Minulla oli ilo ja nautinto lukea erinomainen sosiologinen teos. Jo esipuhe lupasi muuta kuin mitä useimmat viime aikoina läpi kahlaamani mediaa ja/tai uskontoa käsittelevät kirjat ovat tarjonneet.

"Tämä kirjaa pyrkii olemaan vanhanaikaista sosiaalitiedettä. Se yrittää selventää ilmiölle annettuja selityksiä ja esittää asiaankuuluvaa todistusaineistoa, niin että pystymme hylkäämään epäuskottavimmat selitykset." Kaiken lisäksi kirjoittaja arvioi, että teos on "enimmäkseen lukukelpoinen, vaikka siinä saattaa paikoin olla turhan paljon -isaatio-päätteisiä sanoja".

Takakansi mainostaa, että kirja sisältää kaikki tekijänsä tunnusmerkit: selkeyttä, innostusta ja tervettä järkeä. Ja amen, kaikki nämä lupaukset pitivät.

Jos kanavalla nyt on joku sosiaalitieteilijä, niin hän saisi ilomielinen selittää, miksi tämä on vanhanaikaista. Mitä järkeä on siinä, että nykyaikaiset sosiologit eivät yritä testata omia eikä muiden ajatusrakennelmia systemaattisilla havainnoilla siitä todellisuudesta, jota teoriat ovat kuvaavinaan? Moni käsitehäkkyrä romahtaisi empirian hipaisusta siihen paikkaan. Jotkut tosin ovat abstraktissa hämäryydessään jo kaiken testaamisen ulottumattomissa.

Tässä kehumani kirja käsittelee maallistumista. Sen on kirjoittanut Aberdeenin yliopiston sosiologian professori Steve Bruce.  Hän summaa loistokkaasti, miksi uskonnon valta länsimaisissa yhteiskunnissa on murentunut ja ennustaa uskottavin perustein, että se vähenee edelleen. Tämäkin on vanhanaikaista, sillä nykyään on muodikasta väittää vastaan koko maallistumisparadigmaa.

Esittelen kirjasta yhden näkökulman, joka saattaa säväyttää Tiede.f:n yleisöä. Bruce nimittäin sanoo, että tieteen osuutta maallistumisessa usein yliarvioidaan. Ihmiset eivät helposti hylkää maailmankatsomuksensa perusideoita vain siksi että on olemassa toinen, rationaalisesti paremmin perusteltu idea. Jos tiiviillä sosiaalisella yhteisöllä on yhteinen usko johonkin, sitä ei hevin romuteta ulkopuolelta esitetyillä todisteilla, olivat ne muiden mielestä miten vastaansanomattomia tahansa. Yksilön usko horjuu, kun yhteisön ote hänestä heltiää.

Monet meistä pystyvät myös kivuttomasti säilyttämään keskenään ristiriitaisia uskomuksia. Niitä vain käytetään eri tarkoituksiin. Tiede on murentanut uskonnon asemaa lähinnä epäsuorasti, teknologian kautta. Kun lääketiede alkoi parantaa sairaita ja viljelijät oppivat lannoittamaan peltoja, ei ollut enää yhtä tarpeellista rukoilla terveyden ja vuodentulon eli hengissä pysymisen puolesta. Nykyisin on varaa olla välinpitämätön Jumalan touhuista.

Monien kyselytutkimusten valossa on totta, että tieteen tekijät ovat paljon vähemmän uskonnollisia kuin ihmiset keskimäärin.  Bruce esittää yllättävää tietoa siitä, minkä alojen tutkijat uskovat Jumalaan useimmin ja ovat uskonnollisesti konservatiivisimpia:  matemaatikot, fyysikot ja lääketieteilijät.

Vähiten uskonnollisuutta on löytynyt antropologeilta ja toiseksi vähiten psykologeilta. Bruce arvelee tämän johtuvan siitä, että luottamusta kaikkiin uskonkappaleisiin murentaa tehokkaimmin altistuminen sille tiedolle, kuinka monenlaisiin erilaisiin asioihin ihmiset uskovat.

Ai niin, kirjan nimi. God is Dead. Secularization in the West. Blackwell Publishing, Oxford.

Kommentit (14)

pulu

Psykologia ja sosiologia ovat vahvasti sellaisia tieteitä, että niitä ei todellisuudessa testata pätevin metodein. Psykologian tutkijat suoltavat jatkuvasti tutkimustuloksia, jotka ovat yksipuolisia, ja mikä tärkeintä joista puuttuu virhetarkastelu. Esimerkiksi 60-luvulla tehtiin paljon rotta labyrintissä-kokeita. Eräs psykologi todisti pätevin kokein millainen labyrintin tulee olla, jotta saadaan pätevä tulos, mutta tulosta ei noteerattu ja psykologit jatkoivat kokeiden tekemistä epäpätevillä labyrinteillä.

Mitä tieteen rooliin uskonnon murtajana tulee, niin uskoisin sen toimivan erityisesti siten, että uudet sukupolvet oppivat tiedeyhteiskuntaan, eivätkä tarvitse jumalia mihinkään. Itse olen todennut, että uskovaisten kanssa keskusteltaessa on aivan sama mitä heille sanoo, he eivät horju mihinkään suuntaan. Tiede ei siis todellakaan varsinaisesti saa käännytettyä, mutta pikkuhiljaa se on todella poistanut jumalan tarpeen, ja edelleen kun uudet sukupolvet kasvavat aina vain tieteellistyneemmässä yhteiskunnassa yhä harvempi kääntyy kirkon (tai jonkin muun) puoleen. Lisäksi nykyinen yhteiskuntamme uskonnonvapauksineen ym. pyrkii mahdollisimman neutraaliin näkemykseen, eikä uskontoa tuputeta missään, on rationaalinen vaihtoehto varmasti houkuttelevampi ja luotettavampi. Ei ole mitään syytä uskoa.

kiivilintu

Maallistumisteesikeskustelussa on paljolti kyse siitä, miten sekularisaatio määritellään. Bruce:n mukaan välinpitämättömyys uskonnollisia kysymyksiä kohtaan on se suunta, johon ollaan menossa. Myös kirkon ym. vastaavien instituutioiden vaikutus vähenee.

Tämä ei kuitenkaan mielestäni tarkoita uskonnon häviämistä sinällään, vaan ainoastaan sen vanhan tyyppisen uskonnon vaikutuksen heikkenemistä ja korvautumista uudella. 60-luvulla oletettiin että 2000-luvulla uskontoa tuskin enää meillä länsimaissa onkaan, mutta kävikin niin että ihmiset korvasivat kirkossa käynnin ym. jäykät tavat henkilökohtaisemalla uskonnolla (aka "henkisyydellä").

Suomessa saa tästä osviittaa kun keskustelee tapakristityn kanssa. Monesti saa vastauksen: "Joo, kyllä mä tavallaan uskon Jumalaan, mutta en mä silti mikään uskis oo." Uskonto siis rajautuu yksityiselämän alueelle, mikä on länsimaissa hyvin näkyvä trendi.

Thot

Onko tuo nyt ihme, jos matemaatikot tai fyysikot ovat tilastollisesti uskonnollisempia kuin muut tieteilijät. Tuskin esteettisesti kauniit todistukset ja tajunta siitä, että lauseiden tai teorioiden kohdalla kyseessä on 'pysyvä' totuus, ainakaan vähentävät uskoa luonnontieteellisten vakioiden ja matemaattisten lauseiden 'luojaan'.

Lääketieteilijät varmastikin uskovat luojaan jo siitä syystä, että heidän antamistaan lääkkeistä ja muista myrkyistä huolimatta potilas parantui. Kyseessähän täytyy olla ihme! Lisäksi on vaativan leikkauksen aikana kiva saada apua jostain ylempääkin. Ja jos potilas sattuu kaikesta huolimatta kuolemaan, voi aina toivoa, että Jumalan lomakausi päättyy huomenna. Omaisille taas on helpompi kertoa suru-uutinen, kun saa heidät samalla vakuuttumaan, että potilas pääsi parempaan paikkaan ja parempaan hoitoon.

Psykologit taas todennäköisesti tieteenalansa mukaisesti näkevät kaiken ihmiskeskeisesti ja päättelevät, että ihminen itse luo demoninsa ja taivaansa oman päänsä sisällä.

Antropologit sen sijaan ovat nähneet, että sivilisaatiot tuhoutuvat harrastivatpa ne mitä uskontoa tahansa. Tästä he ovat tehneet nerokkaan päätelmänsä, että jumalaa ei ole olemassa, koska se ei pelastanut palvojiaan. (Toisaalta lääketieteilijät taas tietävät, että kaikki kuolevat aikanaan uskosta riippumatta.)

No joo, tämä oli taas tätä yleistystä...

P.S. Entä uskontotieteilijät? Uskovatko he mihinkään?

Avaimen haltija

Usein kuulee tiedeimmeisten ihmettelevän että miten ihmmeessä tämä älykäs suunnittelija ei pystynyt parempaan lopputulokseen ihmisen suhteen? Tällä he ikäänkuin ovat todistelemassa ettei Jumalaa ole olemassa. Itse en usko ulkopuoliseen Jumalaan.

Mutta ylivoimaisesti loogisin ajatus kaikesta on siinä että kaikki muodostuu yhdestä ja samasta asiasta jota voidaan kutsua Jumalaksi tai energiaksi tai jokainenhan voi antaa tälle asialle josta me kaikki koostumme, minkä nimen ikinä vain haluaa!

Kutsuttakoon tätä asiaa nyt kaikkivaltiaaksi energiaksi joka kykenee ajatuksensa voimalla muuttamaan itseään tiheämmäksi ja vähemmän tiheäksi energiaksi!

Ikuisuus on sikäli pitkä aika että siinä ajassa ehtii luoda äärettömän monta kertaa erilaisen maailmankaikkeuden.

Siinä vaiheessa kun on luonut äärettömän monta kertaa täydellisen ihmisen, voi tulla mieleen että mitäs järkeä on luoda aina vain täydellinen ihminen? Eikö olisi mukavaa jos loisi välillä vähemmän täydellisen ihmisen jota lääkärit voisivat hoitaa ja ehkäpä "luoda" ulkopäin ihmistä paremmaksi ja silleen!

Miten tylsää olisikaan olla täydellinen?!?

Lauri

Toivoisin miltä tahansa tieteeltä vastausta kahteen yksinkertaiseen kysymykseen.

1. Miksi olen olemassa?
2. Mitä seuraa kuolemani jälkeen?

Uskonnoilla lienee jokin vastaus. Mikä on kolumnistin tai tieteen vastaus tähän kysymykseen? Minulle ei kelpaa vastaukseksi, että tiede joskus ratkaisee nämä kysymykset, koska en varmuudella voi väittää eläväni huomiseen päivään.

Annikka Mutanen

Hei Lauri. Kirjoitin yllä, että tieteellinen maailmanselitys ei ole (sosiologi Steve Brucen mukaan) se asia, joka saa ihmiset hylkäämään uskonnon. Miksi se mahtoi inspiroida sinut kysymään tätä? Mutta koska nyt kysyit, niin yritän vastata.

1) Juuri sinä olet olemassa, koska juuri sinun vanhempasi juuri tiettyyn aikaan kohtasivat niin että juuri se siittiö ja se munasolu yhtyivät joista sinä sitten kasvoit.
2) Kun olet kuollut, ruumiisi hajoaa ja aivotoiminnan lakatessa tietoisuutesi sammuu lopullisesti. Ne atomit, joista koostuit jatkavat kiertoaan maailmankaikkeudessa. Elämäsi jatkuu siinä perimässä, jonka siirsit jälkeläisiisi ja muutenkin vaikutat edelleen jäljissä jotkat jätit muiden ihmisten elämään ja tajuntaan.

Annikka Mutanen

Muille myös kiitos hyvistä ja hauskoista kommenteista. Kiivilinnulle vastaisin, että uskonto ei ole säilyttänyt myöskään ihmisten yksityiselämässä sitä asemaa, mikä sillä oli sata vuotta sitten tai edes 40 vuotta sitten. Harvemmat harjoittavat uskontoa kotonakaan. Kun olin lapsi, oli esimerkiksi tavallista että lapset lukivat sängyssä iltarukouksen. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka yleistä se on nykyisin.

Vaikka suuri osa ihmisistä edelleen vastaa kyselyissä uskovansa Jumalaan tai johonkin korkeampaan voimaan, niin se ei välttämättä tarkoita, että tämä usko vaikuttaisi heidän tekoihinsa tai ajatuksiinsa paljonkaan. Kirjava uususkonnollisuus on lisääntynyt, mutta se ei kata samaa tilaa, minkä kristinuskon väistyminen on jättänyt.

Jos olisin uskontotieteilijä haluaisin tutkia juuri näitä asioita. Mitä ihmiset oikein oikeasti uskovat? Thot kysyi uskontotieteilijöiden uskosta. Veikkaan että sitä on selvästi enemmän kuin antropologeilla, koska uskontotiedettä opiskelemaan tullaan myös oman uskon takia. Helsingin yliopistossa uskontotieteen laitos oli pitkään teologisen tiedekunnan osa, ja edelleen se on puoliksi teologisen (ja puoliksi humanistisen) tiedekunnan alaisuudessa.

Avaimen haltija

Missä ihminen on? Siis ihmisen tietoisuus/ajatukset? Aivoissako?

Pieni ihminen kykenee kuvaamaan elävää kuvaa jota voi katsella simulaattorin avulla jossakin muualla ja kokea olevansa siellä missä kuvaa kuvataan?

Ehkä me todellakin olemme yksi kokonaisuus joka kokee kaikki asiat meidän kauttamme?!? Silloin kaikki asiat jotka teemme, tulevat tehtyä ikäänkuin itsellemme! Miten hassua olisikaan tulla tietoiseksi tästä ja muistaa miten ikävästi olemme käyttäytyneet itseämme kohtaan! Miten markkinataloudessa olemme kusettaneet itse itseämme!?! Miten turhaa raha on omalla tavallaan ollut! Rahallahan me olemme narraneet itsemme töihin, mutta rahan käsittelyyn olemme tuhlanneet paljon energiaa ja aikaa!

Toisaalta olemme saaneet kokea asioita erittäin värikkäästi. Ehkäpä kaikella siinä mielessä on tarkoituksensa. Ikuisuus kun on melko pitkä aika ja ikuisuuden aikana ehtii kokea yhtä sun toista!

.

Luojako?

"Jos olettaa itse olevansa pieni osa Jumalaa, ei voi kumota itseään eli Jumalaa.

Jos olettaa kaiken havaittavan eli energian olevan Jumala joka voi ajatuksensa voimalla käpertää itseään tiheämpään ja voi ajatuksensa voimalla tehdä työtä ja suoristua vähemmän tiheäksi, voi tehdä kokeen avaruudessa tuhannen samalla tavalla ajattelevan ihmisen kanssa.

hmiset kun voivat käyttää ajatuksensa voimaa ja viedä itsensä avaruuteen avaruusaluksillaan ja siellä ihmiset voivat käpertyä isoksi ihmispalloksi jonka keskelle he saavat aikaiseksi paineen ilman vetävää voimaa, kun alkavat suoristua ja työntää toisiaan pois päin toisistaan. samalla keskellä oleville ihmisille tulee kuuma, koska heidän pitää tehdä eniten työtä, etteivät he litisty. Ja kas kummaa, ihmiapallon pinnalla havaitaan painovoimailmiö ilman vetävää voimaa niin kauan aikaa kuin ihmiset työntyvät kiihtyvällä vauhdilla pois päin ihmispallon keskustasta. ja kas, nyt tämän vähemmän tiheäksi ihmispalloksi muuttuneen energiakeskittymän läpi voi heittää vaikkapa tennispallon, koska sen energia on muuttunut havaittavasti vähemmän tiheäksi energiaksi tilassa jonka ei tarvitse muuttua millään tavalla!

Voit siis huoletta uskoa ja tietää Jumalan eli itsesi olevan olemassa, toisin kuin sellaisen ihmeellisen tilan joka voi laajentua ja kaareutua!"

Mikael

Tieteentekijöiden uskonnollisuus on mielenkiintoinen aihe ja Thotin pohdinnoissa on itua. Lähtisin itse kuitenkin lähestymään asiaa toisesta näkökulmasta: suurin osa ihmisistähän ei valitse uskontoaan tai uskonnollisuuttaan itse, vaan se määräytyy heidän perhe - ja kuttuurisen taustansa mukaan.

Niinpä oikea kysymys ei ole "miksi lääkärit uskovat Jumalaan ja psykologit eivät" vaan "miksi uskonnollisista kodeista tulevat nuoret hakeutuvat lääkäreiksi eivätkä psykologeiksi".

kiivilintu

Uskontotieteilijöiden uskonnollisuutta arvioidessa kannattaisi muistaa, että eurooppalainen uskonnontutkimus on ollut perinteisesti liitoksissa kulttuuriantropologiaan, sosiologiaan, psykologiaan jne. Lähtökohdat ovat olleet sekulaarit ainakin viimmeiset sata vuotta. Euroopassa jos uskontotiedettä lukee, niin joutuu altiiksi samanlaiselle kulttuurien ja uskomusten kirjolle kuin antropologit. Peter Berger muuten arvioi, että juuri tämä voisi olla tärkeä syy miksi antroplogit (ja väittäsin, että myös eurooppalaiset uskontotieteilijät) ovat niin ei-uskonnollisia.

Amerikasta löytyy sitten teologia-sävytteisempiä tutkimusperinteitä, ja sellaisia lähtöoletuksia yhä yleisessä käytössä, joita eurooppalainen uskontotieteilijä kammoksuu. Suomessa uskontotiede on historiallisesti ollut naimisissa folkloristiikan kanssa, ja vain pienessä määrin teologian (nyt puhun siis tutkimuksien sisällöstä, enkä tiedekuntajaoista).

Apollon

Perhe- ja kulttuuritausta vaikuttaa varmasti siihen, mitä tieteitä kukin alkaa opiskella. Lääketiede ja psykologia kuulostavat molemmat 'hoivatieteiltä', joita luulisi (uskonnollistenkin tai ainakin idealististen) laupiaiden samarialaisten opiskelevan. Ehkäpä tosiuskovaisissa perheissä ajatellaan, että sielua tai mieltä ei tarvitse parantaa psykologian voimin, koska hengenhoitoon riittää syvä usko jumalaan. Sen sijaan ainakin kristillisessä perinteessä tiedetään hyvin, että Jumalan poikakin toimi lääkärinä.

Epäilen kuitenkin, että tieteenharjoittajien uskonnollisuutta mitattaessa ei olla eritelty eri kansallisuuksia: Kehitysmaissa riittää kyllä lääkäreitä, mutta onko niissä montakaan psykologia - poppamiehiä ehkä sitäkin enemmän. Jossain toisessa tutkimuksessa taas on todettu, että varallisuus vähentää uskonnollisuutta. (Ehkä siksi, että rikkaan ei tarvitse rukoilla varallisuutta ja jokapäiväistä leipää.)

Veikkaanpa siis, että kehitysmaiden tieteilijöiden tai kehitysmaista länsimaihin muuttaneiden tutkijoiden ottaminen mukaan tutkimukseen vääristää tilastoja: Eikö Intiassa valmistu vuosittain satojatuhansia luonnontieteilijöitä? Siellä niitä jumalia ja uskonnollisia yhteisöjä riittää, ja moni intialainen tutkija varmaan päätyy länsimaiseen yliopistoon.

Fyysikko

Hei,

olen väittelemässä fysiikasta ja olen opiskellut laudaturin matematiikan yliopistossa. Tahdon tehdä huomion fyysikkojen ja matemaatikkojen jumalkäsityksistä siltä osin kuin olen asiaa havainnoinut.

Toisin kuin yleinen luulo on, ei fysiikka selitä luontoa. Se on malli, jota parannellaan uusien havaintojen pohjalta periaatteella jota kutsutaan Ockhamin partaveitseksi; vähiten oletuksia sisältävä teoria on paras ja luultavimmin oikeampi malli. Matematiikka taas pelaa maailmojen kanssa jossa matemaatikot ovat asettaneet oletukset ja logiikan säännöt, eli ovat jollain lailla jumalia tässä leikissä.

Kun näiden asioiden parissa askartelee vähän aikaa, huomaa että ihmisen käsityskyky on rajallinen. On luonnollista tulla johtopäätökseen ettei voi ottaa kantaa asioihin joita ei pääse tarkastelemaan, esimerkiksi valon nopeuden tai jumalaisen hengen salamyhkäisyyden johdosta. Tällöin ei tietenkään pidä tehdä johtopäätöstä että on olemassa jumala tai Jumala. Fyysikolle luonnonlait ovat "jumalia" - sillä erotuksella että jos niissä havaitaan puutteita ne pyritään korjaamaan paremmilla. Esimerkiksi Einstein puhui jumalasta, mutta hänen jumalansa oli jotakin muuta kuin juutalaisten jumala. Kuuluisa toteamuksensa Bohrille kvanttimekaniikasta oli: "Jumala ei heitä noppaa", johon Bohr vastasi ettei ole Einsteinin tehtävä kertoa jumalalle kuinka hänen pitää asiansa hoitaa.

Erityisesti fysiikka ei voi ottaa ehdotonta kantaa kaikkea ohjaavan henkiolennon olemassaolosta, koska fysiikka käsittelee toistettavissa olevia ilmiötä, jotka samoissa olosuhteissa tapahtuvat aina samalla lailla. Ihmeet ja jumalaiset väliintulot eivät ole määritelmänsä nojalla toistettavia. Ainoa järjellinen argumentti on että jumalaa ei ole todennäköisesti olemassa koska O:n partaveitsen mukaan se toisi paljon enemmän oletuksia kuin hänen olemattomuutensa. Myöskin huomio että kaikissa kulttuureissa on uskonto, johtaa tähän argumenttiin.

Tiivistetysti vaikutelmani fyysikkojen jumalkösityksestä on Juice Leskistä mukaillen - On mahdollista että on jumala. Mutta meidän pitää varautua siihen ettei se ole sellainen kuin me kuvittelemme. Jumala voi olla kompleksilukukunta tai hiukkaskenttä eikä se rakastava, oikeudenmukainen jumala.

Kulttuurintutkija

Vielä painottaisin sitä, että tunnen varsin hyvin uskontotieteilijöitä ja kaikki tuntemani ovat halunneet painottaa, että toisin kuin teologit, he ovat ateisteja. Käsittääkseni koko uskontotiede lähtee (ainakin Helsingin yliopistossa) siitä olettamuksesta, että minkään yhteisön jumala(t) eivät ole sen oikeampia tai enempää olemassa kuin jonkin toisen. Toisin sanoen he, jos jotkut ovat nähneet maailman lukemattomat uskonnot, enkä usko että olisivat ainakaan päätyneet johonkin tiettyyn yhteen oikeaan. Eri asia sitten jos uskovat johonkin nergiaan tms. Siitä mie en hiffaa mitään.

Mutta näin folkloristina pääaineeltani ja antropologiaa, sosiologiaa ja kansatiedettä lukeneena haluaisin kiinnittää huomiota siihen seikkaan, että 'virallisen' uskon rinnalla elää yhä myös tuhatvuotisia kansanuskomuksia, joita tutkin tulevassa gradussani. Esimerkiksi saunaan mennessäni tervehdin saunatonttua, vaikka en nyt välttämättä ihan aikuisten oikeasti siihen uskokkaan. Mutta missä siis menevät uskon rajat. Vaikkapa biodynaamiset viljelijät uskovat, että vilja täytyy kylvää tietyssä kuunkierron vaiheessa ja vaikkapa järjestyspoliisi uskoo, että täysikuulla ihmisistä tulee tavallista hullumpia.

Onko kansanusko jotain, jota ei tulisi ollenkaan ottaa huomioon, kun puhutaan vakavasti uskonnoista, entäpä erilaiset uuspakanat, kuten wiccat tai vaikkapa ufouskovaiset??? Eikö ole vanhoillista sivuuttaa nämä uudet globaalit sieltä täältä yhdistellyt suuntaukset? Vai tuntuvatko ne niin älyttömiltä, ettei niihin usko kuin kylähullut? Entäpä jos tarina vaikkapa Jeesuksen ihmeteoista kerrottaisiin 2000-luvulla - uskoisivatko siihen muut kuin kylähullut?

Seuraa 

Tieteen puudeli

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö. Tässä blogissa hän istuu syliin ja puree.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto