Kirjoitukset avainsanalla digitaalisuus

Vasemmalla röntgenkuva rouva Röntgenin kädestä (v. 1895), keskellä ilmakallokuva (Walter E. Dandy 1916), oikealla aivojen magneetti- eli MRI-kuva (Christian Linder, 2000). Kuvat: commons.wikimedia.org

Onko teknologinen kehitys uhka vai mahdollisuus?

Vuosien varrella olen istunut lukuisissa paneeleissa, joissa on yritetty kirkastaa sumuista kristallipalloa antamaan vihjeitä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pallosta kurkkivat maailmanmenon peruuttamattomasti mullistava teknologia, robotit ja data. Tulevaisuutta ruotivissa tilaisuuksissa keskustelu ajautuu usein digiajan uhkakuvien ja mahdollisuuksien väliseksi väittelyksi.

Maailmassa arvioidaan tällä hetkellä olevan yli 20 miljardia internetiin yhdistettyä laitetta, joissa on ohjelmoitua ”älyä”. Määrän ennustetaan kasvavan vuoteen 2025 mennessä yli 75 miljardiin. Laitteet ”keskustelevat keskenään” ja tekevät ihmisen pyytämättä asioita. Monille pelottava ajatus.

Historioitsija Yuval Noah Harari ennustaa kirjassaan Homo Deus, Huomisen Lyhyt Historia (suomennos 2017, Bazar) datauskonnon vahvaa esiinmarssia. Ihmiset kumartavat datalle ja uhraavat samalla yksityisyytensä.

Sillä, joka hallitsee dataa, on valta: Olet valvovan silmän alla. Jokainen liikkeesi ja kohta ajatuksesikin tiedetään. Erilaisissa tulevaisuusfoorumeissa voi aistia tunteiden kirjon. Osa ihmisistä inspiroituu. Monia sumuinen tulevaisuus ahdistaa: Laitteisiin ja ympäristöön upotetut sensorit eli tunnistimet keräävät tietoa yötä päivää ihmisistä. Mitä kaikkea tietoa meistä ihmisistä aina vaan älykkäämmät, dataa möyhivät ja uuteen uskoon muokkaavat, algoritmit löytävätkään bittivirroista, datameristä tai -pilvistä? Käytetäänkö tietoa hyvään vai pahaan? Olemmeko antaneet pirulle sormen ja kohta se haukkaa koko käden?

Kännykkä on kasvanut kiinni käteen. Ihmiset istuvat baarissa, tökkivät ja tuijottavat näyttöjä ja puhuvatkin niille. Tämä ei voi päättyä hyvin, murehtii moni ihminen. Elämme paitsi digi- myös huomiotalouden aikaa. Vuonna 2007 Youtubelle naurettiin. Enää ei. Ihmisten huomion kaappaaminen vaatii raflaavia otsikoita. ”Isoveli valvoo, tietosi vuotavat manipulaattoreiden käsiin, jokainen tekosi ja olinpaikkasi on järjestelmän tiedossa”. Dystopia on hurjempi kuin Orwellin kirjassa 1984. Eri mediat käyvät olemassa olon kamppailuaan. Sana valeuutinen on rantautunut arkikieleen. Pelko myy parhaiten.

Uhkakuvien maalailun jalkoihin jäävät helposti konkreettiset esimerkit teknologisen kehityksen tuottamasta hyvästä. Lääketiede on täynnä näitä esimerkkejä. Otetaanpa tarkasteluun lääketieteellinen kuvantaminen. Fysiikan ensimmäinen Nobelin palkinto myönnettiin vuonna 1901 röntgenin keksijälle, saksalaiselle Wilhelm Röntgenille. Hän kehitti ideansa pohjalta teknisen ratkaisun, jonka avulla hän otti ensimmäisen röntgenkuvan vaimonsa kädestä marraskuussa 1895. Röntgen julkaisi menetelmää koskevan tieteellisen artikkelinsa noin kuukautta myöhemmin. Menetelmä, jolla ”nähtiin ihmisen sisälle” ilman ihmisen avaamista leikkauspöydällä, nimettiin röntgeniksi keksijänsä mukaan. Röntgenin historiaa käsittelevässä artikkelissaan ”100 vuotta X-säteitä” (Duodecim 1995) Hannu Suoranta kirjoittaa siitä, kuinka ”kaiken näkyväksi tekevä” keksintö herätti aikoinaan ihmisissä suurta huolta. New Jerseyssä yritettiin saada läpi laki, joka kieltäisi röntgensäteitä käyttävät oopperalasit. Englannista sai ostaa alusvaatteita, joitten väitettiin suojaavan ”ihmisen läpi näkeviltä säteiltä.”

Röntgenin keksintö käynnisti lääketieteellisen kuvantamisen kehityksen. Alkuaikoina menetelmän kehitystä hidastivat havainnot liialliseen röntgensäteilyn terveyshaitoista (säteilysairaudet). Niiden tunnistaminen omalta osaltaan antoi sysäyksen tuottaa aina vain uudempia ja parempia teknologioita, joilla säteilyrasitus jatkuvasti pieneni, vaikka laiteilla saatiin ihmiskehon sisältä aina vain tarkempia kuvia.

Röntgenin laajempi kliininen käyttö toi päivänvaloon tavallisen röntgenkuvan rajoitteita, joitten ratkominen omalta osaltaan siivitti kehitystä eteenpäin. Välillä jouduttiin turvautumaan menetelmiin, jotka eivät olleet riskittömiä. Kallokuva näyttää pään luut, mutta ei aivoja. Niinpä amerikkalainen neurokirurgi Walter Dandy julkaisi vuoden 1919 lopulla ilmakallokuvauksen; menetelmän, jolla voitiin epäsuorasti saada joskus näkyviin aivokasvain. Menetelmässä niskapistolla poistetaan aivonestettä ja tilalle laitetaan joko ilmaa, happea tai heliumia. Nuorena kandina 1980-luvun alussa ehdin vielä nähdä pari kertaa käytännössä, miten vaikeita päätökset altistaa potilas usein kivuliaalle ja vakavia terveysriskejä (mm. infektiot, aivoveritulppa) sisältävälle ilmakallokuvaukselle olivat kokeneille lääkäreille. Tutkimusta ei tehty kevyin perustein. Tarvittiin vahva epäily aivokasvaimesta.

Lääketieteellisen kuvantamisen yli 120-vuotinen historia on konkreettinen esimerkki siitä, mitä saadaan aikaiseksi, kun eri alojen kuten fysiikan, kemian, biologian, tekniikan ja tietojenkäsittelyn tutkimusmenetelmien kehittäjät ja tutkijat sekä kliinikkolääkärit yhdessä kehittävät teknologioita lääketieteen tarpeisiin. Menetelmäkehitys on tarjonnut uudet välineet sekä perus- että kliiniselle tutkimukselle. Sairauksien diagnostiikka on parantunut ja kuvantamisen avulla voidaan seurata myös hoidon tehoa esimerkiksi syöpäsairauksissa.

Aloittaessani erikoistumisen neurologiaan 1980-luvun alussa, jotkut kurssitoverini naureskelivat valinnalleni tokaisten: ”Siinäpä ala: Potilaan oireiden ja kliinisen neurologisen tutkimuksen perusteella voit taitavana kliinikkona paikallistaa kohtalaisen luotettavasti hermoston alueen, missä vaiva on. Mutta siinä se sitten on. Täyttä varmuutta et saa ja oikean hoidon löytyminen voi olla kiven takana”. Eipä silloin osattu aavistaa, miten teknologia mullistaa lääketieteen – myös neurologian. Työurani aikana olen nähnyt harppauksen ilmakallokuvauksesta tämän päivän kolmiulotteisiin aivojen fuusiokuviin.

Kommentit (0)

Moni ihminen ilmoittaa nykyään naamakirjan viestiseinällä aloittavansa SOME-paaston. Ihmiset osallistuvat retriitteihin vapautuakseen tietotekniikan ikeestä. Digiväsymys iskee; mieli ja keho kaipaavat lepoa.  Informaatiovirtojen pyörteissä moni tarvitsee välillä kunnon irtiottoa ärsyketulvasta.

Lääketieteen termi ekshaustio viittaa uupumustilaan, jonka vallassa oleva ihminen kokee voimakasta voipuneisuutta, joka voi olla niin fyysistä kuin henkistä: Eväänikään en jaksa liikauttaa. Mieli on sumussa ja ajatukset solmussa. Puhti on täysin poissa. Olen kuin tyhjiin puristettu säkki.

Runsasärsykkeistä, ristiriitaisella informaatiolla kyllästettyä elinympäristöä pidetään tänä päivänä yhtenä tärkeänä uupumustilan syynä. Syyllinen on tunnistettu. Internet ja kaikkialle inhimilliseen elämään rantautuneet erilaiset älylaitteet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Ihmiset kärsivät informaatioväsymyksestä. Kyse on digiajan tuottamasta sairaudesta, todetaan usein aihetta sivuavissa keskusteluissa.

Ajatus elinympäristön uuvuttavasta vaikutuksesta ei kuitenkaan ole uusi. Historioitsija Anna Shaffner on tutkinut lääketieteen tekstejä ja julkaissut uupumustiloihin liittyvät löytönsä sekä tieteellisenä katsauksena että kirjassa Exhaustion: A History (2016).

Emme useinkaan pysähdy miettimään sitä, että aikakausi, joka meille näyttäytyy historiana, on sen aikana eläneille ihmisille ollut modernia nykyaikaa. Jokaisessa aikakaudessa on myös nähty kehityskulkuja, jotka uhkaavat ihmisen henkistä ja fyysistä terveyttä. Tänäkin päivänä, vaikka sairauksien hoito ja ihmisten yleinen terveydentila ovat parantuneet, kehitys tuo mukanaan monenlaisia hyvinvointia uhkaavia vaaroja. Valppautta kehityksen nurjille puolille on peräänkuulutettu ennenkin.

Jo 1700 –luvulta alkaen on erityisenä ongelmana pidetty ympäristön kasvavaa ärsykkeiden ja virikkeiden määrää. Ensimmäisiä aiheesta kirjoittaneita oli George Cheyne. Hän totesi, että kaupunkien kehityksen myötä yhä useamman ihmisen elinympäristö muuttui rauhattomammaksi. Tämä aiheutti kaikenlaisia oireita kuten alakuloisuutta, taipumusta mököttää, voimakasta sielun, mielen ja kehon voimattomuutta, tunnekuohua ja erilaisia sisäelinvaivoja. (Tuolloin naisten korseteilla saattoi olla osuutensa sille, että happi näytti monilta naisilta loppuvan.) Tämä skottilainen lääkäri piti jatkuvasti vilkastuvaa kauppamerenkulkua ja sen tuomaa vaurautta yhtenä lisääntyvän hermostollisen heikkouden syynä. Luksuselämä, laiskuus ja liiallinen nautiskelu sairastutti ihmisiä. Elintasosairauksista erityisesti liikalihavuus uhkasi. Cheyne oli innokas kasvisruoan puolesta puhuja.

Amerikassa hermostuneisuuden todettiin lisääntyneen 1880-luvulla. Neurologi George Beardin mukaan isoin harppauksin kehittyvä teknologia ja urbaanit elinympäristöt olivat liikaa modernille miehelle ja naiselle. Silloisen nykyajan merkkejä olivat höyryvoima, lennätin, tieteen kehitys ja naisten (!) lisääntynyt älyllinen aktiviteetti. Ihmiset olivat jatkuvasti aisteja kuormittavan ärsykehyökkäyksen sekä liiallisen informaation kohteena. Tämä imi ihmisistä kaiken voiman, Beard totesi. Voimattomuuden lisäksi ihmisillä oli ärtyneisyyttä, unettomuutta, ruuansulatusvaivoja ja erilaisia pelkotiloja. Sana neurastenia näki päivänvalon. Oireita potivat enemmän toimistojen aivotyöläiset. Maaseudulla näitä vaivoja oli vähemmän. Päänupin varassa tehtävä työ uhkasi ihmisen terveyttä.

Samoihin aikoihin Saksassa psykiatri von Kraff-Ebing kirjoitti siitä, kuinka valistus, koulutus ja kulttuurielämän monet virikkeet eivät olekaan aina tie onneen ja tyytyväisyyteen. 1880-luvun modernissa yhteiskunnassa yleinen hermostuneisuus lisääntyi. Erääksi syyksi hän mainitsi naisten emansipaation ja katsoi sen johtavan vielä läntisen maailman alamäkeen. Myös Sigmund Freud pohti 1900-luvun alun nykyajan ihmistä. Kulttuuriympäristön lisääntynyt monimutkaisuus vaati yhä enemmän ihmisiltä ja kulutti rajallisia voimavaroja, kirjoitti Freud.

1950-luvulla depressio ilmestyi selittämään voimakasta, lähes päivittäistä uupumustilaa, energian puutetta ja aloitekyvyttömyyttä. 1990-luvun lopussa ranskalainen sosiologi Alain Ehrenberg esitti, että yhteiskunnallisella kehityksellä, jossa ihmisellä on, ainakin teoriassa, liki rajoittamattomat vapaudet toteuttaa itseään, on hintansa: Ihminen kokee olevansa vastuussa epäonnistumisista elämän eri osa-alueella. Suorituspaineet ja sen vanavedessä ahdistus ja neuroosit lisääntyivät. Elämästä oli tullut monimutkainen projekti.

Jonathan Crary laittaa kovat piippuun vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the Ends of Sleep. Uudet teknologiat, etenkin internet, ovat rapauttaneet ihmisen normaalin elämänrytmin: päivän ja yön, työnteon ja levon. Craryn mielestä suurimpia pahiksia ovat loputonta kuluttamista ruokkivat uudet tuotteet ja internetiin siirtynyt non-stop kaupankäynti. Nämä vievät kulutuskoukkuun jääneiltä ihmisiltä terveyden. Uni on kapitalismin vihollinen, jyrähtää Crary. Nukkuva ihminen ei tuota eikä kuluta ja on siksi kapitalistiselle taloudelle hyödytön.

Yli 300 vuotta on maalailtu piruja seinälle ja ennustettu nykyajan ihmisen kestokyvyn olevan kohta äärirajoilla. Samalla historia on osoittanut, että suurin osa ihmisistä löytää itselle sopivan tavan elää oman aikakautensa modernin ihmisen elämää liikaa rasittumatta. Ihmiset ovat varsin hyviä löytämään vastavoimia ärsyketulvalle: Nykyään moni tarkkailee älylaitteittensa käyttöä, rajoittaa oma-aloitteisesti ruutuaikaansa ja kuuntelee välillä mieluummin pelkkää tuulen huminaa tai bongailee hauskoja pilvimuodostelmia taivaalta. Lisäksi digitaalisuus voi osaltaan antaa uusia virikkeitä, ohjeita ja opastusta erilaisiin harrastuksiin. Itse olen koukuttunut kutomiseen ja opetellut uusia tekniikoita nettivideoiden avulla. Mahdollisuudet yhdistää toisiinsa digitaalisuus ja ”perinteiseksi” mielletty tekeminen ovat lukuisat. Vain ihmisen mielikuvitus on rajana.

Kommentit (1)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1634

P.S.V.: Uuteen, paljon virikkeitä tarjoavaan elinympäristöön kytkeytyminen aiheuttaa useille informaatioväsymystä. Mitä piirteitä aivotoiminnassa informaatioväsymys edustaa? Miten syntyy mielen energiavajauksen tunne? Aivotoiminnan rajoittuessa tuttuihin, vakiintuneisiin akteihin hermoaktiivisuus ylläpitää itseään ja usein myös siirtyy aivoissa alueesta toiseen samalla kuluttaen vakioisen määrän energiaa aiheuttamatta merkittävää energiavajetta. Jos ympäristön ylimääräiset virikkeet aiheuttavat samoihin hermoalueisiin lisääntynyttä aktiivisuutta, vakioinen määrä energiaa ei ehkä riitä. Hermotoiminta kuluttaa nyt ehkä paljonkin äskeistä enemmän energiaa samalla muuttuen "nykiväksi" kuljettaessaan kahden virikkeen informaatiota. Tilanne muuttuu vielä sekavammaksi virikkeiden määrän kasvaessa.  Yksittäinen neuroni voi kuljettaa monen virikkeen hieman toisistaan eroavaa, totutusta poikkeavaa informaatiota, jolloin tarvittavan energian sijoittaminen siihen samoin kuin informaation kulku vaikeutuu ilmeten mm. energian puuttumisena. Vaikka tilanne ei ole täysin hyvältä tuntuva, älylaitteissa on aina sen verran kiinnostavaa, että henkilö menettää kyvyn kuunnella tuulen huminaa ja sen sijaan ehdollistuu niihin tai some-ympäristöön. Aivojen energian hermostollinen jakelujärjestelmä ja sen ylläpitämä mielen toiminta häiriintyvät aiheuttaen joskus suorastaan masennusta. Monesti tilaa on vaikea parantaa.

Uuden sukupolven kasvaessa älylaitteiden ja somen hallitsemassa ympäristössä eri tyyppisten virikkeiden informaatio  kehittää itselleen aivoissa vakioiset, toistensa häiritsemättömät hermoradat, eikä mitään informaatioväsymystä synny - kunnes taas keksitään jokin uusi vetävä artikkeli tai toimintoryhmä..

Ylläsanottu teksti on pelkkä kuvitelma blogissa esitetyn ongelman ratkaisemiseksi.

Yllä ei aivojen toimintaa kuvattaessa ole lainkaan huomioitu vasta todistettua aivotoiminnan osaa, biofotoneita, koska niiden funktio aivoissa on vielä tuntematon. Biofotoneilla on mahdollisesti olennainen osuus aivojen energian jakelujärjestelmässä

https://www.google.fi/search?source=hp&ei=m2VbWq_AIYTa6ATX3LvACQ&q=bioph...

Seuraa 

Tiedekokki

Kiti Müller on neurologi, joka 60 vuotta täytettyään teki uraloikan ja siirtyi Työterveyslaitoksesta Nokian lääketieteelliseksi asiantuntijaksi. Hän pitää tietoyrteillä maustetuista ajatusliemistä, mutta inhoaa huuhaarikkaruohoja.

Teemat