Aikakauslehti Image vietti syksyllä 25-vuotisjuhliaan. Nykyään lähinnä korkealaatuisesta feature-kirjoittamisestaan tunnettu lehti oli ensimmäisenä vuosinaan radikaalissa maineessa. Tosin mitään erityistä agendaa lehdellä ei ollut. Jos jokin punainen lanka lehden historiasta löytyy, niin ehkä se oli yhtenäiskulttuurin vastustaminen.

Maahanmuuttokeskustelun yhteydessä on puhuttu siitä, onko mitään "suomalaisuutta" edes olemassa. Voin vakuuttaa, että 1980-luvun alussa oli. Hyvinvointivaltio oli kehitetty niin pitkälle, ettei peruskoulussa päältä nähnyt, kuka lapsista tuli keski- ja kuka työväenluokasta. Maalla oli katsottu televisiota niin kauan, että siellä tunnettiin samat koko kansan puheenaiheet kuin kaupungissakin.

Maaltamuutto oli tuhonnut helsinkiläisyydestä perinteisen kaupunkilaisporvariston, siis sellaiset oikeat kukkahattutädit tyylikkäissä historiallisissa kahviloissaan. Uuttakaan kaupunkikulttuuria ei ollut vielä syntynyt. Tukholma oli Eurooppaa, Helsinki muistutti Neuvostoliittoa yhtä paljon kuin Tampere tai Rovaniemi. Oltiin juntteja kaikki. Punavuoressa ei ollut luovan luokan trendibaareja. Siellä asui työväenluokkaa, joka kävi entisissä merimieskuppiloissa.

Maahanmuuttajia oli jokunen chileläinen, pari vietnamilaista ja yksi britti, jonka tv-sarjoista kaikki suomalaiset tunnistivat itsensä.

Politiikasta vieraantuneet ihmiset tiesivät tärkeimmät ministerit nimeltä ja naamalta, koska politiikka oli vielä yleinen puheenaihe. Toisaalta viihdetähtiä oli niin vähän, että jokainen tutkijankammioon pölyttymään jäänyt nollatieteen dosenttikin tiesi, jos sellainen tuli samaan kapakkaan. Televisiossa oli kaksi kanavaa eikä paikallisradioita ollut. Suomalaisen iskelmän lisäksi oli Suomi-rock.

Luojan kiitos 1980-luvulle ei ole paluuta. Image teki, yhtenä monista tuon ajan toimijoista, mitä sen pitikin tehdä. Yhtenäiskulttuurista loppui happi. Kaikki Kekkosen Suomen itsestäänselvyydet sai ja pitikin kyseenalaistaa.

Mutta se, mikä oli radikaalia kaksikymmentä vuotta sitten, on aika väljähtänyttä nyt. Yhdysvaltalaisessa journalistiikaissa tälle ilmiölle on nimikin: contrarianism.

Journalismissa "kyseenalaistamisesta", "kriittisyydestä" ja "tabujen rikkomisesta" on tullut niin valtavirtaista, että esimerkiksi Epäkorrektia, Tuomas Enbuskesta ei aina tiennyt, kumpi oikeastaan oli enemmän epäkorrekti, se näkemys jota Enbuske urheana myytinmurtajana halusi kumota, vai se, jota hän jotenkin vaihtoehtoisena ajattelutapana puolusti. Ajan paradoksi on, että samalla kun vastarannan kiisken rooli on sosiaalisesti entistä hyväksytympi, käytännössä "kontraajan" aseman saavuttaminen on käynyt entistä vaikeammaksi.

1960-1980-lukujen vasta- ja vaihtoehtokulttuureista on, tietysti sopivasti laimennettuna ja kaupallistettuna, tullut ajan valtakulttuuria. Ärsyttävää on vain se, että se esiintyy yhä kuin se olisi aidosti vallitsevia uskomuksia kyseenalaistavaa. Ärsyttävää ainakin sellaisten ihmisten näkökulmasta, joilla on luontainen uteliaisuus valtavirran mielipiteistä poikkeaville näkemyksille ja taipumus sympatisoida erilaisten mielipiteidensä vuoksi vainottuja.

Samalla konservatiivisuudesta, kansallismielisyydestä ja maahanmuuttokritiikistä on tullut uusi vastakulttuuri. Jotta paradoksi olisi täydellinen, tuo vastakulttuuri haluaa esiintyä yhtenäiskulttuurin nimissä aivan yhtä paljon kuin valtavirtaistunut arvoliberalismi haluaa vielä säilyttää edes haalistuvan kapinallisuuden auran itsellään.

Tiede voi onneksi vedota sekä konservatiiviseen että radikaaliin luonteenlaatuun. Tieteenhistoria tuntee lukemattomia radikaaleja tabujenrikkojia, jotka puolustivat kaikkia auktoriteetteja vastaan sitä, mille katsoivat kerryttäneensä kylliksi näyttöä. Mutta kapinointia kapinoinnin vuoksi tiedeyhteisö ei pitkään katso. Kontrarianisti vaietaan kuoliaaksi, jos hänellä ei ole näyttöä vallankumouksellisten väitteidensä tueksi.

Kommentit (1)

Juho Rahkonen

Herkullinen ajankuvaus 1980-luvusta. Vaikka olin silloin vasta lapsi, voin minäkin "vakuuttaa", että kulttuuri oli paljon yhtenäisempää kuin nyt. Hyvinvointivaltio oli huipussaan, ei ollut vielä huolta kestävyysvajeesta ja energiatehokkuudesta, joiden nimissä hyvinvointivaltiota nyt ajetaan alas ja ihmisten ostovoimaa pienennetään.

Marko sanoo, että "yhtenäiskulttuurista loppui happi". Ehkä niin kävikin, mutta viimeistään nyt voidaan sanoa, että myös perinteisiä arvoja kritisoivasta, trendikkäästä viherhippikulttuurista on loppumassa happi. Perussuomalaisten suosion nousu ja vihreiden suosion taantuminen kertovat siitä, että kaipuu yhtenäiskulttuuriin on tekemässä paluutaan.

Mutta näinhän moni asia kulkee: sykleissä. Talouden nousukautta seuraa taantuma, sitten taas nousukausi ja niin edelleen. Myyrähuippua seuraa romahdus, minkä jälkeen alkaa uusi kannan lisääntyminen. Kenties kymmenen-parinkymmenen vuoden päästä saamme taas todistaa yhtenäiskulttuurin kritiikkiä, joka on tullut uudelleen elinvoimaiseksi.

Seuraa 

Skeptikon päiväkirja

Blogin päivittäminen on päättynyt.

Marko Hamilo on vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja. Hamilo ei usko homeopatiaan eikä psykoanalyysiin, eikä aina aamun sanomalehteenkään.

Teemat

Blogiarkisto

2010
2009