Jokelan kouluampumisen esitutkinta valmistui, ja poliisi kertoi, mitä oli saanut selville tapatumien kulusta, niiden taustoista ja tekijästä Pekka-Eric Auvisesta.
En aio sanoa tässä sanaakaan siitä, mitä tunteita ja ajatuksia Auvisen teot ja kohtalo minussa herättivät. Sen sijaan kerron millaisia tunteita ja ajatuksia niiden uutisointi herätti.
Kun tänään luin esitutkinnan tuloksista HS.fi:ssä, olin huojentunut, kun uutispätkien ja videoiden seassa ei ollut yhtä ainoata juttua, jossa joku kertoisi miltä tämä tuntuu. Sain kaikessa rauhassa tuntea itse. Sain vaikka järkyttyä ilman että joku esijärkyttyy puolestani.
Jokelan tapahtumien alkuperäisessä uutisvyöryssä koostumus oli toinen. Luulen, että juuri uutisointiin ympätty tunnekuona teki siitä monille muillekin ärsyttävää ja luotaantyöntävää.
Meitä toimittajia opetetaan välttämään adjektiiveja ja kertomaan verbeillä ja substantiiveilla, näyttämään asiat sen sijaan että kuvailisimme ne. Näin lukijalle jää tilaa omaan tulkintaan ja oivaltamiseen. Mutta kun jotain tarpeeksi kamalaa tapahtuu, tämä sääntö näkyy lentävän nurkkaan. Ihan kuin toimittajista alkaisi tuntua moraalittomalta raportoida tapahtumia korostamatta, että ne ovat kauheita ja esittelemättä niiden herättämiä tunteita.
Väitän että olisi tehokkaampaa ja parempaa journalismia tehdä päin vastoin. Mitä kamalampi ja hurjempi tapahtuma, sitä vähemmän adjektiiveja ja tunteilua juttuihin kaivataan. Tapahtumat itsessään taatusti herättävät tunteita lukijassa ja katsojassa. Ei niitä tarvitse hänelle syöttää.
Älkää siis tulko minulle ilmoittamaan, että kansa suree tai raivoaa. Olen itsekin sitä kansaa ja te olette tuputtamassa minulle minun tunteitani.
Katsoessani poliisin kliinistä animaatiota Jokelan koulun tapahtumista eläydyin kaikessa hiljaisuudessa myös siihen, miltä uhreista, karkuun juosseista ja luokkiin piiloutuneista oppilaista tuntui. Minun takiani ei tarvitse mennä heidän kotioviltaan fiiliksiä kyselemään.

Kommentit (4)

M B

Tässä päivänä muutamana olin koulutettavana. Kyynisyyteni sai kyytiä, koska kaiken opin mukana tuli varsinainen ikihelmi:

"Eivät asiat tee meitä onnettomiksi, vaan se miten niihin suhtaudumme." - Epiktetos 50 - 138 jKr.

Uutisiin suhtautuminen on ajoin vaikeaa. Varsinkin kuumien medioiden uutisointiin, televisiokuvaan. Kuvitus ikään kuin vie kaiken energian; valmiin näyn vastaanottaminen suoraan, ilman työstöä on raskasta, sen huomaan kun katselen televisiota sukuloidessani. Lukiessa tai kuunnellessa saa kuvitella/hahmottaa itsenäisesti. Siksi ei televisiota minulle, kiitos.

Mandix

Minustakin ehkä paras uutisointi oli vasta iltalehdessä tai jossaki. Siinä kerrottiin vaan ajan tarkkuudela liikkeistä ja mitä tapahtu, ranskalaisilla viivoilla eikä minkäänlaisia "tunteita".

Ite tapahtuman jälkeen asia ei niin koskettanu, ehkä nyt eniten kun asiat kerrottiin vain suoraan.

naturelli killeri tai jotain

Se mitä itse kaipailin uutisoinissa oli, että joku vaikka toteaisi 'Claptonin' siis auvisen teot esim. moraalittomiksi tai muuten vääriksi. Tänään luettiin ' minuuuutti minuuuutilta' erkan liikkeitä ja tekoja koululla. Se mitä mielestäni pitäisi nähdä on se suru mitä hän yksittäisille perheille ja ihmisille aiheutti. Poliittisesti paskiainen ei varmasti saanut mitään aikaiseksi, korkeintaan hankaloitti jossain määrin puolustamiensa aseharrastajien elämää.

Jo nyt, kun aikaa on tapahtuneesta kulunut vasta pieni hetki, puhutaan EC:stä kuin jonain suurta tehneenä merkittävänä henkilönä, joka olisi voinut mennä eduskuntaan, mutta joka päättikin vaikuttaa ampumalla pari koululaista. Anteeksi nyt, mutta tässä Ericissä ei ollut mitään älykästä (kuten lehdet nyt niin mielellään korostavat), tai sitten älykkyyden määrittelyssä on jotain pahasti pielessä. Ericin esimerkin mukaan kuka vaan voi ilmaista älyään ja havaitsemiaan järjestelmän virheitä vaikka ampumalla muutaman päiväkodin asiakkaan.

Järkeä ja vastuuta journalismiin, vaikka sitten vähän tylsempään tyyliin, uskon että muitakin ostajia löytyisi...?

VeePee

Juu samoja ajatuksia tuli (viitaten blogimerkintään). Iltalehtien mukaan kun mikä tahansa tekstiviesteily tai känniääliöinti saa sen kuuluisan "kansan" paheksumaan, tuomitsemaan, järkyttymään jne, niin ei siitä tasapaksusta äärikonservatiivisesta tunnekuohupuurosta jaksa kiinnostua edes oikeasti merkittävien tapahtumien kohdalla.

Nimim "naturelli killeri tai jotain" viitaten, ainakin niissä medioissa mitä olen itse seurannut, Jokelan tapausta on setvitty siitä näkökulmasta että pyritään ymmärtämään tekoon johtaneita syitä ja arvioimaan sitä, millä tavalla yhteiskunta olisi voinut estää asian ja miksi ei siinä onnistunut. Olennaisin havainto on ollut mielestäni sekä yhteiskunnan turvaverkon pettäminen (mielenterveyspalvelujen huono saatavuus, koulujen epäonnistuneet yritykset sosiaalistaa oppilaita) että järjestyksenpidon lepsuilu (aselupa). En ymmärrä miksi on kiinnostavaa kuulla jonkun moraalista arvovaltaa edustavan tahon toteavan että teko oli väärä, kun se on itsestään selvää ja jokaisen tahollaan arvioitavissa.

Seuraa 

Tieteen puudeli

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö. Tässä blogissa hän istuu syliin ja puree.

Teemat

Blogiarkisto