia muuttujia kuten verenpainetaudissa tai DM kakkosessa. Kysymys on siitä, että lääketiede on paljolti ottanut kirkolta ja tuomiovallalta oikeuden määritellä poikkeavuutta ja nimetä se sairaudeksi. Sillä on tähän myös uusia ja nopeasti kehittyviä menetelmiä. Lääketieteen opiskelijana ajattelen, että sairauden hoitamisen näkökulma on moraalisesti arvokas näkökulma. Jos jollain on vaikea Tourette niin on inhimillisempää koittaa auttaa häntä kuin todeta, että tuossa on riivattu tai rikollinen. Jos jotain kärsivää ihmistä voidaan auttaa terveydenhoidon keinoin niin ei ole mielestäni moraalisesti oikein ulkopuolisen kieltää hoito ja todeta, että itseasiassa ongelma onkin sosiaalisessa ympäristössä, muuta siis maailmaa, tai että eihän tässä mitään ongelmaa olekaan, kyseessä on vain kusipää. Tämä ei silti tarkoita, etteikö psykohuuhaata pitäisi kriittisesti tutkia ja tarvittaessa tuomita. Se on nimenomaan välttämätöntä.

Marko Hamilo

Shriek, psykokulttuuri ei by definition ole psykologiaa tai "psykologien ammattikulttuuria" tms. vaan se on kulttuurisosiologista kuvailua eräästä aikamme ilmiöstä. Se ei ole siis mikään selittävä muuttuja, jolla yritettäisiin selittää toisia ilmiöitä kukkahattuilevaa tapaan, "jos selittäisi, että lordi-ilmiö tai hevimusiikki turmelisi kuuntelijansa." Siis että psykokulttuuri olisi turmellut ihmiset?

No, ehkä jostakin katsantokannasta psykokulttuuri on tapainturmellusta, mutta esimerkiksi Janne kivivuoren Psykokulttuuri-kirjassa (1992) Kivivuori yrittää ennemminkin sosiologin otteella selittää, miksi psykokulttuuriset ilmiöt ovat yleistyneet. Psykokulttuuri on siis selitettävä ilmiö.

L, esimerkiksi koulukiusaaminen on niin yleinen ilmiö, ettei ole realistista uskoa minkään psykiatrisen poikkeavuuden, sen enempää uhrin kuin tekijän, selittävän kiusaamisilmiön olemassaolosta kuin korkeintaan marginaalisen osan. Ilmiöön on paljon helpompi puuttua, kun ymmärretään, että kiusaaminen on kiusaajan kannalta hyödyllistä (hänen statuksensa vertaisryhmässä kohoaa) jolloin ehkäisytoimenpiteeksi riittää tämän insentiivin poistaminen riittävällä valvonnalla ja seuraamuksilla. Kusipää ei tarvitse diagnoosia vaan rangaistuksen, aivan kuten sairas ei ansaitse rangaistust vaan hoitoa.

Kalevi

Psykokulttuurin kritiikissä yritetään usein piirtää rajaa psykologisoinnin ja psykiatrisoinnin välille olettaen, että vain ensin mainittu sisältää huuhaata ja jälkimmäinen on aina legitiimiä tiedettä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan psykomagiaa löytyy yhtälailla sieltä fysiikkaan nojaavalta bio-osastolta, ja nykyään ehkä varsinkin sieltä.

Olen seurannut vierestä miten aivan normaalista lapsesta ollaan konstruoimassa neurologisesti poikkeavaa ongelmalasta heti, kun ilmenee ongelmia koulukulttuuriin sopeutumisessa. Mitä muuta tämä on kuin biopsykiatrian versio psykohumpuukista? Nykyään itse asiassa juuri bionäkökulmasta käsin muodostetaan näitä sosiaalisen kontrollin ja laitoskulttuuriin sopeuttamisen välineitä, joita diagnooseiksi kutsutaan.

Jos psykokulttuurin kritiikki halutaan rajata psykologiaan, niin siinä tapauksessa psykiatrian kritiikki voidaan käsitellä medikalisaatio- ja medikalismikritiikin alla. Molempia tarvitaan nykyään todella kiireesti. On absurdia, että yhtäällä voivotellaan terveydenhuollon resurssien riittämättömyyttä ja samaan aikaan vaaditaan jatkuvasti lisäresursseja kaiken maailman hypoteettisiin neurologisiin konstruktioihin, jotka heijastavat lähinnä sopeutumattomuusongelmia ja yleistä vieraantuneisuutta kuin mitään fysiologisesti todennettavissa olevaa sairaudentilaa.

Pirjetta Kesseli

Kiinnostava aihe, jonka löysin vasta nyt jouluaikaan.

Kyllä vain psykologia ja psykiatria ovat saman psykokulttuurin lapsia. Psykiatria väittää ymmärtävänsä ihmistä "inhimillisen psykologian" kautta ja uskovansa pystyvänsä puuttumaan sen ongelmiin lääketieteen keinon. Psykologia taas uskoo pystyvänsä auttamaan ajattelun, tunteiden ja dialogin kautta.

Psykologia on kuin äiti ja psykiatria sen tytär, tai jotakin sen tapaista. Nämä tieteet tukevat toisiaan, niin tiedekoulukuntina kuin ja etenkin vallankäytön instansseina ja - diskursseina.

Seuraa 

Skeptikon päiväkirja

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Marko Hamilo on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Hamilo ei usko homeopatiaan eikä psykoanalyysiin, eikä aina aamun sanomalehteenkään.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2010
2009