Täälläkin on tietysti vietetty Charles Darwinin 200-vuotissyntymäpäivää. Koululaiset olivat tämän viikon lomalla, ja Oxfordin luonnontieteen museo tarjosi heille Galapagos-seikkailua Darwinin jalanjäljissä. Minulla on hidas sytytyslanka ja voi olla että olette jo kyllästymässä aiheeseen, mutta haluan silti vielä osallistua juhlintaan kertomalla jotain, mikä palautui mieleen omasta lapsuudestani.

Olin pienenä rasittavuuteen asti säntillinen. Yritin pitää kaikki Aku Ankatkin numerojärjestyksessä, mistä koitui monta yhteenottoa huolettomamman pikkusiskon kanssa. Koko maailman halusin  hahmottaa mahdollisimman selvästi, esimerkiksi eläinlajit. Oli siis kissa, koira, lehmä, orava, sammakko, hämähäkki, muurahainen ja niin edelleen.

Sitten tuli kriisi, nimittäin havainto siitä että muurahaisia on erilaisia. Pihapiirin punamustien kekomuurahaisten lisäksi oli myös lentäviä muurahaisia. Oli hiekkaan kaivautuvia pieniä mustia muurahaisia. Perunamaasta löytyi karmeasti polttavia keltiäisiä.

Vähitellen luontodokumentit ja Suuri eläinkirja paljastivat, ettei moninaisuus loppunut siihen. Erilaisia eläinlajeja  löytyi eri puolilta maailmaa valtavasti. Ei ollut mitään mahdollisuutta oppia niitä kaikkia. Miksei edes yksi iso kissaeläin maanosaa kohti voinut riittää, ja yksi myrkkykäärme ja yksi kuristajakäärme! En voinut käsittää, miten Nooakaan oli pystynyt sullomaan kaikkien lajien edustajat arkkiinsa. Tämä epäselvyys ärsytti minua ja vähensi kiinnostustani luontoon, koska en saanut siihen mitään tolkkua.

Isommaksi kasvettuani aloin pitää tätä tiukkapipoisuutta huvittavana. Vasta pari päivää sitten havahduin huomaamaan,  kuinka olin älynnyt ihmetellä perustavanlaatuista tieteellistä kysymystä. Harmi, ettei kukaan silloin kertonut minulle evoluutiosta. Miltähän moninaisuuden selitys olisi tästä lapsesta tuntunut?

Kommentit (0)

Seuraa 

Tieteen puudeli

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö. Tässä blogissa hän istuu syliin ja puree.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto