“Yksikään tuntemani nainen tai tyttö ei ole koskaan kertonut saaneensa epätasa-arvoista kohtelua sukupuolensa takia. En myöskään ole kuullut kenenkään saaneen huonoa kasvatusta vain sukupuolensa takia, yleensä vanhemmat ovat olleet kelvottomia ihan muista syistä.”

Näin kommentoi Anonyymi aiempaa postaustani. Näinkö hyvin asiat ovat!

Oman lapsuuteni osalta voin kompata Anonyymiä. Rakastin urheilua ja rajuja leikkejä, eikä kukaan yrittänyt niitä kieltää. Kyläkoulussamme monet tytöt olivat  vahvoja ja ronskeja eivätkä jääneet poikia pahemmiksi missään fyysisissä kamppailuissa. Leikkikulttuuri oli raisua ja välitunnit usein yhtä taistelun mylläkkää.  Lapsuusvuosien non-stop-paini ja jatkuva kilpajuoksu varmasti vaikuttivat siihen, että aloin myöhemmin menestyä kamppailu-urheilussa. Se on ollut elämäni parasta huvia näihin päiviin asti. Olen siis onnellinen siitä, että sain lapsena riehua yllin kyllin tyttöydestäni huolimatta.

Onko teillä kaikilla – miehillä ja naisilla – ollut sama onni toteuttaa taipumuksianne? Vai onko teitä kasvatettu sellaiseen tytön tai pojan muottiin, johon ette olisi halunneet mennä? Mitä siitä seurasi? Kerro Anonyymille ja meille Tiede-lehden kasvatusjutun tekijöille.

Kommentit (36)

Sophia

Omalla koulutielläni olen kohdannut sukupuolista syrjintää, niin kipeästi että vielä vuosikymmenten jälkeen vihlaisi aloitusviesti.

Synnyin 1950-luvulla, jolloin naisten ja miesten roolit olivat erilaisia. Suvun tai kodin piirissä ei kuitenkaan nähty mitään eroja opillisten, akateemisten, kykyjen tai tehtävien välillä. Molemmat isoäitini olivat koulutettuja, työssäkäyviä ja perheellisiä naisia. Samoin akateemisesti koulutettu äitini, joka silloisia, muutaman kuukauden pituisia äitiyslomia lukuunottamatta kävi kokopäivätyössä ikänsä. Lisäksi hän opiskeli ohella useammassakin korkeakoulussa ns. mustan kirjan ja suopean työnantajan ansiosta suorittaen yksittäisiä arvosanoja pätevyytensä päivittämiseksi. Isänkin mielestä tämä oli ihan luonnollista ja taloustöiden hoito järjestettiin sen mukaan.

Kansakoulussa sain oppia kuten pojatkin ja koulu oli ihanaa. Siksi oppikoulun aloitus oli suuri järkytys. Pääsin yksityiseen, hyvämaineiseen yhteiskouluun, joka näin jälkeenpäin ajatellen oli 1960-lukulaiseksi järkyttävän vanhanaikainen.

Koulun matematiikan pääopettaja Jäärä oli opettajanhuoneen hallitsevin luonne. Hänen mielestään tyttöjä ja poikia ei olisi edes pitänyt päästää yhteisiin luokkiin. Ensimmäisestä matikantunnista lähtien Jäärä julisti, ettei tyttöjen ja naisten älyllinen kapasiteetti riitä matematiikan ja luonnontieteiden opiskeluun, ja tätä hän jaksoi koko keskikoulun sekä toistaa että käytännössä havainnollistaa. Jäärä nolasi, pilkkasi ja moitti koko keskikoulun ajani tyttöoppilaita, joten kun lukion aika tuli, vain yksi uhmakas likka uskalsi valita pitkän, Jäärän opettaman matikan, me muut valitsimme suosiolla reaali- ja kieliaineita.

Myös koulun muuhun opetussuunnitelmaan oli leivottu sisään Jäärän asenne: tytöt saivat opiskella kemiaa ja fysiikkaa vain vuoden, kun poijille opetusta annettiin kahden vuoden ajan. Meille opetettiin nämä kaksi vuotta kotitaloutta.. tytöille sopivampaa oppiainetta.

Jäärää seurasi myös hissan päämaikka Jäkälä: Historiaa opetettiin lukiossa koko luokalle, mutta vain tyttöjen piti vastata kokeissa. Poikien keskikoulun päättötodistuksen numeron Jäkälä lupasi pitää myös lukiossa ennallaan, kunhan pojat kirjoittaisivat kokeissa vain nimensä vastauspaperiin. Tunneilla ei heidän läsnäolonsa ollut pakollinen, tulla sai jos huvitti. Jos poika halusi nostaa hissannumeronsa, riitti että hän kirjoitti kokeessa edes jotain koepaperiin, nimensä lisäksi. Eivät toki meidän pojatkaan pitäneet systeemiä reiluna, mutta heidänkin oli mukauduttava.

Tietysti purnasin kotona, mutta tuohon aikaan opettajien auktoriteettia ei kukaan vanhempi uskaltanut ikinä kyseenalaistaa. Vanhempani lohduttelivat, että voithan sinä itseksesi opiskella kotona lisää, jos matkikka, kemia ja fyssa kiinnostavat. Juu, mutta kun ei kukaan selittänyt, niin vähiin omat opiskelut jäivät.

Niinpä yliopisto-opintoihin kuuluvia laskemisen kursseja, mitä biometriikoita ne olivatkaan, pelkäsin kuin tuomiopäivää. Mutta kun niissä opetettiin todennäköisyyslaskentaa, tiastotiedettä sun muuta huutamatta ja häpäisemättä, selvisin jokaisesta kurssista ensiyrittämällä. Mikä järkytys sielussani repesi. En ollutkaantyhmempi kuin pojat, ihan keskinkertainen. Se toisaalta kohensi itseluotamustani, mutta herätti valtavan katkeruudentunteen.

Tuskin Suomi tässä menetti Fieldsin mitalin. Ammatinvalintaan sekä heikot ma-lu -valmiuteni että aivopesusukupuleni rakenteellisesta kyvyttömyydestä vaikuttivat rajoittavammin kuin mihin todella olisin pystynyt.

Jotain hyvää traumasta on sentään siinnyt: sekä poikani että tyttäreni valitsivat pitkän matikan ja suorittivat sen ihan hyvin. Saman mahdollisuuden olisin itsekin toivonut saaneeni.

Annikka Mutanen

Kiitos Sophia karusta ja koskettavasta kertomuksesta. Onneksi ajat ovat tuosta parantuneet. Hienovaraisemminkin voi toki osoittaa tytöille ja pojille heidän paikkansa. Onko muilla siitä kokemuksia?

Pekka P

Istuin viime kesänä poikani häissä. Silloin jo biologiaa opiskeleva, mutta kemialla aloittanut tyttäreni istui vieressäni. Minjän vanhemmat istuivat samassa pöydässä. Isä on eläkkeelle jäänyt proffa ja koulutukseltaan kemisti. Äiti eläkkeellä oleva biologian opettaja. Tyttäreni löysi tietysti välittömästi yhteistä keskustelupohjaa poikani appivanhempien kanssa.
Se mikä minulle jäi mieleen, oli morsmaikun äidin kertomus siitä, että hänen opiskeluaikanaan ei pidetty sopivana, että tyttöpuoliset opiskelijat olisivat lähteneet poikapuolisten opiskelijoiden kanssa tekemään käytännön maastotutkimuksia, joissa saatettiin viettää telttaelämää pitkiäkin aikoja. Hän kertoi sen olleen silloin ainakin vahva jarru, jos ei jopa ihan este tutkijan ammattiin. Arvioisin hänen opiskeluaikansa ajoittuneen -50 luvun loppupuolelle.

Tyttäreni ei ole sanallakaan vihjannut, että sukupuoli olisi vaikuttanut opintoihin.

Olin itse viimeiset työvuoteni opettamassa oppilaitoksessa, joka on ollut perinteisesti vähintäänkin miesvaltainen ja sitähän se toki on vieläkin. Siinä muutosprosessissa, kun tyttöpuoliset saivat opiskeluoikeuden, poikapuolisten opiskelijoiden taholta tuli muutosvastarinnan kohdalla selkeitä ylilyöntejä, opettajien taholta ei varmaan niinkään. Opettajat kun oli jo opetettu tottelemaan :D Nykyään jo useat naiset ovat suorittaneet kyseisen oppilaitoksen (upseeri)opinnot kiitettävillä arvosanoilla ja voi jopa olla, että heitä nostetaan liikaakin esille vanhoillisen laitoksen kilven kiilloittajiksi.
Mutta niin se maailma muuttuu ja muutos on mielestäni pääsääntöisesti hyvä asia.

Hyvä Ellu! ( Märta Elisabeth Rehn )

Tytteli

Kuuskytluvun lapsena en vielä saanut sukupuolineutraalia kasvatusta. Perheen poikia kannustettiin, kun tyttöjen piti käyttäytyä vain huomaamattomasti ja olla muita varten. Omia lapsiani olen kasvattanut tasa-arvoon ja kunnioitukseen sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, uskontoa, ihonväriä ja kansallisuutta kohtaan.

Metusalah

En ole ihan varma sen puolesta, mahtuuko tämä kommenttini itse aiheeseen, mutta vielä 1960-luvulla silloisen oppikoulun opettajilla oli ylivertaisen aggressiivinen ote oppilaisiin nähden - aina tarvittaessa. Itse opiskelin silloisessa Jyväskylän Normaalilyseossa (joka edelleenkin on Suomen parhaita lukioita J:kylän Normaalikoulun nimellä), ja jossa muutamilla opettajilla oli "oikeus" raivostua tai räjähtää kesken oppitunnin; oppilasta joko lyötiin karttakepillä sormille, heitettiin liidulla, tai hänet ajettiin ulos luokasta käytävälle "häpeämään" tiettyjen (hyvinkin arvostettujen) opettajien toimesta. Siihen aikaan eivät vanhemmat tulleet koskaan rehtorille valittamaan kohtelusta, koska oppilas oli tietenkin aina väärässä. Tämä johtui siitä, että hänen vanhempansa olivat (tuohon aikaan) yleensä sodan jaloissa kompuroinut, työläistaustainen pariskunta, ilman kasvatustieteen maisterin loppututkintoa, tai muuta opiskelun ja /tai koulutuksen antamaa taustatukea.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että tyttöjä kohdeltiin 1960-luvulla Jyväskylän Normaalilyseossa opettajakunnan taholta hellävaraisemmin kuin meitä poikaoppilaita, jotka useimmin olimme häiriköitä. Tytöt yksinkertaisesti olivat kiltimpiä tuohon aikaan poikiin verraten. Oppilaiden vanhempien kannustusta sukupuoleen liittyen en osaa arvioida näin jälkikäteen, koska olin itsekin keskenkasvuinen silloin.

Minulle henkilökohtaisesti parin, kolmen opettajan äärimmäisen negatiivinen auktoriteettiasenne saattoi hyvinkin vaikuttaa myöhempään uravalintaani. Olen nyt myöhemmässä elämässäni oma-aloitteisesti korjaillut niitä "sivistyksen aukkoja", jotka aikani oppikoulussa jäivät taustalle vastenmielisten opettajien vuoksi.

Omat vanhempani olivat katastrofipariskunta, joiden elämää hallitsi paitsi täydellinen henkinen yhteensopimattomuus, myös alkoholi ja kyvyttömyys ohjata omaa lastaan tulevaan yhteiskuntaelämään. En vieläkään täysin voi käsittää sitä, miten kaksi TÄYDELLISESTI toisilleen sopimatonta ihmistä saattoivat elää virallisessa parisuhteessa yli 60 vuotta, ja että miten itse olen henkisesti ja fyysisesti selviytynyt hengissä näinkin pitkälle (eläkeikään), ja lisäksi suhteellisen täysijärkisenä kaikista lapsuuden ja nuoruuden ajan järkyttävistä kokemuksistani huolimatta. Minua hakattiin usein ollessani ihan pieni poika. En edes muista syitä, miksi minua hakattiin; muistan vain isän remmin, ilkeät sanat ja pahoinpitelyn. (Nykyisin sellaisesta isä tai äiti joutuisi oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.)
Itse onnistuin kasvattamaan omat kaksi lastani aikuiseksi koskematta heihin sormellanikaan opetusmielessä - paitsi halatessa ja hellyyden osoituksissa. Tässä prosessissa vaimoni auttoi minua paljon. Ilman puolisoni tukea olisin saattanut jatkaa itse kokemaani tyrannimaista kasvatusperinnettä ...

Herra Pelokas

Sanottakoon, että pojiltakin odotetaan tiettyä roolia. Patologisen ujo poika koulussa sai 90-luvulla kauttaaltaan vähemmän ymmärrystä kuin ujot tytöt. Liikuntatuntien painit, kampailut, riistot olivat kyllä luonteelleni vähän liikaa.

Ei sikäli, että olisi ainemenestyksessä vaikuttanut, vaikka pariin kertaan nolattiinkin luokan edessä, kun opettaja antoi minun pitää kokonaisen esitelmän liian hiljaisella äänellä huomauttamatta asiasta kertaakaan. Teknisten töiden opettaja piti vähän "yksinkertaisena" ja vitsaili: "Matematiikkako se lempiaineesi sitten on?" (olihan se ja olin luokan paras siinä).

Suvi

Hei, kiitos mielenkiintoisesta aiheesta! Kyllä nuo koulut on sellaisia tahoja, josta paljon tulee sukupuolistereotypioita tukevia asioita. Mitään kovin pahaa en ole kokenut siitä, että olen naispuolinen, mutta jotain kuitenkin. Lukiossa (valmistuin 2006) eli ihan nykyaikana, voisi sanoa, oli yks miespuolinen matikan opettaja joka lähes joka tunti mainitsi jotain että ei tytöt osaa matikkaa niin hyvin kuin pojat (vaikka niitä oli luokalla, esim. kaverini, naispuolinen kirjoitti pitkän matikan ja pärjäsi hyvin siinä), veisteli blondi- ja naisautoilija vitsejä. Toinen kaverini, silloin jo tarkka näissä epätasa-arvojutuissa, kyllä purnasi asiasta ja kyllä kai ainakin jokaista tyttöä ärsytti ne jutut, vaikka mitään ei kyllä tullut tehtyä. Todella inhottavaa se kyllä oli, mutta ei siitä kyllä sen kummempia traumoja jäänyt.

Muuten en ole mitään sen kummempaa huomannut, ihan rauhassa oon baareista öisin kotiin tullut jne. Sitä oon vaan joskus miettinyt, että miten pojat/miehet tuntuvat pitävän paremmin yhtä, puheenaihetta löytyy helposti urheilusta jne. Tytöt taas jakautuu enemmän eri kaveriryhmiin, joiden välillä ei ole mitään samanlaista yhteyttä. Se joskus vähän ärsyttää, vaikka se ei ole mitään varsinaista ulkopuolista huonoa kohtelua.

Neutroni

Metusalah:
"Olen täysin vakuuttunut siitä, että tyttöjä kohdeltiin 1960-luvulla Jyväskylän Normaalilyseossa opettajakunnan taholta hellävaraisemmin kuin meitä poikaoppilaita, jotka useimmin olimme häiriköitä. Tytöt yksinkertaisesti olivat kiltimpiä tuohon aikaan poikiin verraten. "

Minulla on aivan sama kokemus 80-luvun maalaisala-asteelta. Vaikka aina sanotaan, että pojille sallitaan enemmän kohellusta, kyllä sitä yritettiin tosissaan kitkeä, mutta pojat vain kohelsivat estelyistä ja rangaistuksista piittaamatta. Varmasti vähintään 95 % jälki-istunnosta ja laiskanläksysitä annettiin pojille ja tytöt selittivät mokansa liki poikkeuksetta vahingoiksi, joista ei sillä kertaa rangaista (vaikka joillakin se toistui usein). Perusajatus oli se, että jos poika mokasi tai unohti jotain, se oli tahallaan tai piittaamattomuutta tehty rikkomus, josta seurasi itsestäänselvästi rangaistus, kun taas tytön moka oli lähtökohtaisesti vahinko ja annettavissa anteeksi. Usein se oli totta, mutta ei suinkaan siinä suhteessa kun rangaistuksia jaettiin. Samoin kiistatilanteet ratkottiin aina tytön eduksi, silloinkin kun tyttö oli räikeästi väärintekijä. Pojille vain jauhettiin sitä typerää herrasmies sitä ja tätä -paskaa. Ja kyllä sama kaava tuntui toimivan niissä perheissäkin, joissa oli molempien sukupuolten lapsia, ainakin sisarusten välisten kiistojen ratkomisen osalta. Mutta ehkä perheissä oli myös sitä, että poikiin satsattiin toisella tapaa materiaalisesti enemmän.

Toinen selkeästi epätasa-arvoinen asia oli se, että aina tehtiin tytöille tyypillisiä puuhia. Riippumatta siitä, oliko opettajana mies vai nainen. Sen nyt vielä ymmärtää, että leikeissä ei voida mennä poikien villeimpiin riehumisiin, mutta esimerkiksi piirustusten tai askartelun aiheeksi olisi joskus voinut valita muutakin kuin tyttömäisiä aiheita. Tai antaa edes vaihtoehdon, jossa voisi piirtää vaikkapa koneita, avaruusaluksia ym. hauskaa, eikä aina Hjördis-tädin puutarhajuhlia.

Sitä en sitten osaa sanoa, että oliko sitä poikana, jolta odotettiin enemmän ja jota kasvatettiin ankarammin, jollain lailla vakavastiotettavampi. Ehkä, mutta lapsena sellaiseen ei kiinnittänyt huomiota. Yläasteelle menin kaupunkiin ja siellä oli selvästi tasa-arvoisempi meno niin hyvässä kuin pahassa.

tomppeli

Niin kauan kuin pojat eivät saa vuokra-asuntoa vapailta markkinoilta, huono-osaisemman sukupuolen asiat eivät ole kunnossa.

Pekka P

Neutronin kirjoituksesta tuli mieleen Saksan tunnit -60 luvun lopulta. Luokka oli iso ja pojat kai vähän riehuivat. Itse en muista metelöineeni, mutta opettajan mukaan en kuunnellutkaan ja siksi jouduin porukkaan, joka jätettiin jälki-istuntoon. Opettaja luetteli nimet ja merkitsi kai ne "mustaan kirjaansa"., koska sen ensimäisen kerran jälkeen oli sama kuka luokassa riehui. Sama "herrain kerho" jäi tunniksi viimeisen oppitunnin jälkeen lueskelemaan Saksaa ja tekemään kotitehtäviään. Ei sentään tarvinnut istua nyrkit pulpetilla, kuten normaalissa jälkkärissä.
"Herrain kerhon" kokoontumisia jatkui säännollisen epäsäännöllisesti muistaakseni koko lukuvuoden. Yhtään tyttöä ei porukassa ollut, eikä siitä hyvällä käytökselläkään päässyt pois. Eipä siitä kuitenkaan tainnut traumoja jäädä. Jos joskus rangaistus olisikin ollut jonkun kohdalla epäoikeudenmukainen, niin ainahan koltiaiset tekivät pahojaan, joista eivät jääneet kiinni.

Sophia

Kuusikymmenluvusta on jo puoli vuosisataa. Sekä yhteiskunta että koulu ovat muuttuneet huimasti parempaan, ainakin tyttöjen kohdalla. Toisaalta ei tarvitse mennä kuin toiset viisikymmentä vuotta siitä taaksepäin, niin naisten piti hakea "erivapautta sukupuolestaan"päästäkseen opiskelemaan yliopistoon.

Poikien koulutuksen kehittäminen onkin seuraava kehittämiskohde. Joskus kaunokirjallisuus ennakoi "virallista" huomiota. Olli Jalosen pari vuotta sitten ilmestynyt "Poikakirja" on rankka, mutta varmaan aika todenmukainen romaani siitä, miten poikalyseossa tehtiin miehiä. Voin suositella sitä, Annikalle ja muille koulutuksesta ja lapsista kiinnostuneille.

Vast'ikään ilmestynyt Jan Salmisen esikoisromaani "Äidinmaa" on dystopia siitä, millaiseen kauhujen maailmaan liian pitkälle viety sukupuolierityisyys saattaisi viedä, tosin erikoisemman ajatusleikin kautta. Jan Salmista haastateltiin aamupäivällä Ylen ohjelmassa "Viikon kirja" ja "Äidinmaa" meni suoraan kirjahankitalistankärkeen. Ohjelman voi kuunnella täältä:
http://yle.fi/radio1/kulttuuri/viikon_kirja/jan_salminen_aidinmaa_34792....

Outolikka

90-luvulla syntyneelle tytölle sukupuolisyrjintä ei ole ollut mitään radikaalia. Silti koen jossain määrin kärsineeni sukupuolestani, sillä olen aina ollut kiinnostuneempi taistelulajeista ja pallopeleistä kuin meikkaamisesta ja tanssista. Niinpä murrosikä oli kovaa aikaa, kun koko kaveripiiri alkoi meikata. Itse inhosin meikkejä enkä nykyään, parikymppisenä, meikkaa koskaan. Hametta olen pitänyt vain kerran 12-vuotiaana häissä - äidin pakottamana. Aikuisena aiheesta ei enää nurista niin paljon, mutta teini-ikäisenä tuntui ikävältä olla erilainen. Vielä nykyäänkin pelkään aloittaa miesmäisiä lajeja ja käyttää miesmäisiä vaatteita, jottei viimeinenkin feminiinisyyden hiven karkaisi minusta. En uskalla edes yliopistolla opiskella sukupuolentutkimusta, etteivät muut pitäisi minua "rekkalesbona" tai "ärsyttävänä äijänä".

Neutroni

Pitäisikö sekin sitten laskea sukupuoliseksi syrjinnäksi, että on saanut kärsiä siitä, ettei ole täyttänyt oman ympäristön "miehen mittoja". En ole ollut kovin kiinnostunut urheilusta, väkivaltaviihteestä ym. poikien jutuista, olin lapsena pienenpuoleinen, hyvin huono liikunnassa jne. Teknisessä näpertelyssäkin olin friikki. Mopon rassaaminen olisi ollut OK, mutta elektroniikka oli yksinäisen hullun hommia. Ja olen aina halunnut ymmärtää laitteiden ja prosessien toimintaa, enkä vain käyttää niitä voimalla runnomalla aivot narikassa niin kuin "kunnon miehet". En vain itse ole tullut ajatelleeksi tuota sukupuolisena asiana, koska luonnontieteet ja tekniikka, joista olin kiinnostunut, eivät kuitenkaan ole varsinaisesti naisellisia juttuja, vaikka eivät tosimiehille sovikaan. Tuolla kiinnostusprofiililla olisi varmaan saanut paskaa käteen tyttönäkin.

Outolikka:
Ei kai sukupuolentutkimus ole mitenkään äijämäinen juttu. Ole HC ja ota pari kurssia piirianalyysiä TKK:lta (tai mikä Aalto se nykyään onkaan). Sitä paitsi se tekee tytöstä "hyvän jätkän", ei "rekkalesboa" tai "ärsyttävää äijää".

kse

Herra Pelokkaan ja Neutronin kirjoituksesta tulee jotenkin elävästi mieleen omat kokemukset 70/80-lukujen taitteen koululaisena. Pojilta odotettiin ilman muuta reippautta, urheilullisuutta, "rehtiyttä", sanavalmiutta - eli tietynlaista itsevarmaa jätkäimäisyyttä (sinänsä joku "rehtiys" näytti tarkoittavan käytännössä kykyä valehdella sujuvasti opettajien edessä ja taitoa vierittää syy rikkeistä muiden niskaan...) Jos poikkesit näistä normeista ja olit vielä kiinnostunut matematiikasta ja vastaavista lukuaineista, niin opettajat eivät pelkästään sallineet kiusaamista vaan mm. liikunnanopettajien tapauksessa usein itse aloittivat sen.

En ollut mikään rääpäle vaan päin vastoin pitkä kömpelö lievästi ylipainoinen rillipää - motoriikka oli hakusessa varsinkin silloin kun pituutta tuli parhaimmillaan >10cm vuodessa. En muista, että olisin kuitenkaan mitenkään inhonnut urheilua pienestä pitäen vaan olin ennemmin ehkä utelias. Koska kuitenkin viihdyin yleensä omissa oloissani ja se vähäinen ystäväpiirikin ei ollut mitenkään urheillullista, niin eipä sitä juuri mitään oikeasti osannut. Opettajilla oli kuitenkin se asenne, että kyllähän kaikki pojat osaavat pelata jalkapalloa ja jääkiekkoa, työntää kuulaa jne. - ei tarvitse kait kertoa mitä liikuntatunneilla tapahtui kun kömpelöt tulevat nörtit laitetaan täysin kylmiltään pelaamaan esim. jalkapalloa useamman vuoden lajia harrastaneiden kanssa...

Liikunnanopettajista jäi oikein erityisen "lämpimiä" muistoja eräästä entisestä olympiakisoihinkin osallistuneesta entisestä huippu-urheilijasta, joka haukkui kaikkien kuullen meidän kolmen n. 10-vuotiaan onnettoman tunarin porukan, koska olimme eksyneet metsään hiihtoretkellä jäädessämme muista jälkeen ja palasimme omin toimin koululle. Kysessähän oli ilmiselvästi pahimman luokan pinnausta, koska emme olleet hiihtäneet koko hiihtolenkkiä niin kuin kaikki muut.

Viimeinen niitti oli ehkä se, että kun vihdoin oli löytänyt lajin, jossa huomasi jotenkin pärjäävänsä, niin oli leimautunut jo niin pysyvästi, ettei sitä voitu ymmärtää. Kun palasin suunnistusharjoituksista ensimmäisten joukossa (minulla on edelleenkin aivan uskomaton kartta- ja navigaatiopää), sain niskaani epäilykset siitä, että oli kopioinut rasteilla olleet kirjaintunnisteet muilta oppilailta. Sitä oppikin aika pian, että suunnistaessa ei kannattanut pitää kiirettä vaan oli ihan hyvä enemmin poiketa vaikka kaupassa ja pitää röökitaukoja, jotta ei olisi liian nopea.

No - ei kait ole mikään yllätys, jos kerron, etten harrastanut mitään liikuntaa vuosiin koululiikunnan jälkeen - ja nyt tulee harrastettua pelkästään yksilölajeja - ja mieluiten sellaisia, joita voi harrastaa täysin ylhäisessä yksinäisyydessä.

Toinen iso ongelma oli se, että olin myös jonkun verran ujo ja samalla kuitenkin äärettömän utelias ja tiedonhaluinen (yksi harrastus oli tietosanakirjan selailu...) - kaikenpäälle mielikuvitukseni oli (ja lienee edelleenkin) varsin vilkas. Käytännössä tämä pahimmillaan tarkoittaa siis sitä, että tutussa ja turvallisessa ympäristössä (so. tuskin juuri missään) saatan olla aivan käsittämättömän rasittava höpöttäjä... No, aika harva opettaja ainakaan ala-asteella oli tuolloin kiinnostunut mitenkään poikeamaan opetussuunnitelmasta jonkun "propellipään" kiinnostusten vuoksi - saati sitten hyväksymään korjauksia oppikirjojen virheisiin näsäviisaalta vaikkuvalta nassikalta.

Muistelen, että ainakin muutama tuolloisista opettajista käänsi kommenttini ivaksi ja yllytti koko muuta luokaa kiusaamaan "kuunnelkaapas nyt taas kun kse kertoo juttujaan... ...heh, heh, heh". Ennen pitkää sitä oppi pitämään turpansa kiinni ja tietonsa ominaan - korkeintaan silloin kun opettaja oli selvästi väärässä, saattoi letkauttaa niin ivallisen, v*ttumaisen kommentin kuin vain angstinen takapulpetin teini osasi. Hassu juttu sinänsä, mutta yksi luokkakaveri, jonka kanssa tuli jatkettua koko putki aina samaan korkeakouluun saakka, jatkoi (ilmeisesti tiedostamattaan) tuota samaa vähättelylinjaa niin kauan kuin jaksoin jonkinlaista yhteyttä pitää - kaikki mitä sanoin oli oletusarvoisesti puutaheinää, kunnes minulla oli lykätä kirja tai lehtiartikkeli nenän alle todisteeksi.

Jotenkin tämäkin jättänyt jälkensä - minulle on hyvin vaikea osallistua yleensä keskusteluihin, koska tapaan miettiä sanottavaani vähän turhankin pitkään jolloin ne hyvät kommenttini ovat aina auttamattomasti myöhässä keskustelun polveiltua eteenpäin. Kammoan kuitenkin päästää suustani jotain josta en ole aivan varma tai johon voitaisiin muuten takertua väärästä syystä. Toinen ongelma on se, etten kovin helposti jaa ideoitani muiden kanssa vaan jään hautomaan niitä odottaen, että ne saavuttaisivat täydellisyyden - mitä ajan puutteen vuoksi harvoin tosin tapahtuu. Työssäni ideoiden avoin jakaminen ja kehittäminen yhdessä olisi kuitenkin aika tärkeää...

Hassu juttu, että nyt vasta nelikymppisenä alkaa näkemään edes jotenkin oman käytöksensä syyt ja seuraukset... ja ehkä (toivottavasti) vihdoinkin korjaamaan pahimpia vikojaan - eihän sitä enää varmaankaan tarvitse kiukutella jollekin jo kuolleelle ala-asteen opettajalle vaan voisi ehkä jo alkaa elää itselleen.

kse

Jatkona koulun jättämistä angsteista:

En muista missä iässä ainekirjoitusta alettiin harjoittelemaan (aika aikaisin?), mutta minulle kyseessä oli aluksi suuri mysteeri miten niitä oikein pitäisi kirjoittaa - paperille taisi syntyä lähinnä lähestulkoon irrallsia väkisin pykättyjä virkkeitä ja niinpä arvosana oli aina suurinpiirtein ehkä (armo)vitosen tuntumassa. Jossain vaiheessa tarinankerronnan maailma kuitenkin aukeni kuin taikaiskusta ja sain mielikuvitukseni mukaan oikein kympillä. Seuraavassa ainekirjoituksessa kirjoitinkin oikein kynä sauhuten pitkän yhtenäisen juonen sisältäneen tarinan - olin muistaakseni niin täpöissä, että jatkoin tarinaa päässäni koko loppupäivän ja ehkä haaveilleeni kirjoittavani sen jatkon vielä paperillekin.

No, olin jo opettajan mielessä ilmeisesti leimautunut lahjattomaksi ja mielikuvituksettomaksi tolloksi - ja niinpä hyvän arvosanan ja kehujen sijaan palkkana olikin se, että opettaja soitti kotiin ja haukkui minut, että olin selvästi kopioinut aineeni jostain lehdestä (saattoi siitä aineesta toki huomata, että pikkujäbä oli juuri löytänyt korkkareiden ihmeellisen maailman). Muistaakseni kyseinen aine jäi tasan tarkkaan viimeiseksi ei-asia-aineeksi (tai jos pakollista proosaa oli, niin se jäi lastentarhatasolle).

Kylläpä sitä on muutenkin tullut pidettyä kaikki omat ei-faktiset ajatukset ihan visusti omana tietonaan - vaikka ehkä silloin tällöin vähän syyhyttäisikin valuttaa edes loraus mielikuvituksensa tuotteista näppäimistölle...

Suhde musiikkiinkin on vähän samanlainen - kiitos koulun ja luokkakavereiden - pidän (ihan oikeasti) monimutkaisesta musiikista kuten modernista klassisesta musiikista, kaikenlaisesta häröstä progesta, mutta en kuollaksenikaan halua kenenkään kanssa puhua musiikista - itseasiassa suutun, jos joku edes yrittää kääntää keskustelun siihen suuntaan.

kse

No, nyt menee entistä enemmän off-topic, mutta menköön...

Muottien omaksumisen sitkeydestä ja haitoista voisi vielä kertoa sen, että minut ängettiin "luokan läskin" muottiin jo hyvin varhain ja omaksuin sen aivan täydellisesti. Vasta juuri äsken olen tajunnut, etten lapsena ja nuorena suinkaan ollut mikään selvästi lihava vaan ainoastaan normaalipainon ylärajoilla keikkunut vähän muita pyöreämpi tapaus (jota ehkä korosti liikunnan puutteesta johtunut lihasmassan vähyys). Kuitenkin identiteettini on ollut "valtava läski" niin kauan kuin muistan.

Tätä leimaa eivät antaneet pelkästään luokkatoverit vaan myös osa opettajista (loput tuntuivat hyväksyvän leimaamisen ja kiusaamisen) sekä kouluterveydenhuolto - toki varmaan huitelin kasvukäyrän ylärajojen toisella puolella painon suhteen, mutta niin kävi samanaikaisesti myös pituuskasvun kanssa. En muista syntyikö vanhempieni suhtautuminen kouluterveydenhuollon antaman palautteen perusteella vai oliko se kotoperäistä - muistan kuintekin, että monet sukulaiset kiusasivat minua pyöreydestäni. Yksi syy voi olla tietysti se, etteivät pituus ja paino aina kasvaneet käsikädessä...

Nuorena aikuisena olin kuitenkin jo niin omaksunut roolini, että olin omasta mielestänikin parantumaton läski. Tämä johti mm. siihen, että pelkäsin ottaa kontakteja tyttöihin ja pidin sitä myös täysin turhana - koska eihän kukaan huoli inhottavaa läskiä. Seurauksena ensimmäinen kunnollinen (ja painajaismainen) ihmissuhde olikin vasta lähemmäs kolmikymppisenä.

Nyt kun jälkikäteen laskeskelee jotain painoindeksejä, niin tajuaa, että joskus pituuskasvun päättyessä BMI vaihteli rajoissa 25-26 - mikä pitkälle ihmiselle on oikeastaan ihan ok. Asepalvelusta suorittaessa saavutin ällöttävän kenttäsafkan ja raskaan työn siivittämänä jopa BMI 23 - ja olin edelleen mielestäni läski.

Varsinainen lihominen alkoi vasta joskus opiskeluaikana, mutta eipä siihen tullut kiinnitettyä huomiota - koska ainahan minä olin ollut läski. Lopulta tuli lipsahdettua vaikean lihavuuden rajamaille. Siitä tuli kuitenkin pian tiputettua opiskeluiden päätyttyä vähän normaalinpaan ylipainoon eli n. BMI 28 ja samalla sitä alkoi hakeutumaan kohti normaalia elämää. En kuitenkaan tuolloin pystynyt käsittämään miten jotkut naiset kehuivat minua komeaksi mieheksi (vaikka lihasmassa oli toki tullut) - käsitin tuollaiset kommentit jonain sairaana piilov****luna.

No, joutuihan tuolloin vaatteet toki ostamaan B1-mitoitettuna (pitkä ja hoikka) - mitä minä pidin naurettavana mitoitusvirheenä - koska olihan minä edelleen valtava tankkilaivan kokoinen läski. (Ilmeisti ruumiinkuvani on vääristynyt sellaiseksi, että kaikki muu kuin nollan rasvaprosentin pyykkilautavatsa tarkoitaa, että on läski.)

Tässä kun taas vuosien vieriessä paino on päässyt heilahtamaan sairaanloisen lihavuuden puolelle, niin vihdoinkin tulee ajatelleeksi, että minkähän lainen elämä olisikaan ollut, jos se n. 70kg kevyempi tuore ylioppilas olisi silloin aikoinaan tajunnut olevansa ihan normaali nuori, joka vain kaipaisi vähän liikuntaa...

...että kiitokset vaan kaikille ylikierroksilla käyneille kouluterveydenhoitajille, mukaville luokkatovereille ja reiluille opettajille.

Maria

Kävin yläasteen (2000-l alku) pienellä luma-luokalla, jonne oli pitänyt erikseen hakea. Tyttöjä oli 10% oppilaista, hakijoista vielä vähemmän. En tiedä, eikö ala-asteen opettajat kannustaneet hakemaan vai missä oli vika. Matematiikan, fysiikan, biologian jne tunnit olivat mukavia, tehokkaita ja tasapuolisia. Oli nais- tai miesopettaja, meitä kohdeltiin oppilaina eikä tyttöinä ja poikina. Je hyvin opittiin.

Kielten tunnit olivat aivan erilaisia: suurinta osaa pojista ei asia kiinnostanut ja (nais)opettajien aika meni enimmäkseen kurinpitoon. Ehkä pojat eivät uskaltaneet olla hyviä myös kielissä, vaikka luma-aineissa koko luokka pärjäsi hyvin (eli ainakaan yleisestä ahkeruudesta, älystä tai opiskelutaidoista ei pitäisi olla kiinni). Teinipojat ovat herkkiä tapauksia, heitä pitäisi kannustaa "tyttöjen aineissa" siinä missä tyttöjä kannustetaan korostetusti matikkassa yms. Vai ovatko "poikien aineet" niin paljon arvokkaampia opittavia että riittää kun pärjää niissä, runoanalyyseistä ja saksan epäsäännöllisistä verbeistä viis?

Ensimmäinen kerta kun opettaja kohteli minua eri lailla kuin luokan poikia oli vasta lukiossa. Toisena vuonna fysiikan opettajani vaihtui. Tämä opettaja oli vähän vanhempaa laatua ja hänellä oli tapana kysellä koko ajan. Ensimmäisen kurssin alussa huomasin että hän ei ikinä kysynyt minulta mitään ajattelua vaativaa, jotain ulkoamuistettavia pikku faktoja vain. Läksyistäkin hän pyysi minua näyttämään aina sen helpoimman, triviaalin kaavaansijoitustehtävän. Ne muutamat pojat jotka olivat olleet samalla luokalla kanssani yläasteella saivat kaikki haasteet, ja kehut. Kyllä otti päähän, kun niin tyhmänä pidettiin, tavallaan yritettiin tukahduttaa. Onneksi asia korjaantui muutaman kurssin kuluessa pikku hiljaa, kun sentään kokeissa pääsee näyttämään kyntensä ilman että opettajalla on siihen nokan koputtamista. Lisäksi minulla oli henkisenä tukena nuo muutamat yläasteelta tutut "kilpailijat", tarkistimme joskus esim. koevastauksia ristiin kun he kuitenkin tiesivät millä tasolla minä oikeasti pystyn tuota peliä pelaamaan.

Toista kertaa epätasa-arvoisesta kohtelusta odottelen vielä, eiköhän sekin tule kun kuitenkin aika miehisellä alalla tällä hetkellä olen. Toisaalta luotan myös siihen että tasa-arvon suuntaan ollaan koko ajan menossa, ehkä omilla mahdollisilla lapsillani ne muotit eivät ole enää kovin ahtaita ja erillisiä.

MK

Mietin tuossa taannoista keskusteluani toissalla, jossa todettiin miesten saavan todellisuudessa paljon useammin turpaansa tuntemattomalta henkilöltä kuin naiset. Se kuitenkin katsotaan kuuluvan asiaan, eikä useimmat miehet taida traumatisoitua, vaikka snagarijonossa joku lyökin nenän poskelle. Naisilla taas traumatisoituminen jo julkeasta mulkaisusta tuntuu olevan vallan yleistä. Mikä tähän sitten on syynä? Veikkauksena oli kasvatus ja kokemukset. Naiset on asennekasvatettu heikommaksi astiaksi ja toisaalta huomattavasti suurempi osa miehistä kuin naisista on rymynnyt pienen ikänsä, joten yksi kolhu lisää ei enää tunnu missään. Tämä keskustelu pisti taas miettimään, että mites ne rymistelijä naiset? Tuleeko baariinmenotraumoja, jos jonossa tulee vähän kyynärpäästä?

Annikka Mutanen

Näytä Who esimerkkiä ja kirjoita lukemisen arvoinen teksti siitä, kuinka sinua on kasvatettu tyttönä tai poikana ja mitä siitä on sinulle seurannut.

MK:lle sanoisin, että tiedän miehiä jotka selvästi pelkäävät väkivaltaa ja kavahtavat leikillistäkin nujuamista - paljon enemmän kuin monet tuntemani (kamppailu-urheilija)naiset. Miesten kyllä odotetaan kestävän turpaan saamista traumatisoitumatta, mutta tuskin kaikki kestävät. Toisaalta en näe miksi todellinen väkivalta pitäisikään hyväksyä olankohautuksella.

Ksen tarina näyttää, millaista ankeutta ihmisten muotteihin ahtamisesta ja lokeroinnista voi seurata. Meillä onkin toistemme nopeaan luokitteluun luontainen taipumus, mutta sen railakas toteuttaminen näyttää tuottavan turhaa kärsimystä miehille siinä kuin naisillekin.

Kolmen viime postauksen keräämistä kommenteista haemme lähtökohtia, kun alamme tehdä Tieteeseen juttua tyttöjen ja poikien eroista ja kasvatuksesta.

Herra Pelokas

Jep ymmärrän kse:tä. Vaikka se koulumenestys oli OK, niin myöhemmät tapahtumat olivat aika synkkiä, mutta en edes tiedä pitäisikö edes puhua tapahtumista. Olin lopulta jumittanut ulkopuolisuuden muottiin. Psykiatrilta tuli mukava kasa A - ja C ryhmän (itseensä sulkeutunut ahdistunut alistuja) persoonallisuushäiriöitä ja suositus vähintäänkin väliaikaiselle eläkkeelle menosta siis päälle 25-v maisterina.

Jan S.

Ahtaista muoteista kärsivät monet miehet ja naiset, ja sukupuolen stereotypioihin kasvattaminen alkaa hyvin varhain. Eräiden tutkimusten mukaan poikia esimerkiksi kosketellaan vähemmän kuin tyttöjä. Tyttöjen lelut nukkeineen harjoituttavat sosiaalisia taitoja, kun taas mekaanisemmat poikien lelut vasaroineen, sahoineen, pyssyineen ja autoineen muovaavat poikia toisenlaiseen ajattelumalliin.

Kuka meitä lopulta kasvattaa enemmän: vanhempamme, opettajamme, ikätoverimme vai yhteiskuntamme? Muistan omilta lapsuusvuosiltani erään pienen pojan, joka halusi käyttää hametta. Hänen vanhempansa ymmärtääkseni hyväksyivät sen, mutta pojan kirmatessa hiekkalaatikolle tai keinuun hame päällään pihan muut lapset - eritoten pojat - pilkkasivat häntä ja naapurit naureskelivat selän takana.

Pikkulapsena en kokenut erityisempiä paineita sopia johonkin tiettyyn rooliin, enkä problematisoinutkaan asiaa. Minulla oli leikkisotilaani, He-Man-ukkoni ja autoni siinä missä muillakin pojilla, ja välillä leikin sisareni nukeilla. Vasta teini-iässä mieheyden raamit alkoivat tuntua ahtailta ja ahdistaviltakin. Olen aina ollut melko ujo, mikä ei tietenkään ole missään määrin maskuliininen piirre. Kouluaikana en ollut lainkaan kiinnostunut tyypillisistä poikien aineista, kuten matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta, ylipäätään luonnontieteistä, vaan ennen kaikkea kieleen ja mieleen liittyvistä aineista, kuten äidinkielestä, englannista ja psykologiasta.

En liioin ole ollut koskaan kiinnostunut urheilusta, autoista, mekaanisista asioista tai muista ilmiöistä, joista poikien ja miesten kaiketi oletetaan nauttivan. (No, toimintaelokuvista kyllä pidän.) Omaan sukupuoleen liittyvät roolipaineet ja ulkopuolisuuden tunteet ovat askarruttaneet varhaisaikuisuudessa enemmän kuin lapsena, ja paine on tullut kaikkialta ympäröivästä yhteiskunnastamme: kuinka sopii käyttäytyä, mistä olla kiinnostunut, mitä minusta oletetaan vain sukupuoleni vuoksi ja mitä saan olla? Sukupuoleni ja seksuaalisuuteni on kyseenalaistettu useammin kuin kerran tilanteissa, jossa olen tehnyt jotain, joka on koettu epämiehekkäänä. Pieni ja lähinnä huvittava esimerkki on, kun eräissä juhlissa kehuin puolitutun naisen kenkiä kauniiksi - jouduin vakavaan väittelyyn hänen kanssaan siitä, olenko homo vai kenkäfetisisti, koska miehet eivät muussa tapauksessa voi kiinnittää huomiota naisten kenkiin.

Ei perinteisten sukupuoliroolien valitsemisessa tietenkään sinänsä mitään vikaa ole, kunhan oppisimme paremmin pitämään mielessä, että niiden roolien ulkopuolella elää valtavasti ihmisiä, joilla on täysi oikeus olla sitä, mitä ovat, vaikkeivät vastaisikaan käsityksiämme mieheydestä tai naiseudesta.

(P.S. Kiitos Sophialle maininnasta) :)

kse

Ulkopuolisuudesta: niin, jotenkin kummasti Camus'n Sivullinen on niitä harvoja kirjoja, jotka ovat jotenkin tuntuneet herättävän syvempiä tunteita.

Sukupuolirooleista: noh - enpä minäkään ole aina (ainakaan kaikkein ahdistavimpina aikoina) tiennyt olenko poika vai tyttö - nyt kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että ilmeisesti olen poika, joka pakenee tyttöpojaksi silloin kun oikein tuntuu pahalta - eskapismia pahimmillaan/parhaimmillaan...

Itseasiassa en enää edes häpeä tätä vaan hyväksyn itseni sellaisena kuin olen (ainakin melkein... If it makes you happy / It can't be that bad / If it makes you happy / Then why the hell are you so sad?)

Mr. Rakkaus

Täällä tiede.fi keskusteluissa minua yritettiin vääntää "väkisin" yhteen ja samaan muottiin muiden täällä kirjoittelevien kanssa. Siis maailmankuvaksi yrittivät aivopestä oman maailmankuvansa väen väkisin, mutta en antautunut, vaan pidin oman pääni.

Ja nyt 100 vuoden ruususten uni on ehkä ohi?

"Fyysikot yrittävät poistaa avaruuden neljännen ulottuvuuden.

Tutkijat heittäisivät perinteisen käsityksen neliulotteisesta avaruudesta romukoppaan."

http://www.tekniikkatalous.fi/innovaatiot/tiede/fyysikot+yrittavat+poist...

.

PekkaP

Hyvä "Mr. Rakkaus", jos kirjoittelet tiedepalstoille täysin epätieteellisiä väittämiä, niin mitä muuta voit odottaa kuin ajatustesi tyrmäämistä. Oman päänsä pitäminen asiassa, jossa on totaalisen väärässä, ei ole kovinkaan tavoiteltavaa.

Paula

Muotit taitavat olla väistämättömiä. Ihmisten on helpompi käsitellä todellisuutta, kun jaotellaan ihmisiä tyttöihin, poikiin, lihaviin, laihoihin, kiltteihin, rasavilleihin, nörtteihin, pissiksiin. Usein stereotypiat pitävät paikkansa ja voivat auttaa ymmärtämisessä ja ehkä oikeanlaisen opetuksen suunnittelussa. On kaiketi todettu, että yleensä tytöt leikkivät mielummin nukeilla ja pojat autoilla, eikä kyse ole pelkästään ympäristöstä opittua käyttäytymistä. Muottiin laittamisessa on hyötynsä, jos ne eivät rajoita yksilöinä mahdollisuuksia.
Koulussa ainakin minun aikana yleisesti puhuttiin, että pojat on hyviä matikassa ja tytöt kielissä. Ok, ehkä näin onkin ja asia ei olisi ollut mikään ongelma, ellei tuollainen ennakkoasenne johtanut siihen, että tytöt valitsivat kielten opiskelun ja pojat matematiikan ja toisaalta välttelivät "heikomman" aineen opiskelua. Oikeasti erot taidoissa olivat varmaan suurempia yksilöiden välillä, kuin sukupuolten välillä. Jos tuo ennakkoasenne olisikin johtanut siihen, että tyttöjä olisi kannustettu enemmän matematiikan opiskeluun ja poikia kielten opiskeluun, niin sen sijaan, että ennakkoasenteet olisivat rajoittaneet yksilöiden mahdollisuuksia, ne olisivat ehkä helpottaneet raja-aitojen ylittämistä.
Yksi nykyisen koululaitoksen isoista ongelmista on mielestäni poikien syrjäytyminen. Luulen, että yksi syy siihen on miesopettajien vähyys. Kun ei ole akateemisen miehen mallia koulussa, niin pojat jättävät opiskelun. Tietyllä tapaa pojat on laitettu muottiin, jonka mukaan opiskeleminen on "tyttöjen juttu" ja vain nynnyt, tyhmät pojat opiskelevat. Jos ainut miespuoleinen opettaja on liikunnanopettaja tai ehkä teknisten töiden opettaja, niin onko ihme jos pojat eivät jaksa lukea. Tuskin kukaan hokee, että pojat on tyhmiä, mutta sanat eivät ole niin merkityksellisiä kuin esimerkki. Sietäisi miettiä sukupuolikiintiöitä opetukseen.
Vaikka moni on puhunut muoteista negatiiviseen sävyyn, niin kyllä muotit voisivat olla positiivisia ja johtaa positiiviseen kehitykseen: jokainen idoli on oma muottinsa, jossa nuori (tai miksei vähän vanhempikin) miettii: tuollainen minä haluan olla, tuollainen minä voin olla. Vai miksi vasta presidenttiys nousi tyttöjen ammattitoiveeksi Halosen myötä? Jokainen opettaja on oma todistuksensa siitä mikä on mahdollista tytöille ja mikä pojille. Ja vaikka kuinka haluaisi kuvitella, että tytöt voisivat ottaa miehistä mallia ja pojat naisista, niin epäilen, ettei näin pääsääntöisesti ole, erityisesti mitä nuoremmasta henkilöstä on kyse. On huonoa tasa-arvoa kuvitella, että meillä on samat kyvyt. Pitäisi hyväksyä, että eroja on ja _eroista huolimatta_ luoda samat mahdollisuudet opiskeluun ja ylipäätään hyvään elämään.

Mr. Jaettu ilo

Hyvä PekkaP, kerro joku OSP mallin väittämä joka on epätieteellinen. oSP mallihan kertoo miten ja miksi laajenevissa tihentymissä oleva hajaantuu isommalle alueelle jo olemassa olevassa paikassa / avaruudessa. Miten laajeneviin tihentymiin kohdistuu ulkoinen paine / työntävä voima. Miten ja miksi laajenevat tihentymät kierrättävät ikuista asiaa niin että niihin ulkoapäin työntyvä asia puristuu niiden keskustassa taas tiheämmäksi ja miten ja miksi tiheämmäksi puristunut asia alkaa työntymään pois päin laajenevan tihentymän keskustasta jne. Kaikki nämä väitteet ovat tieteellisiä ja jokaista OSP mallin väitettä voidaan tutkia tieteellisesti. OSP malli ei käsitä yhtä sellaista käsitettä jota voitaisiin verrata jumaliin, toisin alkuräjähdysteorian sisältämät käsitteet kuten laajeneva avaruua ja kaareutuva avaruus, jotka ovat vastaavia käsitteitä kuin jumalat ovat!

Mr. Ikuinen Rakkaus

haluaako joku tietää miksi kaikki näkyvässä maailmankaikkeudessa konkreettisesti olemassa olevat laajenevat tihentymät laajenevat?

Kyse on siitä että kaikki näkyvässä maailmankaikkeudessa oleva työntyy koko ajan pois päin alueelta jossa siihen aikaisemmin kohdistui kovempi ulkoinen paine / työntävä voima.

Kun ulkoinen paine pienenee, pääsee tiheään puristunut ikuinen asia avautumaan / laajenemaan / hajaantumaan vähemmän tiheäksi asiaksi ja tämä taas saa sen vauhdin kiihtymään.

( Voit testata asian pesusienellä jonka saat puristumaan tiheämmäksi jos kohdistat siihen ulkoisen paineen / työntävän voiman. Kun poistat ulkoisen paineen, työntyy / avautuu pesusieni taas auki vähemmän tiheäksi jne. )

ja tietysti niin että myöhemmin tuo kiihtyvä liike saadaan talteen 100 %:sesti eli se hyödynnetään työntävänä voimana joka kohdistuu siihen erittäin tiheään ja massiiviseen kohteeseen johon vähemmän tiheäksi muuttunut ja vauhtiansa kiihdyttynyt asia tulee väistämättä ennemmin tai myöhemmin törmäämään.

ja työntyminen tuollaisen erittäin tiheän ja massiivisen kohteen keskustaan, hidastaa tuon asia vauhtia, kunnes se pysähtyy alueelle jossa siihen kohdistuu valtava ulkoinen paine, niin että se samalla syrjäyttää / työntää tuolle alueelle aikaisemmin työntyneen ja sillä alueella erittäin tiheäksi asiaksi puristuneen konkreettisesti oleman asian pois päin tuon tiheän ja massiivisen kohteen keskustasta jne.

Joko arvaat mitä erittäin tiheäksi asiaksi puristuneesta ikuisesta asiasta syntyy, kun se jatkaa työntymistään pois päin tuollaisen erittäin tiheän ja massiivisen kohteen keskustasta, joka kierrättää ikuista asiaa niin että siinä itsessänsä oleva asia vaihtuu ajan kanssa kokonaan?

.

Kysymys alkuräjähdysuskovaisille

Mihin tarvitaan toista muuttuvaa asiaa?

Yksi tiheyttään aluettain muuttava asia riittää ja täts it!

Emme siis tarvitse muita muuttuvia asioita, kuten esim. laajenevaa avaruutta tai kaareutuvaa avaruutta.

Meille riittää ihan tavallinen avaruus joka itsessään on ei yhtään mitään.

Avaruus, joka on vain paikka jossa ikuisen konkreettisesti olemassa olevan asian tiheys vaihtelee aluettain, on ei yhtään mitään.

Jos avaruus olisi jotakin joka muuttuu, niin silloinhan meillä olisi kaksi erillisistä asiaa / elementtiä jotka muuttuvat.

Me voimme havannoida ja tehdä tieteellisiä kokeita aineella joka koostuu jostakin konkreettisesti olemassa olevasta asiasta jonka tiheys vaihtelee havaittavalla tavalla aluettain koko ajan.

Nyt me voimme halutessamme ymmärtää miten ikuinen konkreettisesti olemassa oleva asia kierrättää itseänsä yhden yksinkertaisen periaatteen mukaisesti, jolloin tekin voitte ymmärtää ettei toista muuttuvaa asiaa eli laajenevaa ja kaareutuvaa avaruutta tarvita minkäämn ilmiön selittämiseen.

Voitteko / osaatteko te myöntää itsellenne ettei tätä teidän jumalaanne eli laajenevaa avaruutta voida havannoida samalla tavalla kuin konkreettisesti olemassa olevaa ainetta voidaan havannoida ja tutkia tieteellisesti?

Ette kykene kertomaan miten ja miksi avaruus laajenee tai miten ja miksi avaruus kaareutuu!

Ja minä taas kykenen kertomaan miten ja miksi ikuinen konkreettisesti olemassa oleva asia kierrättää itseänsä ja miksi kaikki näkyvän maailmankaikkeuden laajenevat tihentymät laajenevat tällä hetkellä koko ajan ja miten ja miksi niissä oleva asia myöhemmin tulee työntymään alueelle jossa ikuista asiaa on erittäin tiheään puristuneena ja miten ja miksi sitä on tuolla alueella erittäin tiheään puristuneena

ja miten tuon tiheän alueen keskustaan työntyminen vie sinne työntyvän asian sellaiselle alueelle jossa se puristuu taas erittäin tiheäksi asiaksi jne.

Mutta te sen sijaan ette siis osaa kertoa, ettekä sen takia kerro koskaan miten ja miksi teidän jumalanne eli laajeneva avaruus muka laajenee!

Voitteko / kykenettekö te myöntämään tämän faktan avoimesti itsellenne ja minulle?

.

Maapallon laajenemisen havaitsee mm. siitä että pysyy tukevasti laajenevan Maapallon pinnalla.

Siitä toki huomaa myös sen että laajenevaa Maapalloa kohti kohdistuu koko ajan ulkoinen paine eli työntävä voima.

Mutta hei, ehkäpä sinä kerrot nyt miten sen laajenevan avaruuden laajenemisen voi havaita?

Mehän voimme havannoida joidenkin aineiden voimakkaan laajenemisen joillakin alueilla, kuten esim. supernovana räjähtävän tähden aineen voimakkaan laajenemisen eli vähemmän tiheäksi asiaksi muuttumisen.

Voiko tämän teidän jumalanne eli laajenevan avaruuden nähdä laajenevan jollakin alueella muita laajenevan avaruuden alueita nopeammin, mitä, heh heh?

No ei voi, koska se laajeneva avaruus on jumala jota ei ole, ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan!

.

Mr. Ikuinen Rakkaus

Sorry.

Maassa maan tavalla.

heh heh lopetukset eivät tietysti kuulu tänne, niin kuin ne tuntuvat kuuluvan jollekin toiselle keskustelupalstalle.

ja siksi.

Nöyrimmät anteeksipyyntöni siitä typeryydestä että tuohon kohtaan jäi tuo typeryys.

Anteeksi

Minäkin olen vain tavallinen ihminen johon kohdistuu ulkoinen paine siinä missä muihinkin ihmisiin ja myös minusta työntyy aika ajoin ulos typeryyksiä, siinä missä muistakin ihmisistä.

.

PekkaP

Hyvä Mr. Jaettu Ilo. Epätieteellisiä väittämiä ovat ainakin seuraavat:
Maapallon laajenemisesta johtuva "painovoima".
Maapallon jatkuva laajeneminen, joka ei kuitenkaan johda kiertonopeuden hidastumiseen.
Räjähtävät atomit.
Entopiaa kokevat yksittäiset alkeishiukkaset.
Tieteen keinoin havaitsemattomat hiukkaset, joiden vuorovaikutus on kuitenkin voimakasta.
Laajenevan ja massan johdosta kaareutuvan avaruuden kieltäminen.
Ylivalonnopeus.
Vetävän voiman kieltäminen.
Tsunamin johtuminen avaruudesta tulleesta energia-aallosta.

Nämä nyt alkuun. Listaa voisi jatkaa melko pitkäänkin, mutta eiköhän tämä riitä vakuuttamaan lukijat siitä, että OSP:llä ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä.

Mr. Jaettu ilo

Monien mielestä Tanskalainen Svensmarkin väittämät olivat epätieteellisiä -90 luvun loppupuolella, mutta nyt alkaa ääni muuttumaan. svensmark ei mahtunut silloiseen muottiin, mutta nyt hänen teoriansa on syrjäyttämässä / työntämässä vanhat ja väärät teoriat! Svensmark uskoo ilmeisesti ns. Density wave teoriaan, mutta kyseinen malli linnunradasta on epälooginen jos uskoo saman aikaisesti että vetävä voima on muka olemassa. Auton vauhtia joutuu jarruttamaan kun eteen muodostuu ruuhka ja kun ruuhka helpottaa, voi vauhtia kiihdyttää. Miksi ihmeessä tähden vauhti hidastuisi, vaikka liikerataan nähden edessä päin on paljon massaa tiheästi, jos massa omaisi jonkun maagisen vetävän voiman? Entäpä miksi tähtien vauhti kiihtyisi, kun ne ovat työntyneet yhdessä ruuhkan läpi, kun sinä aikana niiden taakse on muodostunut tiheä alue tähtiä joiden pitäisi sen maagisen vetävän voiman avulla estää tähtien loittoneminen kierteishaarasta? Density wave teoria selittyy laajenevien tihentymien teorian avulla helposti, koska kyseinen teoria omaa vain yhden voiman joka on työntävä voima!

N.N.N.

Voin kertoa joitain esimerkkejä kokemuksistani tyttönä ja naisena. Peruskoulussa en ihmeemmin kohdannut syrjintää (tämä oli 80-luvulla), vaikkakin jotkut asiat, kuten se, että tytöt joutuivat voimistelemaan, kun pojat saivat pelata jalkapalloa, ärsytti monia tyttöjä minä mukaanlukien.

Syrjinnän kokemuksia alkoi tulla vasta, kun olin uralla edennyt siihen pisteeseen, että jouduin kilpailemaan vähistä työpaikoista miespuolisten opiskelijoiden kanssa. Minua pidettiin apurahalla ja jouduin huomauttamaan siitä, että samaan aikaan nuorempia miespuolisia opiskelijoita palkattiin työsuhde-eduin. Huomautus toki tehosi, mutta samalla sain "hankalan akan" maineen. Miespuoliset epäpätevät opiskelijat saivat opettaa erikoiskursseja vastoin sääntöjä - kun hain samaa oikeutta, minut tyrmättiin. Hain oikeutta kolmasti ja joka kerran keksittiin uusi syy kieltoon entisen tilalle, jonka olin kyennyt kumoamaan! Kun minut valittiin edustamaan erääseen luottamustehtävään siksi, että siihen saataisiin vaihteeksi enemmän naisia, miespuoliset professorit tulivat yhdessä pyytämään, että luopuisin paikastani erään toisen henkilön hyväksi.

Kun teen yhteistyötä miespuolisten tutkijoiden kanssa, on tyypillistä, että toimittajat soittavat ensin tälle miespuoliselle tutkijalle ja kuvittelevat usein, että hän on päävastuussa projektista, vaikka olemme siinä tasa-arvoiset tai minä saatan olla jopa projektin johtaja. Olen joutunut erikseen korostamaan omaa osuuttani, ja sellainen taas antaa ihmisestä ikävän kuvan, kun joutuu itse korostamaan omaa erinomaisuuttaan. Mutta muuten en näköjään saisi kunniaa edes omista keksinnöistäni. Kun nyt vihdoin olen päässyt asemaan, jossa tutkimustuloksiani siteerataan usein mediassa, minua tytötellään keskustelupalstoilla (arvostelu sinänsä on tietenkin ok, mutta tytöttely v-ttaa minua). Varmasti osa kohtaamistani vaikeuksista johtuu luonteenominaisuuksistani, ts. en ole helposti alistettava, mutta toisaalta: miksi kunnianhimo, omista oikeuksista kiinnipitäminen ja suorapuheisuus eivät olisi hyveitä myös naisilla, kun ne kerran ovat toivottavia miehillä?

Kaikki ylläoleva olisi ehkä ok, jos olisin saanut nähdä kehityksen kuitenkin kulkevan tasa-arvoisempaan suuntaan ja sukupuolen merkityksen vähenevän. Mutta valitettavasti maailman globalisoituminen on myös Suomessa tarkoittanut naisten ja tyttöjen perinteisten roolien korostamista. Monet ns. miesasialiikkeen asian ajajista ovat avoimesti sitä mieltä, ettei nainen voi olla esim. matematiikassa yhtä hyvä kuin mies tai että naisen perinteinen tehtävä on hänelle oikeampi. Uranaisia ja femakoita haukutaan avoimesti ja naisia arvostellaan kunnianhimon puutteesta, kun he eivät pysty nousemaan johtajiksi. Lasikatosta puhuva saa heti niskaansa darwinistisovinistien ryöpyn, joka todistaa "tieteellisesti", miten mies nyt vain on parempi johtaja ja kunnianhimoisempi, älykkäämpi etc. Naisten arvostelussa ulkonäkö on edelleen keskeisemmässä osassa kuin miehillä, vaikka tässä suhteessa myös miehet ovat alkaneet kokea entistä enemmän paineita. On surullista lukea, miten keskustelupalstoilla monet nuoret naiset haukkuvat toisiaan läskeiksi ja julistavat, miten lastenhoidon tulee aina mennä oman uran edelle naisen elämässä. Kunnianhimoista naista katsotaan edelleen kieroon ja naisen tahallista lapsettomuutta ihmetellään, miehen ei.

Sukupuoliroolien korostuminen aiheuttaa elämässä eniten ongelmia niille, jotka eivät sovi sukupuolensa muottiin. Miehet voivat varmasti kertoa vastaavia esimerkkejä omasta elämästään, mutta tässä nyt oli tällainen teknisellä, miehisellä alalla pitkään toimineen naisen näkökulma.

sailor

Itse olen saanut aika rauhassa olla niin tyttö- tai poikamainen kuin haluan, lähinnä olen (ei niin traumatisoivaa) lokerointia kohdannut taipumuksestani olla luokan yläpäässä arvosanojen suhteen. Meidän luokka oli yläasteella raisummanpuoleinen, ja opettajat kohtelivat meitä eri lailla mitä läksyjen tekemättä jättämiseen tai muihin rikkeisiin tuli. Kerran lähdin vahingossa kotiin vaikka olisi ollut vielä tunti matikkaa jäljellä mutta minkäänlaista rangaistusta en tästä saanut kun myönsin asian seuraavana päivänä. Opettaja taisi vain sanoa "sellaista sattuu", mikä sai kaikkien muiden oppilaiden leuat loksahtamaan. Kuka tahansa muu olisi tainnut saada jälki-istuntoa, minut vain hyvänä oppilaana armahdettiin saman tien. Onnekseni en saanut tovereideni taholta myöskään mitään naljailua tästä, osittain varmasti koska itsekin raavin päätäni muiden mukana.

Hieman ikävämpi kokemus on ollut seksuaalisuuden kohdalla. Tovereiden ja median puolesta oli pitkään sitkeä käsitys että naiset eivät saa aiheesta olla avoimen kiinnostuneita ja suora pervous nyt sopii ainoastaan miehille (tosin ei sitä miehissäkään pidetä kovin ihailtavana piirteenä välttämättä). Nuorena aikuisena ja hyvien ystävien seurassa on ollut todella vapauttavaa avoimesti tästä muotista yhdessä pervoillen. :D

Jan S.

"Vai miksi vasta presidenttiys nousi tyttöjen ammattitoiveeksi Halosen myötä?"

Ihan vain pienenä anekdoottina, että erään tutun pieni tytär kummasteli viimeisimpien presidentinvaalien aikana, että voiko mieskin olla presidentti. Eikä liene ainoa ihmettelijä. Aika, jossa elämme varhaista lapsuuttamme, ja roolit joita näemme miesten ja naisten tuolloin täyttävän, merkitsevät hyvin paljon ja vaikuttavat siihen, miten koemme sukupuolemme ja sen sallimat mahdollisuudet.

Keltaineniris

Olen syntynyt 80-luvun puolivälissä ja minulla on huonoja kokemuksia koulutussysteemistämme. Nuorempana en koskaan ilmaissut näkemyksiäni enkä mielipiteitäni, vaan annoin erityisesti miespuolisten opettajien höykyttää minua. Muistan vieläkin, että entinen ala-asteen opettajani sanoi, että minun ei kannata koskaan opiskelle luonnontieteitä, koska olen niin kömpelö. Hän ehdotti minulle taiteilijan uraa, niin kuin moni muukin on elämänvarrella tehnyt. Ajatus siitä, että nainen osaa matematiikkaa ja luonnontieteitä on edelleen hyvin vieras ajatus joillekin.

Olen hankkinut akateemisen loppututkinnon luonnontieteissä ja jatkan opettajana. Olen erityisesti kannustanut nuoria tyttöjä opiskelemaan fysiikkaa, jos vain mielenkiinto riittää. Minä uskallan sanoa ääneen, että miehet ja naiset osaavat yhtä hyvin fysiikkaa. Valitettavasti jopa akateemisessa maailmassa on juurtuneita käsityksiä siitä, että millainen ajattelu sopii luonnontieteisiin. Minulle se itse prosessi eli miten asian oppii on sivuseikka, koska lopputulos ratkaisee. Minun mielestä meidän tulee alkaa ottaa ihmiset enemmän yksilöinä huomioon, koska tämä paljon toitotettu "älykkyys" ei ole riippuvainen ajattelutavasta tai esimerkiksi tunne-elämästä. Viittaan tähän älykkyytteen vain sen takia, että nuoruudessani olen saanut turhan usein kuulla olevani tyhmä ja niin on moni tuntemani nuori nainen ja mieskin saanut kokea saman. Olenkin monille sanonut, että tärkeintä on, että sinä itse tiedät kuka olet ja mihin pystyt. Mitä väliä mitä muut ajattelee? Nämä kaksi edellä mainittua lausetta olen oppinut kantapään kautta.

Seuraa 

Tieteen puudeli

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö. Tässä blogissa hän istuu syliin ja puree.

Teemat

Blogiarkisto