Luottamus – potilastyön A ja O

Mistä lääkärilehdet kirjoittivat Suomessa, kun minä synnyin? Duodecim on lääketieteen yleislehti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1885. Lehden digitaalisesta arkistosta löysin vuoden 1954 numerot. Silmiini osui Antti Prusin artikkeli ”Lääkärin ja potilaan välisestä luottamussuhteesta” (Duodecim 11/1954, sivut 890–897). Alla on kuva lehden sisällysluettelosta. 

Pitkään keuhkotuberkuloosia sairastanut Prusi jakaa artikkelissa kokemuksiaan potilaana. Tuberkuloosi oli pitkään aiheellisesti pelottava, tuhansia ihmisiä vuosittain tappava bakteeritauti. Lapsuudessani puhuttiin lentävästä keuhkotaudista. Tuohon aikaan näin usein ihmisiä rykimässä ja syljeskelemässä kadulle. Junamatkoilta muistan kyltit, joissa kiellettiin lattialle syljeskely osana tubin leviämisen ehkäisyä.  

Artikkelissaan Prusi kiittää lääketieteen lähivuosien kehitystä, josta hänkin on potilaana saanut nauttia. Oletan hänen viittaavan streptomysiiniin, joka oli ensimmäinen tubibakteeriin tehoava antibiootti. Sen 1940-luvulla löytänyt mikrobiologi Selman Waksman sai ansaitusti lääketieteen nobel palkinnon vuonna 1952. 

Prusin tärkein viesti artikkelissa koskee lääkärin ja potilaan välistä suhdetta, jossa luottamus on hyvän hoidon perusta. Kun luottamusta ei synny, potilas hakee turvaa muualta, kirjoittaa Prusi. ”Koska on kysymys tunneseikoista, joihin järkisyyt eivät riittävästi vaikuta, turvaudutaan usein puoskareihin.” Puoskarit käyttävät väärin ihmisten herkkäuskoisuutta, hän jatkaa ja toteaa edelleen, että ”ei ole yksin puoskarien vika, jos yleisö heihin turvautuu”. Lääkäreillä kun ei aina ole riittävästi aikaa keskustella potilaansa kanssa.

Yli 66 vuotta sitten julkaistu artikkeli on sisällöltään kuin tätä päivää. Tarkkanäköinen Prusi on huomannut, että potilaan kanssa keskustelun tärkeys unohtuu, kun kiire ja väsymys vaivaavat lääkäriä. Lääkäreillä pitäisi olla enemmän aikaa syventyä potilaittensa asioihin, kirjoittaja esittää. ”Lääkärit joutuvat ehkä turhan paljon kirjoittelemaan tilastoja ja todistuksia ym. tärkeimpien tehtäviensä kannalta toisarvoisia asiakirjoja”. Prusin mielestä hoitotyö ja ”paperisota” pitäisi antaa eri henkilöiden tehtäväksi. Hän ehdottaa, että lääkärit ottaisivat oppia talouselämästä, jossa työnjakoa kehittämällä on saatu aikaan ”mullistavaa” kehitystä.

Erityisen pysähdyttävää on artikkelin kuvaus tuberkuloosiparantoloitten arjesta. Yksitoikkoiset päivät, virikkeiden puute, pikkumaiset säännöt – ”kuin vankilassa olisi”. Hermot ovat koetuksella, kun tubipotilas joutuu olemaan kuukausia eristyksessä muusta yhteiskunnasta ja tärkeät ihmissuhteet katkeavat. Prusi korostaa inhimillisen vuorovaikutuksen tärkeyttä, joka on hänestä tärkein potilaiden viihtyvyyteen vaikuttava tekijä. Tähän kuuluu mahdollisuus tavata toisia potilaita hoitojakson aikana. 

Lukiessani esimerkkejä parantoloiden arjesta mietin, minkälaisia tarinoita tulevaisuudessa kirjoitetaan nykypäivän palvelutalojen ja hoivakotien elämänmenosta. Silminnäkijä Prusi kertoo ”kyttäämällä kyttäämisen” kulttuurista parantolassa: Hissin käyttöön pitää olla lupa. Potilas, joka on kävellyt ulkona parantolan tohveleissa, saa lähtöpassit. Ikkunasta ulos katsominen on erään ylilääkärin mielestä sopimatonta. Lupaa keittää kahvia aamuisin ei annettu. Kahvinkeittokieltoa uhmannut, jatkuvaan vellin syöntiin ilmeisen kyllästynyt potilas, joutui sekä lääkärin että hoitajan epäsuosioon. Onko ylilääkärin arvolle sopivaa suorittaa pelikorttiratsioita? ihmettelee Prusi.

Prusi peräänkuuluttaa ihmistuntemusta. Arki, joka ei ole ankea, yksitoikkoinen ja yksinäinen, on tärkeä osa potilaan hoitoa, hän kirjoittaa. Parantoloihin tarvitaan töihin henkilö, joka ymmärtää erilaisia ihmisluonteita ja osaa tarkkailla mielialoja. Tällainen henkilö voisi tarvittaessa olla tukemassa hyvän hoidon kulmakiveä, luottamuksellista potilas-lääkärisuhdetta. 

Ilman viittauksia tuberkuloosin hoitoon ja parantoloihin, voisi yli 66 vuotta vanha artikkeli olla vuodelta 2021. Helsingin Sanomissa ilmestyi 22.1. mielipidekirjoitus nimimerkillä ”Vielä stadilla töissä”. Sen kirjoittaja on ilmeisen turhautunut, kun mahdollisuutta luoda pysyviä potilassuhteita ei ole. Työolot huononevat kirjoittajan mukaan aina vaan ja byrokratia sen kuin kasvaa. Hän toivoo lääkäreille työrauhaa hoitaa potilaita kunnolla. ”Työtä ei pysty enää tekemään lääkärinvalan edellyttämällä tavalla”, nimimerkki kirjoittaa.

Syntymävuotenani – 1954 ¬ Duodecimissa julkaistiin artikkeli potilaan ja lääkärin välisestä luottamuksesta. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen. Sen tärkeyttä sekä potilaan oireiden syiden selvittämisessä että hoidon onnistumiselle ei voi liikaa painottaa. Lääketieteessä on jo pitkään puhuttu siitä, että tietyn sairauden oirekuva ja kliiniset löydökset eivät suinkaan ole joka potilaalla samanlaisia. Sama koskee eri hoitojen tehoja. Digitaalisten potilastietokantojen ja datatieteen eri menetelmien avulla voidaan sairauksien hoitoa kehittää yksiöllisempään suuntaan. Lääkäriliiton Lääkärin työolot ja terveys 2019-tutkimuksessa 60 % lääkäreistä vastasi, että kiire ja tekemättömät työt kuormittavat. Kaikista tärkein osa työstä, potilaiden hoito, kärsii. Kiireessä moni potilaan hoidon kannalta tärkeä asia voi jäädä käsittelemättä ja kirjaamatta. Potilastietokannan perusta on silloin huteralla pohjalla. 

Lääketieteen teknologioiden huima kehitys ei voi koskaan korvata huolellista ja ajan kanssa käytyä luottamuksellista keskustelua potilaan ja lääkärin välillä. Sen yhteydessä kerätyn tiedon kirjaamiselle potilaskertomukseen pitää myös olla riittävästi aikaa.

Tammikuun 2019 Tiede-lehdessä ilmestyi artikkeli salakavalasta tuberkuloosista.