Taide-elämys kaihileikkauksessa, kuva Wikimedia commons

Silmäni edessä värispektrin eri värit muuttavat hitaasti muotoaan, liittyvät toisiinsa ja erkanevat taas. Näkymä silmäni edessä toi mieleen lapsuuteni kaleidoskoopin, jonka muuttuvia värejä jaksoin katsoa pitkiä aikoja. Korvani juuressa kuulen ajoittain hiljaista puhetta. Kohta kuuluu pientä naksutusta. ”Nyt voi näkyä kirkas valoilmiö. Seuraavaksi kiillotan, kertoo rauhallinen ääni kovani juuressa”. Ääni kuuluu silmäkirurgille. Vasemman silmäni kaihileikkaus oli kivuton taidenautinto.

Olin jo pitempään välttänyt pimeäajoa. Autojen kirkkaat valot häikäisivät. Kirkkaassa päivänvalossa huomasin usein parittaneeni sinisen ja mustan sukan. Vaikka kuusikymppiä on monessa mielessä uusi neljä- tai viisikymppiä, silmän mykiöön eli linssiin tämä ei päde. Iän myötä mykiön aineenvaihdunta heikkenee ja alun perin kirkas linssi samenee. Linssin tehtävä on taittaa valo tarkasti verkkokalvon pintaan. Sen muoto muuttuu sen mukaan, katsotaanko lähelle vai kauas. Päälle nelikymppisen linssin kyky mukautua lähelle katsomiseen heikkenee ja avuksi tarvitaan silmälasit viimeistään, kun ojennetun käsivarren mittakaan eri riitä siihen, että saisi selvää kädessä olevasta luettavasta.

Kaihissa (harmaakaihi, katarakta) on kyse toisenlaisesta pulmasta: Samentunut silmän linssi läpäisee valoa huonosti. Tätä ongelmaa ei silmälaseilla korjata. On aika napata linssi pois ja pistää tilalle keinomykiö. Sen jälkeen maailma kummasti kirkastuu. Muistikin voi parantua. Nimittäin sitä, mitä ei kaihin vuoksi näe, ei voi myöskään muistaa.

Silmät ovat minulle herkkä paikka. Karsastin lapsena. ”Vasen silmäsi on laiska, silmät on leikattava”. Kuultuani tämän, pelkäsin monta päivää, että minulta viedään silmät. Karsastusleikkauksesta muistan vain sen, kuinka silmiä häikäisi, kun leikkauksen jälkeen silmien suojalaput poistettiin. Niinpä ajatus siitä, että tarvitaan kaihileikkaus ei tuntunut mukavalta. Ei, vaikka kuinka puhuin itselleni järkeä.

Minua ei kunnolla rauhoittanut, että lääkärinä tiesin, että kaihileikkaus tehdään nykyään mikrokirugisesti, silmä kunnolla puudutettuna ja polikliinisesti. Silmän sarveiskalvolle tehdään kaksi parin millimetrin viiltoa ja lähes elinkaarensa päähän tullut linssi poistetaan ultraäänellä. Laitteen nopealla taajuudella värähtelevän kärjen avulla mykiö pilkotaan ja poistetaan. Hiljainen nakutus, jonka kuulin samalla, kun ihailin värien alati vaihtuvaa kaleidoskooppia, tuli ultraäänilaitteesta. Sitten silmäni oma kapselipussi kiillotettiin ja sen sisälle sujautettiin kirkas tekomykiö.

Silmäkirurgi teki toimenpidettä leikkausmikroskoopin avulla. Salissa oli myös iso näyttö, jolle leikkausalue näkyi suurennettuna. Toimenpide kesti puoli tuntia. 

Turhaan pelkäsin. Leikkauspelkoon olisi aikoinaan ollut täysi syy. Silmäkirurgi Petri Järventausta kertoi minulle kaihileikkausten historiallisista merkkipaaluista, mikä auttoi minua nettisuunnistamaan kaihin hoidon tiedonlähteille. 

Kaihileikkaus on yksi varhaisimpia kirurgisia toimenpiteitä. Niitä tehtiin jo antiikin aikana. Kreikkalaiset ja egyptiläiset keksivät pilkkoa mykiön terävillä neuloilla pienemmiksi paloiksi, jotta se imeytyisi helpommin lasiaiseen. Koska poistetun mykiön tilalle ei laitettu mitään, samean mykiön aiheuttamasta sokeudesta kyllä päästiin, mutta ongelmaksi muodostui huomattava kaukotaitteisuus eli -näköisyys, kun silmään tuleva valo ei osunutkaan verkkokalvolle. Kaikki lähietäisyydellä oli sumeata. Vahvoilla pluslaseilla tilannetta yritettiin korjata. Erilaisia silmälaseja oli ollut onneksi käytössä jo 1200-luvun lopulta.

Vuonna 1748 ranskalainen Jaques Daviel (1696-1762I teki kaihin poiston silmästä haavan kautta. Turun lasaretissa tehtiin ensimmäinen mykiön poisto vuonna 1771.

Ensimmäisissä kaihileikkauksissa mykiö työnnettiin neulalla silmän lasiaiseen ilman puudutetta, ja hygieniasta ei piitattu. Varhaiset leikkaukset olivat siis ilmeisen kivuliaita ja myös hengenvaarallisia. Infektioriski leikkauksessa oli suuri ja infektiosta monikaan potilas ei hengissä selvinnyt.  Koska linssin samentuma aiheutti lopulta sokeutta, moni potilas silti otti ison riskin ja suostui toimenpiteeseen.

Vuodesta 1840 alkaen kaihileikkauksia tehtiin yleisanestesiassa. Sairaalahygienian uranuurtaja Ignaz Semmelweiss otti vuonna 1847 käyttöön käsien pesun ja niiden desinfioinnin synnytysosastolla eri potilaiden hoidon välissä. Hän raportoi, että tämän käytännön ansiosta lapsivuodekuumeet vähenivät merkittäväsi. Kesti kuitenkin yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin sairaalahygienian käytännöt alkoivat levitä. Se tapahtui vasta, kun Louis Pasteur ja Joseph Lister vahvistivat omalta osaltaan Semmelweissin havainnot oikeiksi. Semmelweiss oli valitettavasti itse kuollut jo vuonna 1865 haavainfektion aiheuttamaan kuolioon. Hygienia-asiat saatiin vähitellen tolalleen myös kaihileikkauksessa.

Kokaiinitipat otettiin käyttöön 1884 silmän paikallispuudutukseen. Leikkausinstrumenttien kehitys lähti vähitellen vauhtiin 1900 luvun alussa. 1960-luvulla silmälääkäri, keksijä ja jazz-muusikko Charles Kelman kokeili sekä linssin jäädytystä että ultraääntä samean mykiön poistoon. Idean ultraäänen käyttöön hän sai hammaslääkäriltään. Ensimmäisen tekomykiön kehitti 1940-luvulla englantilainen silmäkirurgi Harold Ridley. Duodecim-lehden artikkelissa vuodelta 1998 (Tero Kivelä) kerrotaan kaihileikkausta seuranneen yleislääkärin Steve Barryn harmitelleen ääneen sitä, että sameaa linssiä ei voi korvata kirkkaalla. Tämä aikakirjojen mukaan antoi ratkaisevan sysäyksen Ridleyn tekomykiön kehitystyölle. Mielestäni tämä on oiva esimerkki siitä, kuinka jokin ääneen lausuttu toive tai idea voi johtaa merkittävään keksintöön.

Nykyään ultraäänen käyttö on rutiinia kaihileikkauksessa. Tekomykiöt ovat taitettavia ja ne sujautetaan alle 3 mm:n kokoisesta leikkaushaavasta silmän omaan, kiillotettuun kapselipussiin.

Turhaan leikkausta etukäteen pelkäsin. Minulle, potilaalle, leikkaus oli eräänlainen taide-elämys. Leikkauksen jälkihoito monine tippoineen vaati kyllä huolellisuutta. Ilman kännykkähälytystä olisi tiputusten aikataulu minulla repsahtanut useamman kerran. Neurologille oli kiintoisaa huomata, miten vähitellen, kuten silmälääkärit olivat oikein ennustaneet, näkeminen leikatulla silmällä muuttui lähiviikkojen aikana. Myös aivoni mitä ilmeisimmin sopeutuivat vähitellen siihen, että vasemmasta silmästä valo taittui kirkkaan tekolinssin avulla eri lailla kuin samentuneesta.

Nyt, kun leikkauksesta on kulunut kuusi viikkoa, nenälläni keikkuvat silmälasit uusilla vahvuuksilla ja ympäristö näyttäytyy kirkkaampana. Pimeänäkö on kohentunut ja häikäisyherkkyys silmissä vähentynyt. Kun ikää karttuu, kaihista tulee yhä useamman vaiva. Yli 70-vuotiailla kaihia todetaan liki 70 %:lla. Suomessa tehdäänkin 50 000–60 000 kaihileikkausta vuodessa.

Joten jos on sumuinen olo eikä muista nähneensä sitä, mitä nuoremmat havaitsivat, kannattaa tutkituttaa silmänsä. Havainto-ongelmien syy voikin olla nykypäivänä turvallisesti hoidettava silmän linssin samentuma, kaihi. Lisäbonuksena taide-elämys.

Kiitän silmäkirurgi Petri Järventaustaa tekstin lääketieteellisestä tarkistamisesta.

 

Kommentit (5)

JK
6/5 | 

Kiva tarina taustoineen.

Olisi kyllä voinut käyttää kielellisesti oikeaa tekomykiö termiä keinomykiön sijaan ja taitettavan linssin sijaan puhua vaikka rullattavasta.

Harmi myös että kerran elämässä tehtävä operaatio ei vapauttanutkaan laseista, vaan tarinan lopussa uudet lasit keikkuu nenällä. Eihän se kaikille onnistu, mutta neurologikollegalle ois toivonut vimpan päälle tekolinssin valintaa.

Vierailija
7/5 | 

Voi itku, olin viisi vuotta sitten samaisessa leikkauksessa - jota maallikkona jännitin - ja pääsin eroon silmälaseista, toisin kuin neurologi ! Harmi !

kate
9/5 | 

Now I see that the eye surgery has been much more advanced. And largely thanks to the impact of the laser, the surgeries take place quickly, the success rate is high, and the patients recover faster. [wordle game](https://wordle-game.co)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tiedekokki

Kiti Müller on neurologi, joka 60 vuotta täytettyään teki v. 2014 uraloikan. Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori lähti tutkijaksi Nokian tutkimusyksiköihin. Nokialla vierähti viisi ja puoli vuotta. Kesän 2020 korvilla Kiti totesi, että on jälleen muutoksen aika. Hän palasi akateemisille juurilleen, Helsingin ja Aalto yliopistojen dosentiksi, jatkamaan soveltavan neurotieteen ja digiajan lääketieteen tutkimusta. Tiedekokki pitää tietoyrteillä maustetuista ajatusliemistä, mutta inhoaa huuhaa-rikkaruohoja.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla