Insuliinin rakenne – punainen hiiltä, vihreä happea, sininen typpeä, vaaleanpunainen rikkiä (fi.wikipedia.org)

Jo noin 1550 eaa. kirjoitetaan egyptiläisissä papyrusarkeissa sokeritautiin sopivista oireista, mutta kehon liian korkeisiin sokeriarvoihin tepsivä hoito antoi odottaa itseään. Insuliini keksittiin vuonna 1921 ja siitä saatiin nopeasti kehitettyä lääke diabetekseen. Insuliinia voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä lääketieteen keksinnöistä. Huhtikuisessa diabetes kongressissa (ATTD 2022) juhlittiin 100-vuotiasta insuliinia ja muisteltiin sen kehitysvaiheita. Samalla katse oli vahvasti sairauden hoidon tulevaisuuden näkymissä.

Insuliinikyniin ohjelmoidaan älyä. Ne alkavat ”keskustella” potilaan iholle kiinnitetyn jatkuva-aikaisen sokerisensorin kanssa ja päättelevät tämän pohjalta kuinka paljon insuliinia potilas itseensä pistää. Myös insuliinikapseli, joka nielaistaan, ja josta insuliini vapautuu suolistossa esiteltiin. Insuliinilaastarikin mainittiin. Hengitettävä insuliinipulveri on jo markkinoilla, mutta se ei ole saanut varauksetonta kannatusta. Kongressissa olivat esillä perinteisten lyhyt- ja pitkävaikutteisten insuliinien lisäksi vain kerran viikossa annosteltava insuliini, insuliinipumput, keinohaima, tablettipohjaiset sokeritautilääkkeet. Pitkään hoidon löytyminen kesti, mutta kun vauhtiin päästiin, eri vaihtoehtoja diabeteksen hoitoon piisaa.

Insuliinikeksinnön kimpussa työskenteli nelikko Frederick Banting, John MacLeod, James Best ja James Collip. Heistä Banting ja MacLeod saivat vuoden 1923 lääketieteen Nobelin palkinnon. He jakoivat palkintorahat Bestin ja Collipin kanssa. Tämä tieto ilahdutti minua, koska uraauurtava tiede on usein tiimityötä, mitä Nobel palkinto (joka on rajattu korkeintaan kolmelle myönnettäväksi) ei mielestäni huomioi.

”Hiukan insuliinista” otsikolla lääkäri Viljo Weijo esitelmöi suomalaisille lääkäreille vuonna 1924. Luennossa hän kertoi hyvistä insuliinipistosten hoitotuloksista potilaansa sokeritaudin hoidossa. Tämän työmiehen arvellaan olleen ensimmäinen Suomessa insuliinihoitoa saanut potilas.    

Kun aloitin lääkäriopintoni 1970-luvulla, puhuttiin tyyppi 1 diabeteksesta, jossa insuliinihormonia joko erittyy liian vähän tai haima on tykkänään lopettanut sen tuotannon. Tyyppi 2 diabeteksessa taas haima oli laiska: Se myöhästyi insuliinin erittämisen ajoituksessa ja verensokeri ehti ainakin ohimenevästi nousta liian korkealle ruokailun ja makeisten napostelun jälkeen ennen kuin insuliini ehtii hätiin sokeritasoja laskemaan. Lisäksi puhuttiin insuliiniresistenssistä, jossa mm. rasvakudoksen, maksan ja lihasten solut eivät reagoi kunnolla insuliiniin. Diabetes, lihavuus ja metabolinen oireyhtymä kytkettiin toisiinsa.

Kliinikot ovat vuosikymmeniä miettineet, miksi potilaat reagoivat hyvin eri tavoin nykyisiin hoitoihin. Nyt tiedämme miksi. Kun liki 50 vuotta on kulunut lääkäriopintojeni aloittamisesta, sain huhtikuun kongressissa rautaisannoksen päivitettyä tietoa diabeteksesta. Kakkostyypin diabetesta on ainakin viisi eri alatyyppiä ja ykköstyyppiäkin kaksi. Eli ei ole ”yksi hoito sopii kaikille” -ratkaisua. Immunologia, genetiikka, sukuhistoria, potilaan sairastumisikä, diabeteksen reagointi insuliini- ja/tai diabeteslääkkeisiin sekä nykyaikaisten sokerisensoreitten antama tieto sokeriarvojen vuorokausivaihtelusta auttavat tyypittämään potilaan diabetesta. Tämä luo pohjan yksilöllisemmälle hoidolle.

Aloitin lääkäriopinnot vuonna 1973. Olin kesätöissä sairaalan laboratoriossa ja kiertelin näytteenottokärryn kanssa osastoilla ottamassa verensokerinäytteitä. Pistelin terävällä lansetilla reikiä potilaiden sormenpäihin ja puristin sormenpäätä saadakseni esille kunnon veritipan. Kapillaariveri imaistiin ohueen lasiseen putkeen. Siitä veri sekoitettiin varovasti kumitutin avulla pikkuruisen näyteputken liuokseen. Toinen vaihtoehto oli ottaa laskimoverinäyte.

1960-luvulla oli kehitetty virtsan tutkimista varten näyteliuskoja. Virtsan sokeripitoisuutta arvioitiin vertaamalla virtsaan kastetun liuskan värimuutosta ”sokerivärikarttaan”. Samaa liuskatekniikkaa käytettiin myös sormenpään veritippaan. Menetelmien tulokset olivat suuntaa antavia eikä niillä saatu käsitystä siitä, miten kehon sokeripitoisuudet vuorokauden aikana heittelehtivät.

1980-luvulla potilaat saivat käyttöönsä ensimmäiset kotisokerimittarit. Sormenpäästä mittaliuskalle tiputetun veripisaran sokeripitoisuus luettiin erityisellä lukulaitteella. Näin potilas, joka uskalsi itseään pistää, sai tarkempaa tietoa diabeteksensa tasapainosta. Alkujaan kömpelöt laitteet, joitten mitta-arvot piti kirjata erityiseen vihkoon, ovat nyt pienikokoisia. Digitaalinen mittaustulos siirtyy langattomasti käyttäjänsä älypuhelimeen. Itse mittaustapa ei ole muuttunut.

Koska glukoosia kiinnittyy veren punasolujen hemoglobiiniin, tämän tiedon käyttöä veren sokeripitoisuuden pitempiaikaisena mittarina ryhdyttiin tutkimaan 1970–80 lukujen vaihteessa. Mittausmenetelmästä (HbA1c) tuli vähitellen osa kliinistä diabetestutkimusta, koska se kertoo keskimääräisestä sokeritasapainosta mittausta edeltävältä, noin 2–3 kuukauden ajanjaksolta.

Paastoverensokeri ja HbA1c eivät kuitenkaan anna tietoa päivittäisistä sokeriarvojen vaihteluista.  Ymmärrys siitä, että eri potilaiden diabetes käyttäytyy eri tavoin, alkoi harppauksin lisääntyä, kun käyttöön tulivat jatkuvasti, tyypillisesti olkavarteen, kiinnitettävät sensorit. Niissäkin on keskeisessä roolissa piikki, joka läpäisee ihon. Ilman sitä ei kerry tietoa ihonalaisen kudoksen sokeriarvoista. Sokerisensoreiden tuottamat tuloskäyrät ovat osaltaan auttaneet diabeteksen alatyyppien löytämisessä.

Haiman insuliinia tuottavia soluja on onnistuttu kehittämään kantasoluista. Voisivatko ne olla ratkaisu insuliinipuutokseen? Insuliinipumput yhdistettynä jatkuva-aikaiseen sokerimittaukseen ovat olleet jo pitempään käytössä 1 tyypin diabeteksessa. Huhtikuun kongressissa esiteltiin pienen pieni keinohaima. Tällaiselle ei niin kovin tekniselle ihmiselle sen rakenne näytti kovin monimutkaiselta. Minikokoinen keinohaima pistettäisiin leikkauksella ihon alle, anatomisesti lähelle haimaa, suolen seinämän ulkopuolelle. Se saisi insuliinitäydennystä nielaistavasta insuliinikapselista, jonka päässä oleva magneetti auttaa kapselia löytämään kohteensa, keinohaiman. Siihen kapseli sitten kiinnittyisi ja tyhjentäisi sisältönsä keinohaiman insuliinivarastoon. Sieltä insuliinia vapautuisi elimistöön pikkuhiljaa. Keinohaima ”juttelisi” sokeritasoja mittaavan sokerisensorin kanssa. Minusta tuntui aika hurjalta ajatus siitä, että kehossani juttelisivat keskenään eri teknologiat ja diabeetikko voisi, kuten järjestelmän esitellyt puhuja totesi, täysin unohtaa edes sairastavansa tautia.

Diabetesrokotteen kehitys on ollut otsikoissa jo usean vuoden. Suomalaiset ovat kehitystyön eturintamassa. Kyse on itse asiassa rokotteesta, joka suojaa enterovirus -infektioilta. Tämä RNA-virus on jo pitkään yhdistetty tyypin 1 diabetekseen. Sinänsä yleensä lieväoireinen infektio voi joillakin laukaista vasta-aineiden tuotannon haiman insuliinia tuottavia soluja kohtaan. Potilaalle kehittyy insuliinihoitoa vaativa diabetes.

Diabetes on erinomainen esimerkki sairaudesta, joka on paljon monimuotoisempi sairaus kuin mitä lääkärikoulussa yli 40 vuotta sitten opin. Se on myös esimerkki siitä, miten laaja-alainen lääketieteellinen, farmakologinen, fysiologinen ja teknologinen tutkimus ja kehitysyhteistyö tuottaa uusia hoitovaihtoehtoja. Diabeteksen hoito kulkee kohti täsmähoitoa. Diabetes on myös esimerkki siitä, että lääkärin työssä oppii ja on opittava koko ajan uutta.

Kommentit (13)

Noah
22/13 | 

I am constantly scouring the internet for posts that will assist me. There is clearly a lot to learn about this. I believe you mentioned some valid arguments about the Features of diabetes as well. Keep up the good work! 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Tiedekokki

Kiti Müller on neurologi, joka 60 vuotta täytettyään teki v. 2014 uraloikan. Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori lähti tutkijaksi Nokian tutkimusyksiköihin. Nokialla vierähti viisi ja puoli vuotta. Kesän 2020 korvilla Kiti totesi, että on jälleen muutoksen aika. Hän palasi akateemisille juurilleen, Helsingin ja Aalto yliopistojen dosentiksi, jatkamaan soveltavan neurotieteen ja digiajan lääketieteen tutkimusta. Tiedekokki pitää tietoyrteillä maustetuista ajatusliemistä, mutta inhoaa huuhaa-rikkaruohoja.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla