Puudelin blogi on ollut kotvan aikaa telakalla. Suurin syy siihen on, että aloitin syksyllä Tieteen toimituspäällikkönä ja tarmo on kulunut uusien hommien opetteluun. 

Muitakin muutoksia toimituksessa on tapahtunut. Vuoden alussa aloitti kaksi uutta toimittajaa, Maria Korteila ja Mikko Puttonen. Heidän tuotantoaan löytyy Tiede.fi:n uutisista ja Tiede-lehdestä helmikuun numerosta lähtien. 

 Tänään ilmestyvässä maaliskuun lehdessä Mikko myöntää pelkäävänsä pimeää metsää. Onkohan ihmistä, jota se ei edes pikkuisen pelottaisi? Minuakin se tahtoo hirvittää, vaikka olen harjoitellut pimeässä kulkemista runsaasti jo lapsena.

Alakoulussa koulumatkani oli kaksi ja puoli kilometriä valaisematonta, metsäistä maalaistietä. Sydäntalvella matka piti taittaa pilkkopimeässä. Perille saapuessa valo alkoi kajastaa taivaalla. Kerran vastaan tuli jo kodin lähellä valtava musta lintu, luultavasti ukkometso. Se oli yhtä iso kuin minä. Juoksin säikähtäneenä takaisin, ja sillä kertaa äiti vei minut autolla kouluun.

Muita välikohtauksia ei koskaan sattunut, enkä kuullut niitä sattuneen muillekaan. Silti muistan miettineeni koulutiellä esimerkiksi sitä, mitä tekisin suksisauvalla, jos susi yrittäisi kimppuun. Seudulla ei ollut susia, ja vaikka niitä nykyään toisin paikoin onkin, ne eivät ole Suomessa hyökänneet ihmisen kimppuun ainakaan sataan vuoteen.

 Tosiasiassa öinen skutsi on kertakaikkisen vaaraton paikka. Pahinta, mitä pimeällä polulla voi sattua, on kompastuminen. Mutta ei auta, evoluution jäljet ovat syvässä. Ihmiskunnan menneisyydessä pedot ja viholliset todella vaanivat meitä varjoissa. Siksi kammoksumme niitä vieläkin.

Mikon Pelko menee harhaan -jutussa psykologi Sointu Leikas kertoo, että uumoilemme ylipäätään herkästi ikävyyksiä. On kuitenkin tekijöitä, jotka tuudittavat ihmistä turvallisuuden tunteeseen. Hyvällä tuulella ja onnellisina pelkäämme selvästi vähemmän kuin allapäin. Myös vihan vallassa pelko haihtuu mielestä.

 Hallinnan tunne vähentää riskin tuntua. Auton ratissa hirvittää vähemmän kuin kyydissä. Suurituloiset, hyvin koulutetut, hyvässä ammattiasemassa olevat miehet ovat muita vähemmän huolisssaan melkein mistä tahansa, vaikkapa ydinjätteen loppusijoituksesta. Miehet yleensä kokevat riskit pienempinä kuin naiset - paitsi tasa-arvoisessa Ruotsissa. Siellä tutkijat Anna Olofsson ja Saman Rahid havaitsivat, että maahanmuuttajat pitivät riskejä suurempina kuin kantaruotsalaiset. Olofsson ja Rashid päättelivät, että riskikokemuksen erot juontuvat pikemminkin yhteiskunnallisesta asemasta kuin sukupuolesta. 

 Tiede.fi:n eilisen uutisen mukaan myös rakkaus antaa turvallisuuden tunnetta. Ne jotka tuntevat itsensä rakastetuiksi, pitävät maallista omaisuuttaan selvästi vähemmän arvokkaana kuin ne, joilta tämä täysin hyväksytyksi tulemisen kokemus puuttuu. He panevat turvansa mammonaan.

Kommentit (8)

Mie

Harvoin osuu teksti omiin ajatuksiin, kuin tämä.

Ps. pimeässä järveen pulahtaminen hirvittää enemmän :)

Maina

Miksi ihmeessä pimeä pelottaa? Huomasin jotain 4-5-vuotiaana, että se mörön näköinen kanto saunapolun varressa olikin sama kanto kuin päivällä. Siihen loppui lapsuuden pimeänpelko.
Aikuisena pimeys on tuntunut turvalliselta. Uudella asuinalueellamme oli parin kilometrin pituinen, silloin vielä valaisematon soratie, osana kotimatkaani. Siinä ei ollut mitään pelottavaa kunnes saatiin asfaltti ja katuvalot. Ympäröivä metsä olikin yht'äkkiä uhkaava, koska sinne ei näkynyt: yksin valokeilassa metsä täynnä kiiluvia silmiä, hah. Sillon saattoi ehkä vähän pelottaa ja piti kiiruhtaa askelia eikä voinut enää nauttia syksyn hiljaisesta sateesta.

Repsahtava puuma

Yhden pelko on toisen turva. Minulle pimeä metsä on suoja, jossa kukaan ei minua näe. Petoja en lapsuudessani tottunut pelkäämään, koska niitä ei ollut, enkä vieläkään tiedä, mitä metsässä pitäisi pelätä. Pimeys voi olla haastavaa, jos ei näe, mihin jalkansa asettaa, mutta joskus olen edennyt metsäpolulla melkein pelkän tuntoaistin avulla.

En kyllä pelkää pimeätä kaupungissakaan. Känniset tai huumehörhöiset iltakulkijat on kuitenkin paras väistää riittävän kaukaa. Niillä on huono tasapaino, ja ne voivat kaatua päälle.

Kauko

"Suurituloiset, hyvin koulutetut, hyvässä ammattiasemassa olevat miehet ovat muita vähemmän huolisssaan melkein mistä tahansa, vaikkapa ydinjätteen loppusijoituksesta."

Kai nyt rahalla pääsee vaikka maan alle. Sillä voi myös tarvittaessa palkata läjän gorilloita ja lakimiehiä.

Evoluutiota on myös se että ihminen on hallitseva eläin jonka kimppuu ei metsässä mikään eläin käy. Jos vähän pelottaa niin voi ottaa mukaansa vaikka tuliaseen tai kirveen. Itse ainakin näin aikuisena ihmisenä en pelkää mitään sysimustimmassakaan yössä kun asun näin maaseudulla. Kotoisin olen kaupungista ja sielläkään eivät mitkään kujat pelota yhtään. Pystyn kyllä pitämään itsestäni huolta ja tapaturma voi sattua kotonakin. Uskon että on ihan ihmisestä kiinni antaako pelolleen vallan vai ei ja minä en anna kun siitä ei yhtään mitään hyötyä.

Paha susi

Entä onko tutkittu, pelkäävätkö syntymäsokeatkin pimeässä metsässä harhailua? Metsässä on erilainen äänimaailmakin - tai niiden puute - kuin kaupunkiliikenteessä.

Alan Dorkin

Pimeänpelkoa (nyktofobiaa) esiintyy yleensä lapsilla. Tunnen kyllä aikuisiakin (m.m. itseni), jotka tuntevat turvattomuuden tunnetta yksin pimeässä liikkuessaan. Fyysisen koskemattomuuden tarve (poislukien tietysti hellyyden osoitukset) on yksi ihmisen perustarpeista.
Tavallaan paradoksaalista onkin se, että pelkään nykyisin paljon enemmän liikkumista yksin pimeällä kaupungin kadulla, kuin yksin kulkemista synkässä metsässä! Olisiko pimeän pelko sittenkin enemmän kulttuurisidonnainen kuin lajiin kuuluva geneettinen ominaisuus? :-)

Pöllöjen kuuntelija

Olen huomannut, että mennessäni perjantaisin illalla mökille 300 km ajomatkan ja työpäivän jälkeen niin saattaa pelottaa hakea pimeässä autolta tavaroita. Lauantaisin - levon ja saunomise jälkeen sama asia ei pelota lainkaan. Täysin siis tutkimustuloksen mukaista. Lintuharrastajana pöllöjen kuuntelureissuilla kyllä välillä tuli karsea olo, kun oli ihan pilkkopimeetä ja yhtäkkiä kuuluu pöllön ääni. Meidän mökki on ihan skutsissa. Yhtenä tosi pimeänä ja tyynenä lokakuun yönä, kun naapurimökeillä ei ollut ketään, menin laiturille ja ulvoin. Hetken kuluttua joku tai jokin vastasi mulle suunnasta, jonka arvelin olevan noin kilometrin päässä samalla rannalla. Ihmisen ääni se ei ollut. Kokeilin tätä kolme kertaa ja jok kerta sain vastauksen. Kerta kerralta ääni myös tuli lähemmäs ja sitten se lakkas. En tiedä tuliko se jokin niin lähelle, että ei enää uskaltanut vastata tai vain huomas, että ihminenhän se siinä. Mutta ei siis pidä paikkansa, etteikö siellä metsässä olisi "muitakin".

UKKI

Poikani kuuli päiväkodissa toisilta lapsilta,että pimeässä on kummituksia. Väitin vastaan,mutta pystynyt vakuuttamaan. Meillä oli omakotilalon kattilahuoneen yhteydessä ikkunaton polttoainevarasto;välissä tiivis palo-ovi. Menimme sinne ja kutsuimme kummitusta. Tule kummitus niin painimme !Ei tullut. Sitten menin yksin ja kutsuin ja kutsuin. Ei tullut. Sitten jo poikanikin uskalsi mennä yksin. Sama tulos. Sen jälkeen ei puhuttu kummituksista. Hän oli silloin 5-vuotias.

Seuraa 

Tieteen puudeli

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö. Tässä blogissa hän istuu syliin ja puree.

Teemat

Blogiarkisto