Kirjoitukset avainsanalla ihminen

Naislääkäri tutkii nuoren naisen sormea. J. Walker, noin 1783 ja T.J. Northcote. Wellcome Images, Wikimedia Commons

Mistä lääkärilehdet kirjoittivat Suomessa, kun minä synnyin? Duodecim on lääketieteen yleislehti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1885. Lehden digitaalisesta arkistosta löysin vuoden 1954 numerot. Silmiini osui Antti Prusin artikkeli ”Lääkärin ja potilaan välisestä luottamussuhteesta” (Duodecim 11/1954, sivut 890–897). Alla on kuva lehden sisällysluettelosta. 

Pitkään keuhkotuberkuloosia sairastanut Prusi jakaa artikkelissa kokemuksiaan potilaana. Tuberkuloosi oli pitkään aiheellisesti pelottava, tuhansia ihmisiä vuosittain tappava bakteeritauti. Lapsuudessani puhuttiin lentävästä keuhkotaudista. Tuohon aikaan näin usein ihmisiä rykimässä ja syljeskelemässä kadulle. Junamatkoilta muistan kyltit, joissa kiellettiin lattialle syljeskely osana tubin leviämisen ehkäisyä.  

Artikkelissaan Prusi kiittää lääketieteen lähivuosien kehitystä, josta hänkin on potilaana saanut nauttia. Oletan hänen viittaavan streptomysiiniin, joka oli ensimmäinen tubibakteeriin tehoava antibiootti. Sen 1940-luvulla löytänyt mikrobiologi Selman Waksman sai ansaitusti lääketieteen nobel palkinnon vuonna 1952. 

Prusin tärkein viesti artikkelissa koskee lääkärin ja potilaan välistä suhdetta, jossa luottamus on hyvän hoidon perusta. Kun luottamusta ei synny, potilas hakee turvaa muualta, kirjoittaa Prusi. ”Koska on kysymys tunneseikoista, joihin järkisyyt eivät riittävästi vaikuta, turvaudutaan usein puoskareihin.” Puoskarit käyttävät väärin ihmisten herkkäuskoisuutta, hän jatkaa ja toteaa edelleen, että ”ei ole yksin puoskarien vika, jos yleisö heihin turvautuu”. Lääkäreillä kun ei aina ole riittävästi aikaa keskustella potilaansa kanssa.

Yli 66 vuotta sitten julkaistu artikkeli on sisällöltään kuin tätä päivää. Tarkkanäköinen Prusi on huomannut, että potilaan kanssa keskustelun tärkeys unohtuu, kun kiire ja väsymys vaivaavat lääkäriä. Lääkäreillä pitäisi olla enemmän aikaa syventyä potilaittensa asioihin, kirjoittaja esittää. ”Lääkärit joutuvat ehkä turhan paljon kirjoittelemaan tilastoja ja todistuksia ym. tärkeimpien tehtäviensä kannalta toisarvoisia asiakirjoja”. Prusin mielestä hoitotyö ja ”paperisota” pitäisi antaa eri henkilöiden tehtäväksi. Hän ehdottaa, että lääkärit ottaisivat oppia talouselämästä, jossa työnjakoa kehittämällä on saatu aikaan ”mullistavaa” kehitystä.

Erityisen pysähdyttävää on artikkelin kuvaus tuberkuloosiparantoloitten arjesta. Yksitoikkoiset päivät, virikkeiden puute, pikkumaiset säännöt – ”kuin vankilassa olisi”. Hermot ovat koetuksella, kun tubipotilas joutuu olemaan kuukausia eristyksessä muusta yhteiskunnasta ja tärkeät ihmissuhteet katkeavat. Prusi korostaa inhimillisen vuorovaikutuksen tärkeyttä, joka on hänestä tärkein potilaiden viihtyvyyteen vaikuttava tekijä. Tähän kuuluu mahdollisuus tavata toisia potilaita hoitojakson aikana. 

Lukiessani esimerkkejä parantoloiden arjesta mietin, minkälaisia tarinoita tulevaisuudessa kirjoitetaan nykypäivän palvelutalojen ja hoivakotien elämänmenosta. Silminnäkijä Prusi kertoo ”kyttäämällä kyttäämisen” kulttuurista parantolassa: Hissin käyttöön pitää olla lupa. Potilas, joka on kävellyt ulkona parantolan tohveleissa, saa lähtöpassit. Ikkunasta ulos katsominen on erään ylilääkärin mielestä sopimatonta. Lupaa keittää kahvia aamuisin ei annettu. Kahvinkeittokieltoa uhmannut, jatkuvaan vellin syöntiin ilmeisen kyllästynyt potilas, joutui sekä lääkärin että hoitajan epäsuosioon. Onko ylilääkärin arvolle sopivaa suorittaa pelikorttiratsioita? ihmettelee Prusi.

Prusi peräänkuuluttaa ihmistuntemusta. Arki, joka ei ole ankea, yksitoikkoinen ja yksinäinen, on tärkeä osa potilaan hoitoa, hän kirjoittaa. Parantoloihin tarvitaan töihin henkilö, joka ymmärtää erilaisia ihmisluonteita ja osaa tarkkailla mielialoja. Tällainen henkilö voisi tarvittaessa olla tukemassa hyvän hoidon kulmakiveä, luottamuksellista potilas-lääkärisuhdetta. 

Ilman viittauksia tuberkuloosin hoitoon ja parantoloihin, voisi yli 66 vuotta vanha artikkeli olla vuodelta 2021. Helsingin Sanomissa ilmestyi 22.1. mielipidekirjoitus nimimerkillä ”Vielä stadilla töissä”. Sen kirjoittaja on ilmeisen turhautunut, kun mahdollisuutta luoda pysyviä potilassuhteita ei ole. Työolot huononevat kirjoittajan mukaan aina vaan ja byrokratia sen kuin kasvaa. Hän toivoo lääkäreille työrauhaa hoitaa potilaita kunnolla. ”Työtä ei pysty enää tekemään lääkärinvalan edellyttämällä tavalla”, nimimerkki kirjoittaa.

Syntymävuotenani – 1954 ¬ Duodecimissa julkaistiin artikkeli potilaan ja lääkärin välisestä luottamuksesta. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen. Sen tärkeyttä sekä potilaan oireiden syiden selvittämisessä että hoidon onnistumiselle ei voi liikaa painottaa. Lääketieteessä on jo pitkään puhuttu siitä, että tietyn sairauden oirekuva ja kliiniset löydökset eivät suinkaan ole joka potilaalla samanlaisia. Sama koskee eri hoitojen tehoja. Digitaalisten potilastietokantojen ja datatieteen eri menetelmien avulla voidaan sairauksien hoitoa kehittää yksiöllisempään suuntaan. Lääkäriliiton Lääkärin työolot ja terveys 2019-tutkimuksessa 60 % lääkäreistä vastasi, että kiire ja tekemättömät työt kuormittavat. Kaikista tärkein osa työstä, potilaiden hoito, kärsii. Kiireessä moni potilaan hoidon kannalta tärkeä asia voi jäädä käsittelemättä ja kirjaamatta. Potilastietokannan perusta on silloin huteralla pohjalla. 

Lääketieteen teknologioiden huima kehitys ei voi koskaan korvata huolellista ja ajan kanssa käytyä luottamuksellista keskustelua potilaan ja lääkärin välillä. Sen yhteydessä kerätyn tiedon kirjaamiselle potilaskertomukseen pitää myös olla riittävästi aikaa.

Tammikuun 2019 Tiede-lehdessä ilmestyi artikkeli salakavalasta tuberkuloosista.

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tiedelehti täytti 40-vuotta. Keski-ikäisen juhlanumerossa (12/2020) luotiin katse vuoteen 2060. Miltä maailma voisi silloin näyttää, kun monet eri tieteen alojen saavutukset, uudet keksinnöt ja vielä nupullaan olevat ideat ovat muokanneet maailmaa? Artikkeli innosti muistelemaan aivoluentoani, jonka pidin 2000-luvun alussa. Minua pyydettiin vastaamaan kysymykseen: Haluatko tunnetutkan?. Kirjoitin tämän blogin alunperin joulun alla.

Viime päivinä kysymys tunnetutkasta on jälleen pyörinyt mielessäni. Pohdinnan käynnistivät uutiskuvat Yhdysvaltojen presidentinvaalien viimeisimmästä näytöksestä Washingtonissa 6.1.2021. Väistymään joutuvan presidentti Trumpin kannattajiksi julistautuneet ihmiset valtasivat kongressitalon. Internetin bitti-ratoja pitkin on kulkenut loputtomana virtana kuvia ja tekstiä tunnekuohujen vallassa olevista ihmisjoukoista ja kansankiihottajista. Tällä hetkellä oloni on hämmentynyt ja tunteet ristiriitaiset. Tunnetutka ei saisi minusta kunnollista lukemaa. Enkä usko olevani ainoa henkilö, jota olisi vaikeata tutkalla syynätä. Vaikka tunnetilastani saataisiin lukema, on vielä ihan eri asia se, mitä tekisin tunteiden vallassa – vai tekisinkö mitään? Ihmisjoukkoa negatiivisten tunteiden vallassa ei ihan hevin pysäytetä. Voisiko tunnetutka toimia eräänlaisena tunteiden kuumemittarina? Mikä olisi normaali lämpötila? Mitkä tunteet kuumottavat ja mitkä viilentävät. Voiko tunteiden kirjosta saada kunnon otetta jonkin vempaimen avulla. 

Blogiteksti tästä eteen päin on alunperin julkaistu 22.12.2020 ja vastaukseni tunnetutkaa koskevaan kysymykseen ei ole tässä välissä myöskään muuttunut. 

Kysymys tunnetutkasta esitettiin aikana, jolloin tutkimus vireystilan, stressin ja tunteiden vaikutuksista ihmisen autonomisen hermoston fysiologiaan oli vilkasta. Työskentelin Työterveyslaitoksen Aivotyölaboratorion tutkimusprofessorina. Tutkimme tietotekniikan avulla tehtävien työtehtävien informaation määrän ja laadun sekä aikapaineen ja ympäristön hälyäänien vaikutuksia virkeän ja univelkaisen ihmisen fysiologiaan ja testeissä suoriutumiseen.

Vapaaehtoiset tutkimushenkilöt istuivat ”kelluvassa” erikoislaboratoriossa tutkimustuoliin köytettyinä. Kehon eri kohtiin oli kiinnitetty mittalaitteita rekisteröimään sydämen sykettä, ihon hikireaktioita, hengitystä, silmänliikkeitä ja aivosähkökäyrää samalla, kun ihminen hikoili tietokonetehtävien kanssa. Hänen piti työrupeaman aikana hoidella neljää erilaista tehtävää. Elettiin aikaa, jolloin ihmiset kokivat, että pyörivät kuin hyrrät useiden työtehtävien keskellä. Tämä stressasi monia.

Tutkimushenkilöistä kurkotti mittalaitteiden piuhoja sekavan näköisenä rykelmänä rekisteröintilaatikoihin. Niihin siirretyt sähköiset signaalit tallennettiin myöhemmin analysoitaviksi. Näistä mittausasetelmista oli hyvä käytettävyys kaukana. Luotettavaa mittausta pystyivät tekemään vain kokeneet, erityiskoulutuksen saaneet tutkimushoitajat ja fyysikot sekä insinöörit. Minun, hankkeen johtajan, piti pitää näppini erossa laitteista.

Neurotieteilijänä, joka unelmoi siitä, että aikanaan ihmisistä saataisiin kerättyä objektiivista tietoa aidoissa työympäristöissä, piti odottaa yli 10 vuotta riittävän pieniä, ihmisen mukana kulkevia ns. päälle puettavia mittalaitteita. Niiden avulla voitiin siirtyä työpaikoille. Testasin itsekin näitä uusia mahdollisuuksia noin kuusi, seitsemän vuotta sitten työhuoneessani TTL:lla (kts. kuva ylhäällä vasemmalla.)

Tänä päivänä terveysteknologian markkinat suorastaan pursuavat erilaisia mittalaitteita. Tunteet ovat pinnalla. Joten moni laite lupaa objektiivista tietoa tunteiden vaikutuksesta ihmisen toimintaan.

Syvällä aivojen keskiosissa sijaitsee amygdala. Tämä mantelinmuotoinen alue on tärkeä tunteiden tunnistamiselle ja tunnemuistoille. Nykyään tiedetään, että erilaiset tunnetilat aktivoivat myös muita aivoalueita. Ihmisen keho tuntee tunteet kuten Lauri Nummenmaan ja tutkimusryhmän julkaisemat tunnekartatkin kertovat (Tiedelehti elokuu 2018)

Tunteet vaikuttavat autonomisen hermoston fysiologiaan. Erilaisten tunteiden vaikutuksia mm. sydämen sykkeeseen, hikoiluun, hengitykseen ja silmän mustuaisen kokoon ja reaktioihin on tutkittu pitkään. Näiden tutkimusten pohjalta markkinoille on ilmestynyt erilaisia mittalaitteita, joiden väitetään tunnistavan tunteita. Luotettavaa tutkimustietoa niitten todellisesta kyvystä toimia tunnetutkina ei kuitenkaan ole riittävästi.

Palataan minulle esitettyyn kysymykseen: Haluatko tunnetutkan? Kun kysymys esitettiin minulle, ajatus oli, että kehon fysiologiset vasteet eri tunteille tehtäisiin väreillä näkyviksi toiselle ihmiselle. Henkilön ympärillä olisi tunnevärikartta, jonka minä näkisin kaleidoskoopin avulla. Päädyin siihen, että en tällaista halua enkä tarvitse. Nyt kun lisätty- ja keinotodellisuus (AR ja VR) tarjoaisivat uusia teknologisia mahdollisuuksia kuten vaikkapa ”tunne-tulkki-älysilmälasit”, joilla katsoa toisen tunteita, olen edelleen sitä mieltä, että tunnetutka ei ole hyvä idea.

Käyttäkäämme edelleen omaa luomuista, aivojemme, tunnetutkaa. Ihmisen otsalohkoissa on mm. peilisolujärjestelmä ja muita hermorakenteita, joiden avulla ihminen kykenee vastaanottamaan toisen ihmisen sanattomia, usein tunnetiloihin liittyviä viestejä. Niitä välittävät kasvojen ilmeet, eleet, äänen sävyt, kehon kieli. Toisen ihmisen mielialan aistiminen ja sen ymmärtäminen, että kaikki eivät tunnetasolla reagoi asioihin kuin minä itse on tunneälyä.

Luomuinen tunnetutka on riittävän tarkka, kunhan ihminen sitä käyttää; ei anna sen ruostua tai hautautua kiireen jalkoihin. Ihmisillä pitää olla valinnan mahdollisuus: kuinka paljon haluan tunteitani muitten kanssa jakaa. Tekninen vempain vie helposti tirkistelyn tielle. Se jos mikä vaarantaa ihmisen yksityisyyttä.

Mielikuvitukseni silmin näen, kuinka keinotekoisen tunnetutkan läpi kurkkien näen ympärilläni ihmisiä, joilla olisi hyvin erilaiset tunteiden värispektrit ympärillään. Ristiriitaisten tunnetilojen pyörityksessä minun pitäisi ratkaistava monia kimurantteja asioita: Kenen tunteisiin reagoin? Mikä on oikea tunnetila ja kuka sen määrää? Liittyykö toisen ihmisen tunnetila meidän väliseemme vuorovaikutukseen, vai onko sen syy ihan muualla? Onko ihmisestä huokuva tunne ensireaktio uuteen asiaan ja siis ohimenevä? Entäpä yksilölliset vaihtelut: On ihmisiä, joita nopeasti kuumottaa ja heitä, jotka ovat tasaisen tyyniä.

Edesmennyt isäni neuvoi minua: ”Älä Kiti provosoidu, kun provosoidaan”. Olen herkästi kiihtyvää ja nopeasti rauhoittuvaa sorttia. Minua on luonnehdittu myös järki-ihmiseksi, jota tunteet eivät kovin helposti vie. Tietäisitpä vain: Yli 40 vuoden työuran aikana on välillä pitänyt lähteä ulos happihypylle rauhoittumaan ja järjen ääntä etsimään, kun itsehillintääni on venytetty äärimmilleen. Taitaisipa tunnetutka tuottaa minusta ristiriitaista tietoa siitä riippuen, missä vaiheessa tunteitani tiiraillaan.

Kun tunneälyn puolesta innokkaasti liputetaan, järjen ääni uhkaa jäädä jalkoihin. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tunnesuodatin takaa sen, että sekä järjen että tunteiden ääni pääsevät kuuluville.

Aiheesta voi lukea lisää englanninkielisestä blogistani Ajatusfiilailua.

Kommentit (16)

바카라사이트
6/16 | 

On September 11, Ninh Giang County (Marine City) public security authorities prosecuted the case and were accused of being involved with six Manbok (Injanggun) officials to investigate a money-making gambling case. Prior to this, at noon on September 5, the Ninh Giang District Police received a report of the V commune leader, who is blessed with making money at the headquarters. When I got off the scene, <a href="http://casino-topseom.com" target="_blank" title="바카라사이트">바카라사이트</a>  the police fined six people in the Seoul Metropolitan Government in the office of the secretary's office. The amount of the silver plate was not announced by General Ninh.

MIT museossa eläkepäiviään viettävä Kismet robotti, jota 1990-luvulla opetettiin tunnistamaan ja ilmentämään tunteita: korvat heiluivat ja kulmakarvat kohoilivat. (kuva Wikimedia commons)

Jos pitäisi valita sana, joka useimmiten vilahtaa ihmisten puheissa tai toimii klikkailun houkutuslintuna eri medioissa, äänestäisin sanaa äly. Mitä on älykkyys? Miten se ilmenee? Mistä tunnistaa älykkään ihmisen? Miten määritellä eri eläinlajien älykkyys? Mistä kaikesta älyssä ja älyämisessä on kyse? Keskustelu älystä kuumottaa monia erityisesti, kun puhutaan tekoälystä ja sen voimallisesta esiin marssista. Tekoäly jyrää alleen ihmisälyn ja meistä tulee tyhmiä käskyläisiä, varoitellaan. Ehkä olen ymmärtämätön, ällinsä jo kadottanut ihminen, kun jo itse sana tekoäly minua naurattaa. Sanahan on älytön. Sehän viittaa näennäiseen älyyn. Sana tarkoittaa mielestäni pikemminkin älyn puutetta. Älyn eri ulottuvuuksia ja sen mittaamista on tutkittu enemmän tai vähemmän tieteellisesti kestävällä tavalla ainakin 1800-luvulta asti. Vastaukset kysymyksiin älystä ovat silti edelleen vajavaisia ja siksi niin otollinen väittelyn kohde.

Tekoälyn siunauksellisuudesta tai kirouksesta kiisteltäessä vastakkain ovat useimmiten ihminen ja jokin ”älyä sisältävä juttu”. Eläimet olisi perusteltua ottaa mukaan älyjen vertailuun. Mm. kyyhkyset ovat osoittautuneet oppiviksi ja tarkoiksi löytämään kudosleikkeistä syöpäsoluja. Aiheen ympäriltä löytyy myös useita YouTube-videoita.

Kun kuuntelen keskusteluja älyn ympärillä, mietin useimmiten sitä, mistäköhän itse asiassa kulloinkin puhutaan. Mitä älykkyyden muotoa puolustaa henkilö, joka pelkää ihmisälyn rapistumista? Minkälaisen tekoälyn erinomaisuutta hehkuttaa sen mahdollisuuksiin hurahtanut? Ihmisten puheissa lahjakkuudet, oivalluskyky ja älyn eri ilmenemismuodot menevät helposti sekaisin.

Väitän, että äly – älli –, jota jokainen ihminen elämässään eniten tarvitsee, on sellaista, jonka avulla ongelmanratkaisu toimii siinä ympäristössä, missä ihminen kulloinkin erilaisia päätöksiä tekee. Koska nettiin ei aina pääse ja taskussa majaileva älylaite voi uupahtaa, on älykästä opetella vaikkapa sellaisia perustaitoja, joilla löytää takaisin ihmisten ilmoille luonnon helmasta tai hotellille lomakohteessa kaupunkikierrokselta. Perinteinen kartta kannattaa siis pitää varalta myös taskussa ja ilmansuunnatkin olisi hyvä osata. Jos eksynyt onnekkaasti kohtaa toisen ihmisen, tämän älyä kannattaa hyödyntää reittiohjeita kysyessä. Vieraita kieliäkin olisi hyvä osata jonkin verran tai pitää pieni perinteinen sanakirja mukana. Digilaitteeseen ladattu tulkki-”robotti” ei välttämättä riitä. Vaikka käytössä olisikin tulkki-äppi, voi ihminen vielä tarvita elekielen taitoja. Oma mummoni oli monipuolisen elekielen taitaja. Hän jutteli sen avulla sujuvasti 1960-luvulla kesäisin mökillämme viikonloppua viettäneitten fyysikkoisäni ulkomaalaisten tutkijaystävien kanssa. Elekieli toimi erinomaisena tulkkina karjalan murteella ryyditetyn suomen kielen ja eri tavoin murtaen englantia puhuvien ihmisten välillä.

Hakusana IQ - älykkyysosamäärä - tuottaa sivutolkulla otsikoita. Osassa esitetään, että ihmisten keskimääräinen älykkyys, joka pitkään oli noususuunnassa, on kääntynyt laskuun. Yhtenä esimerkkinä uutisoinnista: YLE:n nettisivuilla kerrottiin vuonna 2013 tutkimuksesta, jossa tutkijat raportoivat, että nykyajan ihmisten reaktionopeudet ovat hidastuneet 1800-luvun lopun tuloksiin verrattuna. Tulkinta, jonka mukaan tulos viittaa älykkyyden laskuun on älytöntä julkaisuklikkien metsästystä. Pohdiskeleva ihminen, joka mieluummin miettii ensin vähän pitempään ennen kuin reagoi, saa testissä huonomman tuloksen kuin hätähousu. Tiedekokki ihmettelee sitä, että tutkimus ylipäätään hyväksyttiin julkaistavaksi tieteellisessä lehdessä.

Ihmisten älyn rapautumisesta huolestuneet osoittavat syyttävän sormensa digiajan ”tyhmentävään teknologiaan”. Jos ihminen digihurmoksen keskellä jättää kaiken olemisensa älylaitteen tuottaman tiedon varaan, hänellä ei olekaan älliä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että ihmisen älylliset eli kognitiiviset kyvyt kokonaisuutena olisivat huonommissa kantimissa nykyään kuin ennen vaikkapa ns. internet aikaa. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että informaatiovirtojen keskellä ja erilaisten tietoteknisten laitteiden pyörityksessä ihmisen tarkkaavuus ja keskittymiskyky voivat kuormittua liikaa ja tiedonkäsittelyn siksi vaikeutuu. Tästä ei kuitenkaan voi vetää yksioikoista johtopäätöstä, että ihmisäly on pysyvästi rapistumassa. Terveen ihmisen kohdalla kyse on ohimenevästä ongelmasta, joka poistuu, kun ihminen antaa aivoilleen ja mielelleen aikaa palautua. Kun päänuppi ei toimi ja ajatus jumittaa, informaation suuri määrä on usein keskeinen syntipukki, ei teknologia, joka sitä välittää. Siispä ratkaisu, jolla tyhmyys poistuu ja ajatus kirkastuu, on loppujen lopuksi helppo. Erilaiset informaatiota solkenaan suoltavat laitteet voi laittaa kiinni. Tämä on sitä käytännön älyä.

Älykeskustelun tiimellyksessä moni tuskin tuntee IQ:n eli älykkyysosamäärän määrittämisen syntyhistoriaa. Jo 1800 luvulla mm. sellaiset tutkijat kuin Paul Broca ja Francis Galton miettivät älyn mittaamisen ongelmaa. Galton oli englantilainen tilastotieteilijä ja matemaatikko. Broca oli ranskalainen antropologi ja lääkäri, jonka mukaan neuroanatomiassa on nimetty otsalohkojen aivoalue, jonka katsotaan liittyvän kielen tuottamiseen. Herrat esittivät, että mitä isompi kallo, sitä älykkäämpi ihminen. Nyt tiedämme antropometriaan perustuvan älykkyyden mittauksen olevan huuhaata. Toki yleensä käy niin, että aikuisena älyä on enemmän kuin lapsena. Jotakin on matkan varrella opittu ja älytty.

Suureksi hitiksi osoittautuneen IQ-testin kehitti parivaljakko Alfred Binet ja Theodore Simon vuonna 1905. Testin tarkoituksena oli antaa numeerista tietoa sitä, onko lapsen älykkyys ikätovereitaan vastaava, vai kenties edellä tai jäljessä. Tarkoitus oli myös tunnistaa lapset, jotka ovat vain laiskoja, älyssä ei sinänsä ole heillä mitään vikaa. Sittemmin älykkyystestien laatiminen on ryöstäytynyt käsistä. Netistä löytyy kaikenlaisia testitekeleitään mainostavia sivustoja, jotka lupaavat nerojen ja muiden ominaisuuksien tunnistamista testiensä avulla. Nykytutkimuksen valossa älykkyys on niin moniulotteinen asia, että sen luotettava mittaaminen on vaikeaa. Aiheesta toteaa Phillip Ackerman vuonna 2017 ilmestyneessä, aikuisten älykkyyttä käsittelevässä katsausartikkelissa, että laboratorioissa tehdyt testit eivät anna luotettavaa tietoa siitä, miten ihmisen äly toimii käytännön tilanteissa erilaisissa ympäristöissä, joissa älyyn kohdistuvat vaatimukset vaihtelevat. Laboratoriotestien avulla ei myöskään voi ennustaa ihmisen älyn kehittymistä pitkässä juoksussa.

On siis älytöntä väittää, että tiedämme älyn eri ulottuvuuksista riittävästi voidaksemme ottaa kantaa siihen, mikä/kuka on älykkyydellään niskan päällä: ihminen, tietty eläinlaji, kone, robotti tai dataa käsittelevä laskentaohjelma.

 

Kommentit (6)

Tapsa Nelikettu
1/6 | 

Parviäly on ehdoton inhokkini. Eräässä Facebook-ryhmässä akateemisesti koulutettu ryhmänjohtaja yrittää patistaa ryhmän jäsenet ratkomaan ongelmia "parviälyn" avulla. Useimmiten ratkaisua ei löydy, ja kun löytyy, se löytyy muutaman jäsenen yhteistyön avulla. Kukaan ei ryhmässä ole huomannut että näissä ratkaisuyrityksissä parviäly kuitenkin toimii. Se on nimittäin saanut aikaan klikkiytymistä ja jopa kiusaamista, mitä tahansa kunhan parvi saavuttaa tasapainotilan. Kuin kanalauma.

Luuttu
Liittynyt2.4.2016
Viestejä250
2/6 | 

Kysymys pähkinä. Osaatko kuvailla yksisivuisen nopan yhdellä sanalla?  Aikaa yksi minuutti,  jos et osaa vastata minuutissa olen sinua vähintään 70 ÄO  pistettä älykkäämpi.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1785
3/6 | 

Mieleen tulee yksi mahdollinen älykkyyden muoto, oivaltava älykkyys. Se lieneekin monen niin arkisen kuin tieteellisen älytyypin taustalla ollen siis jonkinlainen perusäly. Siinä mielen vallitsevat tilat, mielenelementit, toimivat oivalluksen reunaehtoina, joiden yhteisvaikutuksena oivallus muotoutuu uutena, alkuperäisten reunaehtojen (mielenelementtien) kanssa sopusointuisena mielenelementtinä.

Oivaltavan älykkyyden mekanismia voi verrata Benardin konvektioon (BC). https://www.google.com/search?q=benard+convection+pictures&tbm=isch&hl=f...

Uutta, oivaltuvaa mielenelementtiä vastaa BC:ssä konvektiomateriaalin yläpintaan muodostunut kuvio, joka on reunaehtojen jonkinlaisen sopusointuisen yhteensulautumisen tuloksena muodostunut uusi hahmo. BC:n reunaehtoja ovat mm. astian koko, muoto ja sileys (pienikin naarmu tai kuuma piste astian reunassa on uusi reunaehto), konvektionesteen tiheys, lämmönjohtavuus ym., pohjan kuumuus ja lämpövirran keskimääräinen lämpötila, astiaan lisätty tietyn kokoinen ja tietyssä lämpötilassa oleva esine jne.

Kaikki vallitsevat reunaehdot antavat oman lisänsä ”oivalluksen” hahmoon. Jonkun reunaehdon vaihdellessa myös ”oivallus” vaihtelee, samoin reunaehtojen vähetessä tai lisääntyessä. Vastaavasti tapahtuu oivaltuvan mielenelementin kohdalla ihmisessä (tai myös eläimessä). Reunaehtojen vaihdellessa mielivaltaisesti tai unohtuessa ei oivallustila ehkä pääse lainkaan syntymään. Reunaehtokokoelma voi olla myös riittämätön kyetäkseen synnyttämään merkittävää oivallusta.  Kyseessä ovat tällöin keskittymisen puute ja heikot tiedot oivalluksen ehdoista.

Ongelmallisella mielenelementin käsitteellä voisi tarkoittaa aivotilan ja vastaavan tietoisuuden tilan kombinaatiota tai toisinaan pelkkää aivotilaa.

Korpit jutelevat Lapin tunturimaisemassa huhtikuussa 2018.

Korpit pitivät aikamoista elämää huhtikuun puolivälissä Lapin tunturimaisemassa, jossa aviomieheni oli piilokojussa kameroittensa kanssa odottelemassa maa- ja merikotkien saapumista levähdyspaikalleen. Korpit varastivat aviomieheni mukaan koko shown.

Korppijengiä ei todellakaan voi olla huomaamatta. Kun linnut lehahtavat paikalle ääntä ja liikettä piisaa. Niiden touhuja seuratessa usein mietin, mitä kaikkea niitten ns. sosiaalinen elämä lauman jäsenenä pitääkään sisällään. Korpit ovat – vaikkei sitä aina niitten ääntelystä uskoisikaan – laululintuja. Ne oppivat monenlaisia lurituksia ja ovat taitavia matkimaan muiden lintujen laulua, ihmisen puhetta ja erilaisia ympäristön muita ääniä. Saksalainen lintututkija Edward Gwinner kirjoitti jo vuonna 1964 korppien käyttävän myös joustavasti elekieltä. Korppia pidetään yhtenä älykkäimmistä linnuista. Vaikka korpin sekä serkkunsa variksen sosiaalisia taitoja on tutkittu varsin paljon, Gwinnerin elekieltä koskevat havainnot eivät juurikaan innostaneet muita lintututkijoita.

Nyt korppien eleseurustelua ovat vihdoin tarkkailleet Simon Pika ja Thomas Bugnyar, saksalainen ja itävaltalainen tutkija. He kuvaavat vuonna 2011 Nature Communications -tiedelehdessä ilmestyneessä artikkelissaan havaintotutkimuksensa tuloksia. Kohteena oli vapaana elävä korppijengi. Nämä korpit ottivat nokkaansa toistuvasti mm. sammalta, pieniä kiviä tai tikkuja. Päätään eri tavoin nyökytellen ne näyttivät esineitä, useimmiten korppikaverille, jonka kanssa jo muutenkin oltiin yhdessä touhuamassa. Nokassa olevia esineitä myös tarjottiin toiselle. Nokassa olevia esineitä korppi käytti hyväkseen myös silloin, kun halusi kiinnittää toisen korpin huomion.

Sormella osoittamista osana viestimistä pidetään ihmiselle uniikkina ominaisuutena. Peukalon ja etusormen pinsettiote taas toimii ihmisen nokkana esineitä poimiessa. Tutkimusten perusteella kädellisten eläinten eleiden käyttö on harvinaista. Simpanssit voivat tiettyä kohtaa kehoaan rapsuttamalla viestiä, mistä kohdasta haluavat itseään suittavan. Ihminen voi vain arvailla, mistä on kyse, kun korpit elehtivät nokkansa ja siihen nappaamiensa esineitten avulla. Onko kyse siitä, että utelias korppi, etenkin nuori, tutkii nokkansa avulla ympäristöään ja nokan avulla oppii tunnistamaan, mikä on ruokaa ja mikä ei? Korpit eivät koskaan tutkijoitten mukaan kuitenkaan tarjonneet toiselle korpille syötäväksi nokkaansa nappaamiaan tavaroita. Nokkamaiset eleet eivät liittyneet ruokailuun. Voiko olla niin, että tietyt pään liikkeet ovat elekieleen perustuvia ”sanoja” esineille? Yhdistämällä pään liiketieto nokassa olevaan esineeseen voisi silloin olla ihmiselle avain korppien elekielen ymmärtämiseen.

Korpit varastoivat ruokaa erilaisiin piiloihin, mutta elehtiminen nokan ja pään liikkeiden avulla ei tutkijoitten mukaan ollut yhteydessä esineiden piilottamiseen. Koska nokan avulla tapahtuva eleviestintä tapahtui yleensä naaraan ja koiraan välillä, tutkijat päättelivät, että korppien elekieli liittyisi parin etsintään ja seurusteluun mahdollisen, tulevan kumppaninen kanssa. Kun korppeja tarkkailee, huomaa niiden tekevän myös monenlaisia pään liikkeitä nokka vapaana kantamuksista. Ehkäpä silloin on kyse syvällisemmästä tutustumisesta: Voisiko tuon kanssa ajatella perheen perustamista? Korppilaumassa sosiaaliset taidot ovat yksilön selviämisen kannalta tärkeitä. Korppi tarvitsee hyvien kaverisuhteiden lisäksi luotettavan puolison, jonka kanssa yhteistyö varmasti sujuu. Siksi korppi ei tutkijoitten havaintojen perusteella ihan heti ole valmis pitkäaikaista parisuhdetta solmimaan. Ehkäpä elekieli on tapa tutkailla, löytyykö yhteinen sävel kumppaniehdokkaan kanssa.

Niiden kirjojen joukossa, jotka eivät kirjahyllystämme päädy kiertolaisiksi, on Pohjolan linnut värikuvin vuodelta 1967 (Otava). Kirjassa korppi kuvataan araksi ja varovaiseksi, ihmisasutusta karttavaksi linnuksi, joka määrätietoisesti partioi eräseutuja. Keväisin puolisot intoutuvat taitaviin lentonäytöksiin ja huitaisevat välillä siiveniskuin muut, temmeltämistä häiritsevät, linnut pois tieltä, kerrotaan kirjassa. Vuosikymmenten saatossa osa korpeista on kaupunkilaistunut. Nykyään korppijengejä on bongattu elämöimästä jopa Helsingin Kehä I:n tietyömaan vierestä.

Korppijengin juttelusta ihminen kuulee mm. krr krr krr, krooo, klong ja klun -äänteitä, luen Pohjolan Linnut -kirjasta. Samalla kerrotaan, että korppien kieli on tätä paljon monimuotoisempaa. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, meillä on äänitys- ja analyysiteknologiaa, jonka avulla tuotetut äänen spektrianalyysit avaavat aivan uudet mahdollisuudet sekä tallentaa että tutkia eläinten ääntelyä. Vuonna 2015 kirjoitin Tiedekokki -blogissani ”Lennokasta Parviälyä” siitä, kuinka näillä uusilla tutkimusmenetelmillä on voitu todeta mm. naakan ja papukaijan nimeävän oman poikasensa tietyllä uniikilla äänneyhdistelmällä, johon poikanen leimautuu.

Voisiko ihminen oppia korppien kieltä äänispektrien ja elekielen analyysien yhdistämisen avulla? Korppi osaa matkia taitavasti ihmistä. Voisiko ihminen oppia puhumaan ymmärrettävää korppia treenaamalla oikeanlaista ääntämistä korpin puheen äänispektrin avulla? Opettelemmehan me vieraitten ihmiskielten oikeata ääntämistäkin ääninauhoja kuunnellen. Sitten vaan ihminen ja korppi yhdessä treenaamaan puhetaitojaan. Matkiiko korppi vain ihmistä tajuamatta, mitä sanoo? Ehkä tähänkin kysymykseen saataisiin vähitellen vastauksia. Saattaako tulevaisuus tarjota tulkkaus-sovelluksia, joilla korpin puhekieli muuttuu ihmiselle ymmärrettäväksi ja päinvastoin. Taipuuko älyteknologia tähän haasteeseen? Voisivatko Hugh Loftingin 1920 - 30-luvuilla kirjoittamat tarinat, joissa eläinlääkäri Dolittle (suomeksi Tattinen) oppii puhumaan yli 500 eläinlajin kieltä, muuttua todeksi?

Kommentit (2)

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1785
1/2 | 

The valley of the ravens, Lataaja: Wildlife Conservation (Youtube) Korppien ratsastusta villisikojen selässä, korppiparin seurustelua pökkimällä jalalla, yhteisten lentokuvioiden tekemistä, nautiskelemista päätä käsiteltäessä nokalla ym.

Korppien toimista ja kyvyistä on monta YouTubea, joista ilmenee mm. se, että korpit voivat viestittää pään asennoilla ym. ääntelyn ohessa.  Uskomatonta älykkyyttä mittaa vesikoe

https://www.youtube.com/watch?v=ZerUbHmuY04

https://www.youtube.com/watch?v=cbSu2PXOTOc

Korpin kieltä pohtiessa herää kysymys, voisiko korpilla pään ja nokan liikkeiden lisäksi olla muita ilmeitä, kasvojen ilmeitä ym.

käyttäjä-3779
Liittynyt12.5.2014
Viestejä1785
2/2 | 

Ihmisten välisen keskustelun (puhumisen) ja korppien välisen keskustelun yhdestä tärkeimmistä syistä voidaan tehdä omituinen oletus.

 Puhuminen voitaisiin nähdä kumppanin aivojen psyykkisen tilan tunnusteluprosessina. Ihminen "ojentaa" kumppaninsa aivoihin annoksen puhetta ja saa vastaukseksi aistikokemuksen kumppanin psyykkisestä tilasta. Toinen tekee vastavuoroisesti saman toiselle, ja ihannetapauksessa tunnustelu jatkuu kokemuksen täsmentyessä ja jäsentyessä analogisesti kohteen sormilla tunnustelun tavoin. Myös kosketustunnustelu edellyttää käden aistisolujen pitämistä aktivoituneena. Yleistettyä keskustelun avulla tapahtuvaa mielen ominaisuuksien aistimista voisi ehkä kutsua "ihmissuhdeaistiksi".

Vastaavasti korppien seurustelulla voisi olla sama tavoite, seurustelukumppanin psyykkisen tilan tunnustelu..

Seuraa 

Tiedekokki

Kiti Müller on neurologi, joka 60 vuotta täytettyään teki v. 2014 uraloikan ja siirtyi Työterveyslaitoksesta Nokian lääketieteelliseksi asiantuntijaksi. Hän tekee kognitio- ja neurotieteen tutkimusta kansainvälisessä Nokia Bell Labs tutkimuskeskuksessa. Tiedekokki pitää tietoyrteillä maustetuista ajatusliemistä, mutta inhoaa huuhaa-rikkaruohoja.

Teemat

Kategoriat