Kirjoitukset avainsanalla tutkijat

Tästä ei tieteen tykkääjä voi olla tykkäämättä. Arvostettu saksalainen aivotutkija, Max Planck -instituutin sosiaalisen neurotieteen osaston johtaja Tania Singer on ottanut tavoitteekseen tieteen keinoin lisätä ihmisten myötätuntoisuutta. Singerin missiota esitteli Science-lehti nelisivuisessa artikkelissa Concentrating on kindness.

Singerin mukaan on kaksi tapaa tuntea empatiaa: myötätuntoisen rakastava ja kanssakärsivä. Rakastava tapa on empaattiselle itselleen miellyttävä, ja tällä tavoin empaattinen voi auttaa muita ihmisiä tehokkaimmin. Kanssakärsivä tapa sen sijaan on empaattiselle tuskallinen ja voi johtaa auttajien loppuunpalamiseen.

Tähän asti aivotutkimuksissa on kuitenkin tutkittu lähinnä tuota kanssakärsivää tapaa, Singer huomauttaa. Hän on nyt aloittanut tutkimusprojektin, joka keskittyy rakastavaan empatiaan ja kokeilee, voiko sitä opettaa ihmisille meditaation keinoin. Science-lehden mukaan projekti jatkuu vuoteen 2015 mutta alustavia tuloksia on odotettavissa jo vuonna 2014.

Singer kollegoineen on tänä syksynä myös julkaissut myötätunnon tutkimisesta ja edistämisestä pitkän sähkökirjan Compassion, bridging practice and science, jonka voi ladata ilmaiseksi.

Tuntuuko mahdottomalta ajatukselta, että omaa reagointitapaa voisi tuolla tapaa säätää?

Kyllä siihen pitäisi varmaankin useimpien pystyä, koska jopa psykopaateista ainakin osa pystyy. Psykopaatti ei yleensä tunne myötätuntoa, mutta esimerkiksi Science-lehden Singer-jutussa kerrotaan psykopaatista, joka aivomittauksen aikana tutkijoiden pyynnöstä tuotti aivoissaan empatiareaktion. Kyky siihen oli siis olemassa, vaikka reaktio ei käynnistynytkään automaattisesti.

Vastaavasti Hanna Nikkasen ja Anu Silfverbergin Long Play -jutussa Pimeyden ydin neurobiologi James H. Fallon, joka on diagnosoinut itsensä prososiaaliseksi psykopaatiksi, kertoo tahtoessaan pystyvänsä suhtautumaan toisiin ihmisiin myötätuntoisen kaltaisesti ja että hän yleensäkin pyrkii siihen: ”Ajattelin, että kun kerran osaan manipuloida ihmisiä, miksi en yrittäisi manipuloida itseäni.”

Meditaatio saattaa olla toimiva apukeino myötätuntomoodin hakuun. Sen kokeilemista ainakin Singer suosittelee. Jos kiinnostaa, miltä meditaatio tuntuu aloittajasta, lue toimittajamme Mikko Puttosen juttu Mieli haltuun, kiitos! Mikko kävi testaamassa itse, ja ennakkoskeptisyys vaihtui varovaiseen kiinnostukseen.

Kommentit (16)

Metusalah

Kun pohditaan aivojen toimintakenttää, liikutaan usein abstraktien käsitteiden välimaastossa. "Empatia" ja "sympatia" ovat yhtälailla abstrakteja suureita kuin "viha" ja "rakkaus" tai "ilo" ja "suru". Ominaista näille käsitteille on se, että niitä on vaikea mitata millään indikaattorilla; jos sanon: "Minä rakastan sinua", kukaan toinen ei voi kiistää tätä väitettä, vaikka en puhuisikaan totta.
Oman käsitykseni mukaan Petrin blogiaihe - myötätunto - on perimän kautta saatu ominaisuus, jota toki varhaislapsuuden ja kasvatuksen myötä voidaan jossain määrin ohjailla, mutta joka aikuisiällä toimii tahdosta riippumatta, eri yksilöillä erilaisin painotuksin.
Mikäli myötätunto (ja sääli, mikä liittyy läheisesti tähän käsitteeseen), olisi aikuisen ihmisen opittavissa oleva asia, maailmassa vallitseva raastava epäoikeudenmukaisuus olisi jo kauan sitten onnistuttu poistamaan.
(Kirjoitin tämän ennen syventymistä blogin viitetutkimuksiin. Saa nähdä muuttuuko mieleni luettuani Tania Singerin kirjoitukset aiheesta :-)

Pentti S. Varis

http://www.markkuojanen.com/psykologia/mista-psykopatiassa-on-kysymys/

Markku Ojanen korostaa psykopatian sidonnaisuutta yhteiskunnan muotoon. Joissakin kulttuurin muodoissa , esim. amisheilla, ei psykopatiaa juurikaan esiinny. Länsimainen suorituspaineinen yhteiskunta taas mahdollistaa luontevammin psykopaattisten taipumusten toteutumisen. Tämän ajatuksen kanssa on hyvässä sopusoinnussa se, että psykopaatti voi manipuloimalla tehdä itsestään ainakin hetkellisesti empatiakykyisen. Mieleen nousee kysymys, onko psykopaattisen ihmisen aivoissa jonkinlainen väliseinä, joka estää empatiajärjestelmän ilmitulon, vaikka tämä järjestelmä aivoissa onkin.

Empatiajärjestelmä (tai "väliseinä") voi saada myös liian vähän verta ja sen mukana happea, mistä seuraa solujen vaipuminen "uneen". Tällöin solut voitaisiin herättää ylipainehappihoidolla HBOT

https://www.google.fi/#q=eshel+ben+jacob+HBOT

Sampo Manninen

Myötätunto on todellakin opittavissa ja meditaatio on mitä oivallisin työkalu siihen. Tiede on meditaatiota tutkinut jo vuosikymmenten ajan, suurin osa tutkimuksista on kuitenkin keskittynyt meditaation vaikutuksiin fysiologiaan. Meditaatio muuttaa aivojen tapaa käsitellä tietoa, tai oikeammin niitä polkuja, joita ajatusprosessit etenevät. Meditaatio vaikuttaa myös aivojen välittäjäaineisiin ja aivonesteen koostumukseen, se puolestaan vaikuttaa merkittävästi aivojen toimintaan kaikenkaikkiaan. Olen itse parhaillaan tekemässä itselläni koetta, jossa tutkitaan miten ruokavalio, meditaatio ja muut seikat vaikuttavat aivojeni toimintaan. Aivojeni sähköinen toiminta mitataan kattavasti noin kahden kuukauden välein ja muutokset kertovat eri asioiden vaikutuksesta. Tätä tutkimusta voi seurata blogissani www.namastesam.com sivuilla ja sieltä voi myös ladata äänimeditaatioita, joilla pääsee kokeilemaan miten meditaatio rentouttaa ja helpottaa oloa.

Petri Riikonen
Liittynyt16.3.2005
Viestejä245

Ikävä kyllä nettisivun uudistuksessa tämän tuoreimman postaukseni kommentit eivät näköjään automaattisessa migraatiossa siirtyneet vanhalta saitilta uudelle, vaan hävisivät bittiavaruuteen. Olen pahoillani kommentoineiden puolesta.

Vanhempien postausteni kommentit näyttävät sentään onneksi siirtyneen, joten kommentoijien vaivannäkö valui hukkaan vain tämän postauksen osalta.

Joka tapauksessa tervetuloa uudelle saitille! :) Ainakin toimituksen kannalta tämä oli parannus, sillä teknisessä uudistuksessa saimme ison työkalupaletin, jolla voimme muokata sivustoa ihan eri tavalla monipuolisesti kuin ennen.

Metusalah

Myötätunto on mielentila, ei mielipide tai tietoon perustuva fakta. Sen vuoksi pitäisin myötätunnon "oppimista" vähintäänkin kyseenalaisena mahdollisuutena. Pahantahtoisesta ihmisestä ei saa hyväntahtoista yksilöä kuin aivan poikkeuksellisen tapahtuman - esim. vakavan sairastumisen - kautta. Tällä kommentilla en aseta kyseenalaiseksi Seppo Mannisen käsitystä meditaation vaikutuksesta aivoihin.

Pertti

Mind and life instituutti pyrkii kehittämään tieteellistä ymmärrystä mielestä kärsimyksen vähentämiseksi ja hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan: http://www.mindandlife.org/

Näitä tutkimustuloksia 12 vuoden ajan seuranneena ja omakohtaisesti harjoituksia tehneenä voin vakuttaa, että myötätuntoa voi todellakin oppia.

Metusalah

Jos myötätunto olisi opittavissa/opetettavissa oleva asia, silloinhan kaikki muutkin emootiot, kuten ilo, rakkaus jne. voitaisiin saavuttaa opiskelemalla. Tästä puolestaan seuraisi se, että yhteiskunnassa olisi vain empaattisia, iloisia ja onnellisia ihmisiä. Näin ei kuitenkaan näytä olevan; pikemminkin päinvastoin.
En tietenkään voi – enkä edes halua – kiistää sitä, jos joku omakohtaisesti kertoo onnistuneensa meditaation tms. avulla oppimaan myötätuntoa, mutta kuka on ”mitannut” sen, etteikö tällaiset oppilaat ole olleet jo lähtökohtaisesti empaattisia? Hyväntahtoiset päämäärät itsensä kehittämisessä ovat ominaisia vain hyväntahtoisille ihmisille.

Kari Luoto

Olet oikeassa, myötätunto on todellakin tunnetila, ja taipumus sen kokemiseen on synnynnäinen. Kristillinen "rakkaus" on hyvä esimerkki rationalisoidusta tunteen simuloimisesta.

Kun myötätuntoon kykenevä ihminen näkee kärsimystä, hänen aivonsa pyrkivät samaan tilaan, kuin kärsivän ihmisen aivot.

Myötätuntoon vaikuttavat oikean aivopuoliskon ja otsalohkon toiminta. Joillakin henkilöillä on synnynnäisesti ne yhteydet, jotka ovat välttämättömiä myötätunnon kokemiselle, joillakin ei. Pidän periaatteessa mahdollisena näiden yhteyksien toimivuuteen vaikuttamista.

Pentti S. Varis

http://www.sciencedaily.com/releases/2013/10/131010105039.htm

Tässä kerrotaan, että tietty geenivariantti saa kantajansa näkemään maailman voittopuolisesti negatiivisena. Ihmistuntemus puolestaan opettaa, että on joitakin ihmisiä, jotka löytävät kaikesta positiivisia puolia ja pyrkivät selittämään kaikki parhain päin.

Voisi olettaa, että maailman negatiivisena näkevät ilmentäisivät etupäässä kanssakärsivää empatiaa ja positiivisemmat yksilöt myötätuntoisen rakastavaa empatiaa.

Mihin sitten perustuu empaattisuutensa kehittäminen meditaation avulla? Oma veikkaukseni on, että on eräänlainen "esiolema", jossa kaikki sekä fyysiset että henkiset ominaisuudet piilevät. Fysiikan mukaisesti nimitän tätä tilaa vakuumiksi, jonka olemusta olen alustavasti selittänyt mm. parissa puheenvuorossani seuraavalla sivulla:

http://www.tiede.fi/keskustelut/psykologia-aivot-ja-aistit-f12/elainten-...

Veikkaan, että kestävä yhteys vakuumiin ja siinä piilevään ominaisuuskirjoon toteutuu ensisijaisesti genomin kautta. Erityisesti aivosolujen genomikollektiivin kontakti vakuumin kanssa syventyy meditaatiossa, jolloin vakuumista virtaa ihmiseen (joka itse asiassa on alun perin vakuumin osa), uusia ulottuvuuksia, kuten kasvanutta empatiakykyä

Voidaanko näitä hajanaisia näkemyksiä mitenkään perustella? Ei välttämättä tieteellisesti, mutta tunnetaan tapahtumia, jotka itse mysteerioina viittaavat jonkinlaiseen ominaisuuksien "säiliöön".

Yksi tällainen mystinen ilmiö on "meditaatiossaan liian syvälle menneiden" tai muuten ongelmiin joutuneiden hoitonakin joidenkin psykiatrien käyttämän mandalan idea.

https://www.google.fi/search?q=mandala+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=un...

Tarkennettuna ilmiö, jossa mietiskelijä tai joogi näkee silmissään mandalan ilman, että koskaan olisi nähnyt sellaista reaalimaailmassa. Tavalliset unet voidaan usein tunnistaa mukaelmiksi kaikesta siitä, mitä todellisuudessa on koettu. Elvyttävä mandala-uni ensi kertaa nähtynä on jotain, mitä reaalimaailmassa ei koskaan ole kohdattu, ja jonka aivoperäisyyttä on mahdoton ymmärtää.

Syvä mietiskely ja jooga voivat johtaa jännittäviin elämänkohtaloihin, jotka myös voivat olla vakuumiperäisiä geenien säätelyverkostoihin tulleita muutoksia. Miltä ne voivat tuntua, olen kertonut kolmessa puheenvuorossani Marko Haminon blogin "Uskonnoista, tieteestä ja demokratiasta" kommenttiosastossa.

En ole mieltänyt itseäni kovin empaattiseksi, mutta vasta sairastettuani aivoinfarktin tajusin, että eräissä menneisyyden tilanteissa minun olisi pitänyt harjoittaa empaattisuutta, mutta en tajunnut tehdä sitä..

Pentti S. Varis

http://www.sciencedaily.com/releases/2013/11/131101172313.htm

Tässä kerrotaan uudesta yllättävästä havainnosta, jonka merkitystä tutkijat eivät vielä ymmärrä. Kun aivosolujen DNA-sisältöjä on verrattu, on havaittu, että ainakin 40 % aivosoluista omaa erittäin paljon toisistaan poikkeavan DNA-sisällön. Tutkijat nimittävätkin aivojen DNA-kokoelmaa osuvasti tilkkutäkiksi. Esiintyy geenejä, jopa kromosomeja, jotka eivät ilmeisesti ole edes vanhemmilta perittyjä, ja joiden alkuperä ja tehtävä on usein tuntematon.

Selitysyrityksiä voi kuitenkin tehdä. Ensimmäinen yritys on ymmärtää DNA-diversiteetti sen oletukseni näkökulmasta, että tietoisuuden viimekätinen elin aivoissa olisikin hermoimpulssien asemesta aivosolujen DNA-kollektiivi. Tämän oletuksen tärkeimpiä perusteluja on hermosoluttomien eliöiden kyky toimia mielekkäästi ja ilmeisesti olla hivenen verran tietoinen (etevä aivotutkija Giulio Tononi ainakin kannattaa ajatusta pienimpienkin ötököiden tietoisuudesta). Näiden eliöiden kyky mielekkääseen toimintaan perustuu enimmäkseen niiden DNA:han kohdistuneisiin moninaisiin vaikutuksiin.

Toiseksi voisi veikata perus-DNA:lla olevan kyvyn luoda tarvittaessa uusia osia mm. uusiin tilanteisiin sopeutumisen, opimisen, tietoisuuden ja erilaisten sairauksien torjunnan edistämiseksi.

Kolmas veikkaus voisi olla suolistobakteerien DNA-kollektiivin vaikutusten tai jopa DNA:n tihkuminen suolistosta aivoihin. Aivojen DNA-diversiteetista oletettavasti johtuvien sairauksien kuten skitsofrenian, Alzheimerin taudin ym. tekijöiden yhteys suolistoflooraan on varmistunut, mutta yhteyden mekanismi on vielä tuntematon. Aivoihin syntyneen tilkkutäkin ja suoliston mikrobiotan yhteys voisi olla tällainen mekanismi yhteyden toteutuessa esim. veren- tai lymfakierron välityksellä.

Joissakin tapauksissa myös psykopatian luonteinen tila voisi perustua osittain suolisto-aivot -akselin tiettyihin moodeihin. Tietty tilkkutäkkikuvio olisi edullinen psykopatian ilmenemiselle, joku toinen taas edustaisi empaattisempia aivotiloja. Suoliston kunnostaminen esim. probiootein tai ulosteensiirtohoidoin, jotka usein auttavat monssa sairauksissa, olisi tällöin mahdollisuus auttaa empaattisuuden puutteesta tai rasittavasta empaattisuudesta kärsivää.

höh

Jos myötätunto olisi opittavissa/opetettavissa oleva asia, silloinhan kaikki muutkin emootiot, kuten ilo, rakkaus jne. voitaisiin saavuttaa opiskelemalla. Tästä puolestaan seuraisi se, että yhteiskunnassa olisi vain empaattisia, iloisia ja onnellisia ihmisiä.
(...)
Hyväntahtoiset päämäärät itsensä kehittämisessä ovat ominaisia vain hyväntahtoisille ihmisille.

Siis, "voitaisiin saavuttaa", mutta miksi ihmeessä "ei-hyväntahtoiset ihmiset" haluaisivat edes opiskella tällaisia emootioita?

Leena

Tosiaan oikeaa kirjoitusta. Perityt geenit, kasvatus, kasvuympäristö, vanhempien esimerkki, lapsen luontaisen herkkyyden vaaliminen, elämänarvojen vaikutus lapsiin on myös mielestäni merkittävä tekijä minkälaiseksi ihminen kehittyy tunne elämältään. Vain aito vanhempi voi kasvattaa myötätuntoa tuntevia lapsia. Nykyään on vanhemmille tehty niin paljon työtä ettei he pysty kasvattamaan omia lapsiaan luonnollisesti, kuten esim.sata vuotta sitten. Sillon ihmiset auttoivat toisiaan, olivat lähempänä arjessa mukana vauvat ja vaarit. Mielestäni kyky tuntea toisen ilo tai suru on normaalia ihmiselle, joka ei ole saanut esim.otsalohkon vammaa, siis ruumiillista. Siellähän ne tunne-elämän keskukset on ja toinen puoli sydämessä. Toki kasvattaa täytyy luonnettaan kai koko lopun ikää. Rakkaus karkoittaa vihan, viha on pahasta.

Leena

Meditaatio tuo kuulema hetken helpotuksen, mutta kehoittaisin kohteliaimmin tutustumaan sen haittapuoliin. Mutta kukin tekee kaikkensa etsien onnea ja rauhaa elämäänsä. Olisi hyvä jos asiakkaalle kerrottaisiin hyvät ja huonot puolet "hoidoista". Siten voisivat sekä hoitaja että hoidettava säästyä jälkiseuraamuksilta. Leikattavallekkin kerrotaan plussat ja miinukset. Eikös se olisi reilu peli? Ettei yksin mene johonkin vaan kokeilemaan. Kommentoin vielä tähän sen takia, koska olen kuullut luotettavalta taholta sen toisenkin puolen meditaatiosta, joogasta yms. Useamman henkilön kokemukset. Jos teet tätä työksesi? Tai itsellesikö vain? Tietenkään en puutu niihin asioihin. Rikotusta eheäksi ja entistä kestävämmäksi! että sitä kautta ainakin tulee myötäelämisen taito, jos on tullakseen, ja välttyy katkeroitumiselta.

Shadowdancer

Mitä haittapuolia meditaatiosta voisi olla? Joogassa tietysti, jos tekee liian paljon ja väärin asentoja, voi tulla vaurioita kuten muussakin liikunnassa ja urheilussa...

KF

Tosiaankin, mitä haittavaikutuksia on meditaatiolla? En muista nähneeni ainuttakaan haittavaikutuksista kertovaa tekstiä.

Miksei viime aikoina ole ilmaantunut uusia galileogalileita, isaacnewtoneita, charlesdarwineita tai alberteinsteineja? Aihetta 30 vuotta tutkinut yhdysvaltalainen psykologian professori Dean Keith Simonton esittää tähän uskottavankuuloisen syyn tuoreimmassa Nature-lehdessä.

Kyse ei ole siitä, että tutkijat olisivat nykyisin tyhmempiä kuin ennen. Päin vastoin, kirjoittaa Simonton: ”Tullakseen nykyaikana ensiluokkaiseksi tutkijaksi tarvitsee todennäköisesti enemmän älyä kuin tieteellisen vallankumouksen sankariajalla 1500- ja 1600-luvulla tarvitsi neroksi tulemiseen.” Nykyisin pelkkä pätevöityminen vaatii niin valtavaa tiedon ja kokemuksen määrää, hän selittää.

Jollei aivovoimasta ole puute, niin mistä sitten?

Nykyajan tutkijoilla ei ole enää tilaisuuksia uusien tieteenalojen perustamiseen tai tieteellisten vallankumousten tekemiseen, Simonton vastaa. Kaikki isot asiat on jo keksitty. ”On vaikea kuvitella, että tutkijoilta olisi jäänyt havaitsematta jokin niin merkittävä ilmiö, että se ansaitsisi oman tieteenalansa tähtitieteen, fysiikan, kemian ja biologian rinnalle. Jo yli vuosisadan ajan kaikki uudet alat ovat olleet vanhojen yhdistelmiä: esimerkiksi astrofysiikka, biokemia ja astrobiologia.”

Lisäksi koko tieteentekemisen järjestelmä on nykyisin verkko, josta kenenkään yksittäisen tekijän on vaikea nousta neron maineeseen: ”Tietämys on niin mutkikasta ja erikoistunutta, että nykyiset kärkitutkimukset tuppaavat syntymään isojen, runsaasti rahoitusta saavien tutkimusryhmien yhteistyönä.”

Onko tämä sitten paha asia?

Simonton ainakin pitää sitä harmillisena ja toivoo olevansa päätelmissään väärässä. Hän haluasi vielä nähdä ilmielävän tiedeneron.

Mutta tarvitsemmeko sankareita, jos homma muutenkin toimii ja tieto ja osaaminen lisääntyvät? Onhan sankaritarinoita kiva lukea, mutta minusta tuntuu, että voin kyllä elää ilman uusia tiedenerojakin. Arvostan fiksuja arkisia puurtajia, jotka eivät välttämättä saa glooriaa mutta pitävät hommat toiminnassa.

Entä te muut? Ikävöittekö uusia einsteineja?

 

Kommentit (84)

Joonas

Entisajan tiedenerot edustivat usein ns. toisinajattelijoita, mm. Newton, Galilei, myös Einstein ...

Nykyajan tiedeverkosto helposti nujertaa moiset toisinajattelijat pelkällä olemassaolollaan. Voit olla toisinajattelija vain siten, että kuulut ns. sisäpiiriin ja olet saanut riittävästi nimeä/tukea jo aiempien tulostesi kautta. Edelleen, jos esität jotakin, joka poikkeaa liikaa valtavirran näkemyksistä, sinut helposti tyrmätään, joka hairahtuneena tai pahimmassa tapauksessa täysin höyrhtäneenä ... nykyisin kun on niitä ns. julkisuuden tavoittelijoita, joiden joukkoon myös ns. toisinajattelijat helposti leimautetaan.

Jos olet toisinajattelija, sinun tulee olla ns. hyväksytyn kannan toisinajattelija. Esim. ilmastokeskutelussa toisinajattelijoille on rakennettu lokerot/karsinat, joihin sijoittelu on jo ennalta määritelty ns. "oikean" suuntauksen kannattajien taholta.

Jesse

Matematiikan saralla kuitenkin "neroja" syntyy edelleen. Ratkaistavat ongelmat voivat olla jopa satoja vuosia vanhoja ja ratkaisun voi tehdä myös yksinkin vuosien tutkimuksen jälkeen. Useille on varmaan tuttuja sellaiset matemaatikot kuin Grigori Perelman (Poincaren otaksuma) ja Andrew Wiles (Fermat'n suuri lause). Tietenkin useat matemaatikot ovat kehittäneet teoriaa ja tekniikoita, mutta läpimurtoon tarvitaan vain yksi ja hyviä oivalluksia. Jos vaikea Riemannin hypoteesi joskus ratkaistaan, niin ratkaisijaa odottaa varmasti myös neron titteli.

ap

Olen täysin samaamieltä siitä, että täytyy olla sisäpiirin toisinajattelija saadakseen sanansa kuuluviin. Kuten blogissa esitettiin, hallitakseen nykyisen tiedon määrän on jo sisäpiirissä. Jotta voi esittää paradigman muutosta pitää tietää mikä paradigma on.

Mr. Pressure

ensinnäkään kaikkein isointa oivallusta ei edes vielä ennen minua oltu tehty? Eli ettei vetävää voimaa ole olemassa ollenkaan?

Näin ollen uusia suuria oivalluksia on ollut mahdollista tehdä vaikka kuinka paljon vielä nykyaikanakin? Ja ilman sen kummempaa nerokkuutta?

Ajatellaampa vaikkapa ns. Kvanttihyypyä jonka mukaan ns. Elektroni voisi muka hypätä radalta / paikasta toiseen liikkumatta noiden kahden paikan välistä matkaa?

Ei tunnu vaikealta ajatukselta esittää että oikeasti atomilla ei ole ympärillään elektroneja ollenkaan. Vaan kyse olisikin siitä että atomin ytimestä ulos työntyvät tihentymäaallot kohtaavat vastaan työntyviä tihentymäaaltoja vain tietyllä etäisyydellä atomin ytimestä?

Jos näin, syntyisivät fotonit vain tietyllä etäisyydellä atomin ytimestä ja niiden syntymiseen ei tarvittaisi elektroneja ollenkaan? Kyse olisi vain siitä että atomin ytimestä ulos työntyvistä fotoneita paljon pienemmistä tihentymistä yhdistyisi / konkretisoituisi meidän laitteillamme havaittava fotoni, jos niiden sisäinen liike / paine nopeutuisi ulkoisen tekijän takia?

Myös elektroni yhdistyisi näistä pienistä tihentymistä? Tutkijat lähettävät atomin ydintä kohti sopivan tilavuuden ja tiheyden omaavan hiukkasen joka vuorovaikuttaa ytimestä ulos työntyvien tihentymien kanssa ja saa niistä yhdistymään uuden elektronin? Ja tutkijat luulevat että saivat atomista irtoamaan jo olemassa olleen vanhan elektronin, vaikka oikeasti saivat syntymään täysin uuden elektronin?

En ihmettele, jos maailmankuvamme tulee vielä mullistumaan Kopernikusmaisesti?

Metusalah

Petri Riikonen:
”Miksei viime aikoina ole ilmaantunut uusia galileogalileita, isaacnewtoneita, charlesdarwineita tai alberteinsteineja? … Entä te muut? Ikävöittekö uusia einsteineja?”

Kyllä uusia einsteineja toki kaivata voi kukin tykönänsä, minäkin, mutta tieteen tekeminen on viimeksi kuluneiden vuosikymmenten aikana muuttanut luonnettaan täysin, ollen nykyisin puhtaasti tiimityötä. Neroille individualisteille ei yksinkertaisesti ole enää tilaa, koska – tosiaan – kaikki ”isot asiat on jo löydetty”. Matematiikan uusia neroja pitäisin entisten, jo tiedettyjen ongelmien penkojina.

Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt 1900-luvun huomattavien tiedemiesten elämäkertoja lukiessani, ydinpommin isänä tunnettua ns. Manhattan-projektin vetäjää, Robert Oppenheimeria pidetään viimeisimpänä tieteen ”yleisnerona”, joka omana aikanaan hallitsi jokseenkin kaikki tiedon alat. Hänen kaltaisiaan tuskin enää voi löytyä. Vaan ainahan voimme toivoa …

http://en.wikipedia.org/wiki/J._Robert_Oppenheimer

Mr. Pressure

Kyllä uusille ajatuksille on tilaa! Varsinkin ennakkoluulottomasti ajattelevien aivoissa!

Näille uusille mullistaville ajatuksille sen sijaan ei aina tahdo löytyä tilaa eli niitä ei saa työnnettyä ihan joka paikkaan?

Se taas perustuu siihen että nykyisiin teorioihin uskovien aivoissa ei vaan ole tilaa uusille mullistaville ajatuksille?

Mutta kyllä ne uudet ja mullistavat ajatukset sieltä aikanaan työntyvät kaikkien ihmeteltäviksi, jos ne kuvaavat maailmankaikkeutta oikealla tavalla.

Jouni

Maailmassa on nytkin paljon tutkijoita, jotka ovat neroja omalla alallaan ja ymmärtävät laajasti muita tieteenaloja. Syy siihen, miksi heitä ei tunneta Newtonin tai Einsteinin kaltaisina neroina, on lähinnä se, että he ovat väärässä paikassa väärään aikaan.

Esimerkiksi fysiikan huima kehitys 1900-luvun alkupuolella pohjautui lähinnä siihen, että tieteellinen, tekninen ja taloudellinen kehitys oli tuonut ihmiskunnan sellaiseen pisteeseen, että melkein käden ulottuvilla oli paljon uutta löydettävää. Tarvittiin "vain" muutama nero näkemään se ja kokoamaan palat yhteen. Toinen vastaavanlainen murros tapahtui vuosisadan puolivälissä tietotekniikan kehityksen ja kylmän sodan myötä, vaikka nostaisinkin esimerkiksi Oppenheimerin sijasta ennemminkin hänen aikalaisensa John von Neumannin.

Tieteen nykytilaa voisi kuvata sanomalla, että ihmiskunta ymmärtää aika hyvin sen, miten yksinkertaiset asiat toimivat, mutta ei vielä tunne monimutkaisia asioita. Tulevat nerot siis tuskin löytyvät fysiikan kaltaisilta yksinkertaisia ilmiöitä tutkivilta tieteenaloilta, vaan ennemminkin tietoisuuden, yhteiskunnan ja talouden kaltaisten monimutkaisten järjestelmien tutkijoiden parista.

Petri Riikonen

Jouni, hyvä pointti!

"Tulevat nerot siis tuskin löytyvät fysiikan kaltaisilta yksinkertaisia ilmiöitä tutkivilta tieteenaloilta, vaan ennemminkin tietoisuuden, yhteiskunnan ja talouden kaltaisten monimutkaisten järjestelmien tutkijoiden parista."

Kimmo Rouvari

Jounille tiedoksi, että fysiikan saralla on edelleen huimia mahdollisuuksia löytää uutta ja merkittävää. Vieläkään ei ole painovoiman mekanismi selvillä. Myös antimaterian tuntemus on lasten kengissä.

Kari Luoto

Vanha muodostaa niin paksun muurin, että uudet ajatukset eivät pääse aina edes julkisuuteen.

Olen yrittänyt saada lääketieteen tähän saakka suurinta keksintöä julkisuuteen yli 4 vuotta onnistumatta. Mediasensuurin takia on lähes mahdotonta saada lääketieteen alalla mitään valtavirrasta poikkeavaa julkiseksi. Medialla tuntuu olevan yleisenä käytäntönä julkaista pelkästään hyväksyttyjen auktoriteettien mielipiteitä.

Mediasensuuri lienee suurin este kehitykselle, ainakin lääketieteessä.

Sakke

"Kaikki on jo keksitty" -ajattelutapa ei taida muutenkaan olla mikään kovin uusi juttu ja niin ollaan luultavasti ajateltu "aina". Jotta nimi jäisi historiaan, niin tuskinpa mitään uutta tieteen alaa tarvitsee keksiä, vaan niinkuin aiemmin mainittiin mm. fysiikassa on monia ratkaisemattomia arvoituksia esim. painovoimaan ja kvantteihin liittyen.

Jouni

Kimmo: Tuon tason ratkaisemattomia kysymyksiä löytyy kaikilta tieteenaloilta. Suuret tieteelliset läpimurrot ovat sellaisia, jotka mullistavat tieteellisen maailmankuvan ja ajan myötä myös ihmisten arjen. Jos esimerkiksi osoittautuu, että painovoimalla ei olekaan mitään tekemistä massan kanssa, informaatiota voi siirtää valonnopeutta nopeammin tai energiaa voi luoda tyhjästä merkittäviä määriä, niin sitten voidaan puhua suuresta mullistuksesta. Samoin mullistavaa voisi olla, jos löydetään kokonaan uusia perustavaa laatua olevia ilmiöitä, joita opitaan ajan myötä hyödyntämään. Ilman tuollaisia yllätyksiä fysiikka "vain" täydentää useimpien muiden tieteenalojen tavoin olemassaolevaa ymmärrystä todellisuudesta.

Pentti S. Varis

Nykyinen lukion oppimäärä fysiikassa hyvin opiskeltuna ylittää satakertaisesti Galilein tai Newtonin ajatuksissa koskaan olleen fysiikan. Fysiikan cum laude -oppimäärä taas menee huikeasti yli Einsteinin ajatuksissa olleen (vaikka eräät tensoriasiat jätetään toki kurssista pois matemaattisesti liian vaikeina). Teoreettisen fysiikan professorin tieto- ja taitomäärä taas on niin äärettömän paljon Einsteinin tieto- ja taitomäärää suurempi, että niitä ei voi edes verrata.

Niinpä teoreettisen fysiikan gradu, jonka professori tai dosentti korjaa vasemmalla kädellään, olisi Einsteinille täyttä hepreaa.

Valtavalla tietomäärällä on kuitenkin kerran ollut alku, ja mainittujen henkilöiden nerous on ollut juuri siinä, että he ovat ensimmäisenä oivaltaneet oven totaalisti uuteen ja raottaneet sitä. Kaukokatseisena Newton totesi, että tulevaisuuden fyysikot kykenevät selittämään nekin ilmiöt, joiden ulkonaiset lait hän oli paljastanut (sanamuotoa en muista).

Newtonin (ja kumppaneiden) avaama ovi osoittautui oveksi luolastoon, jonka lonkeroissa on yhä uusia ovia, joiden löytäminen, avaaminen tai pelkkä raottaminen vaatii usein suurta älykkyyttä ja huikeaa työponnistusta.

Kimmo Rouvari mainitsi jo painovoiman ja antimaterian arvoitukset. Missä on se ovi, joka johtaa painovoiman ymmärtämiseen, kukaan ei tiedä. Ja vaikka oikea ovi löytyisikin, kuka on se "nero" (tai kenen työryhmässä tuo nero on), joka ensimmäisenä Newtonin tavoin luo tarvittavan matematiikan tai kaivaa sen jo olemassaolevasta, suunnattoman laajaksi paisuneesta matematiikasta.

Vai onko painovoimaa olemassakaan? Ei ehkä, jos Juan Maldagenan ajatukset osoittautuvat oikeiksi:

http://www.scribd.com/doc/78911693/Juan-Maldacena-The-Illusion-of-Gravity

Jokaisessa fysiikan osa-alueessa on vielä suuria, neroutta edellyttäviä oivalluksia tekemättä ja periaatteita löytämättä tai selittämättä. Mutta kaiken takana on fysiikan vielä kartoittamaton terra inkognita, vakuumi. Niinpä Hagen Kleinert (yli 350 tieteellistä julkaisua) toteaa, että päästessämme käsiksi vakuumiin Planckin mittakaavassa, tulemme yllättymään

http://users.physik.fu-berlin.de/~kleinert/kleinert/?p=worldcrystal

It is supposed to illustrate that curvature and torsion may arise from defects
and that the universe may have a short-distance structure
which may completely surprise us when we shall be able to do experiments at Planck distances.

Yksittäisistä fyysikoista, jotka tunnetaan nerouden lisäksi laaja-alaisuudestaan voitaisiin mainita Anthony Zee, fysiikassa eniten uusia oivalluksia julkaissut ihminen. Hän on muun muassa perehtynyt kiinalaiseen kulttuuriin ja julkaissut siitä kirjoja:

http://www.kitp.ucsb.edu/members/PM/zee/

PekkaP

Simonton on varmasti täysin oikeassa. Molekyylibiologian sisältäkin löytyy spesialisoituneita tutkimusaloja, joiden asiantuntijat eivät ymmärrä toistensa alaa, vaikka molemmat toimivat biologian kapealla osa-alueella. Tiedon määrä on vaan kerta kaikkiaan liian suuri yhden ihmisen hallittavaksi.
Toinen asia on tiedepalstoille pesiytyneet kotikutoiset "nerot", jotka kaatavat milloin suhteellisuusteoriaa, milloin kvanttifysiikka ja milloin mitäkin itse lainkaan alaa opiskelematta. Se kertonee jotain tieteen vieraantumisesta normaalielämästä. Tieteen popularisoijat tekevät mielestäni ansiokasta työtä, mutta ovatko he osin peäonnistuneet tieteen tavattoman laaja-alaisuuden ja kompleksisuuden kuvaamisessa?

Metusalah

Tämän keskustelun peruspointti ei ole mielestäni siinä, etteikö luonnontieteiden tai yhteiskunnan saralla olisi vielä paljonkin tuntematonta ja uutta tärkeää löydettävää, vaan siinä, ovatko nuo tulevat löytäjät *yksilöitä* vaiko *työryhmiä*. Joka vuosi jaetaan luonnontieteen Nobel-palkinnot, jotka ojennetaan yksilöiden käteen, mutta tutkijoina he edustavat johtamaansa tiimiä.

Nähtäväksi jää, vieläkö historia saa uusia "galileogalileita, isaacnewtoneita tai charlesdarwineita". Mahdotonta tällaisten uusien "einsteinien" esiintulo ei tietenkään ole, mutta itse pitäisin sitä epätodennäköisenä.

Petri Riikonen

PekkaP, kirjoitat: "Tieteen popularisoijat tekevät mielestäni ansiokasta työtä, mutta ovatko he osin peäonnistuneet tieteen tavattoman laaja-alaisuuden ja kompleksisuuden kuvaamisessa?"

Osuu ja uppoaa ainakin minuun. Kyllä koen, että tasapainoilu pelkistettyjen tiivistelmien ja mutkikkaan todellisuuden välillä on meille tiedetoimittajille niin iso haaste, että kyllä me siinä aina vähintään osin epäonnistumme.

Toisaalta en usko, että siinä edes voi täysin onnistua. Esimerkiksi yleistajuisen tiedelehden lukijoiden ajattelen odottavan yleistajuisuutta, jolla ymmärrän sitä, että asiasta on poimittu lukijalle olennaisimpia osia ja ne on esitetty niin helposti hahmotettavassa muodossa, että ne voivat jäädä maallikonkin mieleen maailmankuvan rakennusaineksiksi. Tieteen toiminnasta syntyisi todellisempi kuva, jos tiivistettyjen konsensustulosten sijasta kerrottaisiin myös kunkin alan tutkimuksen mutkikkuuksista ja eri tutkijoiden erimielisyyksistä, mutta tällaisesta aineistosta olisi lukijan vaikeampi rakentaa mieleensä jotakin käytännöllisesti hahmottuvaa tietokokonaisuutta.

Arvelen, että useimmat käytännössä jaksaisivat seurata tieteenteon koko mutkikkuutta vain yhdeltä tai korkeintaan muutamalta tieteenalalta. Ja tällaiseen seurantaan ei ehkä yleistajuistavan lehden kannata lähteä, koska sitä tekevät kunkin alan tutkimusjulkaisuja painavat lehdet. Niitä lukemalla saakin mutkikkuudesta jo paljon todellisemman kuvan - paitsi että ei niistäkään ihan koko mutkikkuutta hahmota, koska yleensä julkaistaan vain onnistuneiden kokeiden tulokset. Mutkikas tieto kaikesta siitä, mikä on osoittautunut ei-toimivaksi, on yleensä vain alan tutkijoiden päässä.

Joten täysin oikean kuvan jonkin tieteenalan todellisesta mutkikkuudesta saanee vain opiskelemalla kyseistä alaa ja ryhtymällä itse tutkijaksi.

Kaiken tämän sanottuani myönnän kyllä, että meidän popularisoijienkin olisi hyvä keksiä keinoja myös mutkikkuuden esilletuontiin jossain määrin joissain sopivissa yhteyksissä. Tämä on jatkuva mietinnän paikka. Teatteriguru Jouko Turkka pohtii hieman vastaavaa problematiikkaa kirjansa "Aiheita" (Otava 1982) lopussa. Hän päättelee: "Et mitään voi kuvata niinkuin on." Mutta vaikka ymmärtääkin yrityksen viime kädessä mahdottomaksi: "Vai onko niin, että juuri turhaa kannattaa yrittää? Yrittää vaan!"

Jouh, jouh

Tassapa teille Samppamaista nerovikaista läpeedaarausta:
Katselet maailmankaikkeutta liian kapeiden rillien kautta, jos luulet, että kaikki suuret tieteenalat on jo 'keksitty'. Mitä edes tulkitset tieteeksi? Pelkät matemaattis-luonnontieteelliset tieteetkö? Entä fyysisestä luonnontieteellisestä näkökulmasta arvioidut hömppätieteet eli psykologiat, ym? Entä kaikkien järkimielisten mielestä täyshömppää ja sumutusta olevat markkinointi- ja kauppataloustieteet? Entä kielitieteet, jotka kehittyvät ja laajenevat jatkuvasti ajan mukana (tosin aika on harhaa, tiesitkö sen)? Voihan ulkoavaruudesta löytyä vaikka samppalinnaisten olioiden yhdyskunta, jonka seurauksena maahankin syntyy uusia tieteitä, jotka tutkivat samppalinnan kieltä, samppojen kommunikointia, samppojen eksoottista biologista rakennetta, samppojen uskomuksiin tai uskontoihin keskittyneitä tieteitä, samppojen tiedonkäsittelyä, samppojen taloudellista ajattelua,...

Sampan kuumat vihjeet tulevaisuuden tieteenaloiksi ovat:
1. Uskomustieteet - selvitetään ihmeiden ja jumalten todellista alkuperää. Miksi hindijumalat kannattavat jälleensyntymistä ja alan porukka kieltää sian puhtauden? Mistä syntyvät jumalolentojen ajatusmaailmat ja ihmeet?
2. Metatieteet - miten rakennetaan uusia materiaaleja vanhoista romuista ja hajoavista kvarkeista, pimahtavista fotoneista?
3. Universumitieteet - miten tutkitaan ja rakennetaan uusia rinnakkaisia universumeja?

Miksi maailmaan ei enää synny uusia yleisneroja? No, Sampan jälkeen ei enää tarvita. Laitetahan tää maailma nyt semmoseen kuntoon, että täällähä ei ennää mittää kehittämistä eikä tutkimista tarttetaha.
Miksi maailmassa ei ole enää yleisneroja? Tieteen paradoksi: ihmiset ovat entistä yksilöllisempiä, tietoisempia ja kunnianhimoisempia, mutta samalla tieto kulkee liian vilkkaasti ja pakottaa omia kykyjään kriittisesti tarkastelevia neroja tyhmistyttävään, keskiarvoistavaan tiimityöskentelyyn. Esimerkki: Nero julkaisee mullistavan tutkimustuloksen (pakko julkaista, jotta tunnustettaisiiin neroksi ja saisi apurahoja). Seuraus: nero ei ehdi yksinään julkaista uusia mullistavia tutkimustuloksia, koska tiedeyhteisön valtavasta massasta ja markkinavoimien luovista pellepelottomista löytyy aina joku, joka ehtii julkaista neron kielenpäällä roikkuvat ideat ja tutkimukset juuri ennen neroa. Lopputulos: syntyy katkeroituneita, hyväksikäytettyjä neroja, jotka luopuvat uurastuksestaan, koska huomaavat, että tavalliset kuolevaiset pystyvät (massan voimalla) samanlaiseen ajatteluun kuin ylivertaiseksi itsensä luulleet nerot. Päätelmä: Miljoona keskinkertaista intialaista kopioi yhden yleisneron ajatukset muutamassa vuorokaudessa. Tosin laatu heikkenee, mutta markkinavoimat eivät ole kiinnostuneet laadun heikkenemisestä vaan rahasta.

Sampan kootut ajatelmat: vanhoissa tieteissä kaikki perustutkimus on jo tehty, ja niissä on soveltavan tutkimuksen eli niin sanottujen 'insinööritieteiden' aika.

PekkaP

Petri Riikonen: "Osuu ja uppoaa ainakin minuun. Kyllä koen, että tasapainoilu pelkistettyjen tiivistelmien ja mutkikkaan todellisuuden välillä on meille tiedetoimittajille niin iso haaste, että kyllä me siinä aina vähintään osin epäonnistumme.
Toisaalta en usko, että siinä edes voi täysin onnistua. "

Niin kauan kun kohderyhmän lähtötaso on hyvin heterogeeninen, on ilmeisen mahdotonta onnistua kaikkien kohdalla. Tuttavani opetti eräässä sotilasopetuslaitoksessa tekniikkaa. Virkaurakurssien kohdalla ei vaikeuksia ollut, mutta aliupseerikursseilla oli hajonta vähän suurempi. Kaveri kertoi opettaneensa radiotekniikan perusteita auk:n kurssille, jolla oli oppilaita, joille Ohmin laki oli täysin vieras ja toista laitaa edusti oli Nokian verkkosuunnittelussa leipätyötään tehnyt dippainssi. Vedä siinä sitten kurssi, joka on kaikille sopiva.

Itse tieteen historian harrastajana nostan hattua korkealle ja moneen kertaan hyville tiedettä popularisoiville tiedetoimittajille ja tieteen tekijöille. Ilman heitä elämääni suuresti rikastuttanut harrastus olisi ollut lähes mahdoton.

JOhanna

Tieteen popularisoinnista: Jakaisin ongelman kahteen osaan. Ensiksin, se monimutkaisuus ja epävarmuustekijät, joita voi yrittää avata, mutta se jää lyhyehkössä artikkelissa usein tekemättä. Jos ei ole mahdollisuutta selittää kunnolla, yksinkertaistus on parempi kuin epämääräinen kuvaus. Toinen reunaehto on lukijoiden taustatietojen ja -osaamisen puute. On mahdotonta kuvata tarkasti esimerkiksi johonkin yleissivistyksen ohi menevään matemaattiseen käsittelyyn perustuvaa fysiikan tutkimustulosta ilman sitä matemaattista osaa. Vastaavia tilanteita tulee muissakin luonnontieteissä kuin fysiikassa, esimerkiksi solubiologia on aika monimutkaista. Isommassa teemajutussa voi taustoittaa, uutisartikkelissa ei oikein voi.

Metusalah

Erään hypoteesin mukaan ihmiskunnan hankkiman tiedon määrä kaksinkertaistuu kerran kymmenessä vuodessa. Kun tuolla aiemmin esitin omana arvionani, että v. 1967 kuollut Robert Oppenheimer olisi ollut viimeisin luonnontieteiden yleisnero (mistä asiasta toki perustellusti voidaan olla toistakin mieltä), jokainen voi tykönänsä laskea, kuinka paljon käytettävissä oleva tieto on eksponentiaalisesti lisääntynyt Oppenheimerin ajoista lähtien. Siinä on yksi syy sille, miksi "yleisneroja" ei nykyisin juurikaan ole syntynyt; samasta syystä tieteen popularisoiminen niin toimittajille kuin tieteilijöillekin käy vuosi vuodelta yhä haastavammaksi.

Pentti S. Varis

Voiko vielä esiintyä yksittäisiä, "pankin räjäyttäviä" neroja? Voisin suoralta kädeltä nimetä yhden: August Stern.

Kukaan ei tietystikään ole kuullut hänestä, mutta joku saattaa arvata, mihin alaan hänen tutkimuksensa on keskittynyt. Tieteen vaikeimpana pidettyyn kysymykseen, siihen, mistä meillä muilla on vain "uskomuksia ja katsomuksia", tietoisuuden selittämiseen.

Teoreettinen fyysikko Stern on kehittänyt uuden logiikan, matriisilogiikan, joka fysiikan ilmiöihin ja aivotapahtumiin sovellettuna mullistaa käsityksemme materiasta, älykkyydestä, aivoista ja tietoisuudesta. Matriisilogiikka osoittaa, että loogisten totuuksien joukko on paljon ajateltua laajempi ja loogiset yhteydet paljon ajateltua kompleksisemmat. Seuraavassa artikkelissaan Istvan Dienes selostaa Sternin teoriaa:

http://www.slideshare.net/Dienes/brainmind-duality-explained-presentation

"Olemme ennalta-aavistamattoman synteesin kynnyksellä", kirjoittaa Dienes. "Luodessamme yleissilmäyksen Sternin matriisilogiikkaan...katsokaamme erityisesti fysiikan ja luonnon älykkyyden kannalta oleellisia piirteitä".(hieman vapaa käännös..)Mutta Sternin esitys ei pysähdy luonnon älykkyyden selittämiseen, joka sekin on omiaan mullistamaan esim. solubiologian ja genetiikan. Stern osoittaa älykkyyden ja tietoisuuden sijaitsevan kvanttifysiikan ja logiikan ykseyden loogisessa osassa.

Merkittävät tietoisuuden tutkijat John Eccles ja Roger Penrose ovat ilmeisesti aavistelleet jotakin tämän suuntaista, mutta vasta Sternin matriisilogiikka osoittaa - karkeasti sanottuna - aineen olevan yhtä logiikan kanssa ja aivojen aineen pohjimmiltaan logiikkana olevan yhtä tietoisuuden kanssa.

Koska fysiikkaa voidaan nyt nähdä topologiana Dienes kirjoittaa: "Tarkastellessamme tietoisuutta ja tietoista mieltä luonnon topologisina piirteinä ajatuksia edustavat topologiset defektit ja solmut,.." Monelle tuntemattomista topologisista defekteistä ja niiden erikoisuudesta olen kirjoittanut seur. nettisivun alaosassa jotain ehkä selventävää:

http://www.tiede.fi/keskustelut/evoluutio-ja-fossiilit-f8/tunteiden-synt...

Seuraavassa vielä jotain ensimmäisen mielellisesti kestävän tietoisuusteorian luojasta, nerosta nimeltä August Stern:

http://philpapers.org/rec/STEMLA

Mr. Pressure

Ei uusien ja mullistavien ajatusten kehittämiseen mitään neroja tarvita!

Siihen riittää ihminen jolla on munaa kyseenlaistaa sen hetkiset opit!

Sellainen ihminen tulee, lukee, ajattelee ja poimii kypsät hedelmät, kertoen miten asiat ovat! Jos hän on fiksu, hän kertoo asiat varovasti. Uusia ja mullistavia ajatuksia ei kannata "huutaa" kovalla äänellä.

Ehkäpä ihminen on biologinen kone jonka aivot toimivat antennina joka ottaa vastaan infoa hiukkasilta joita liikkuu meidän aivojemme läpi? Nuo samat hiukkaset ottavat infoa myös mukaansa, liikkuessaan aivojemme läpi?

Jos näin, voimme kysyä missä me olemme? Emme ilmeisesti silloin ole aivojemme sisällä?

Olisimme silloin paljon isommalla alueella?

Ikäänkuin kaikkialla?

Voisimme jopa kysyä, olemme yksi joka kokee kaiken?

J

Veikkaanpa, että seuraava suuri tieteen läpimurto tapahtuu parapsykologiassa. Osa ihmisistä pitää parapsykologiaa roskana mikä johtuu lähinnä siitä, että sellaiset ilmiöt kuten telepatia ovat saaneet huonon maineen huijareiden tähden mutta jos katsotaan varsinaista tieteellistä tutkimusta, niin tulokset ovat hyvin vakuuttavia. Nyt tarvitaan vain joku "Einstein" joka keksisi teorian joka selittää telepatian, prekognition tai telekinesian.

Toinen jännittävä mullistus olisi jos ihmiskunta saisi yhteyden jollakin toisella planeetalla elävään sivilisaatioon. Heidän viestinsä luultavasti työllistäisi tiedemiehiä vuosisadoiksi. Emme enää vain tuijottelisi toistemme naamoja vaan saisimme aivan uusia, erikoisia ajatuksia; jotain sellaista jota emme ole koskaan edes pystyneet kuvittelemaan.

Odotan myös innolla milloin yhteiskuntatieteet tulevat matematiikan piiriin. Tarvitsisimme teorioita jotka selittävät miten yhteiskunnat kehittyvät ja miksi ne romahtavat. Jos tälläinen teoria olisi olemassa, miten se vaikuttaisi ihmisten käyttäytymiseen? Teorian täytyisi ottaa huomioon myös juurikin ihmisten reagointi teorian ennusteisiin

Timo

Tottahan se on että tieteenalat erikoistuvat enemmän ja enemmän. Mittakaavat pienenevät eksakteissa tieteissä, mutta tähti- tai taloustieteiden kohdalla suurenevat. Yhteistä kuitenkin on että näitä mittakaavoja on koko ajan vaikeampi ja vaikeampi hahmottaa ihmisjärjellä jolle evoluution kannalta on vielä melko ajankohtaista keskittyä enemmän niihin konkreettisiin asioihin mitä voi syödä tai millä voi lyodä sitä syötäväksi kelpaavaa elukkaa.

Kuten keskustelussa on jo todettu, että menneiden aikojen suuret ideat eivät kuitenkaan ole tarvittavalta ajatuskapasiteetiltaan sen kummallisempia kuin mitä voidaan takoa vain toisella korvalla keskittyvien lukiolaisten kalloihin. Suhteellisuusteoriakin loppujen lopuksi pohjaa klassisen fysiikan käsitteisiin joita herra Einstein sattui miettimään sopivalta kantilta ja huomaten yhteyksiä niiden välillä.

Nykyajan tieteessä jo perustyökaluina käytettävien instrumenttien toiminnan käsittäminen vaatii valtavaa pohjatietoa ja opiskelua. Niinpä mittauksissa pitää usein vain luottaa että instrumentti tietää mitä tekee, ja toivoa että osaa tulkita informaatiota oikealla tavalla. Moni osoittaa suoranaista nerokkuutta taidossa tulkita välillä kovin abstrakteilta tuntuvia mittaustuloksia, mutta nerokkaatkin ajatukset ja tulkinnat kovin usein jäävät vain kyseisen tieteenalan piiriin (ja poikivat muutama sata viittausta kyseiseen artikkeliin muissa tämän tieteenalan julkaisuissa). Valtavirtamediaa ei asia kuitenkaan vähempää voisi kiinnostaa, ellei tulos ole jonkun mediaseksikkään aiheen saralta.

Huomattakoon myös, että nykypäivän kapitalistisen yhteiskunnan asettamat raamit eivät aina tue kovinkaan hyvin pitkäjänteistä tutkimusta, joka välttämättä vaatii vuosikausien ajatustyötä ihmisaivojen rajallisen kapasiteetin tähden. Tutkimusryhmät ovat tuoneet apua tähän, mutta varsinkin suomalaisille ominainen kommunikaation puuttellisuus kahden nerokkuuden välillä voi johtaa tilanteeseen jossa viisaita päitä ei päädytä lyömään yhteen riittävän tehokkaasti. Otettakoon huomioon, että esimerkiksi kemian alalla tieteen syntyaikoina monet merkittäviä keksintöjä tehneet henkilöt olivat huomattavan varakkaiden sukujen jälkeläisiä, ja siten saattoivat käyttää paremman puoliskon elämästään keskittyen juurikin yhden mielenkiintoiseksi kokemansa asian tutkimiseen. Nykypäivänä nälkäpalkalla työskentelevältä jatko-opiskelijalta on epätodennäköistä odottaa suuria keksintöjä parin vuoden projekteissa, joista vielä odotetaan kaupallista tuotetta joka voidaan toteuttaa sen hetkisellä tuotantotekniikalla (joka tieteellisesti ajateltuna on aina auttamatta kovin vanhentunutta).

Lopuksi haluaisin kuuluttaa sen akateemisen vapauden perään joka näyttää kadonneen samalla tavalla kuin ne suuret nerot, missä järjestyksessä tuo sitten tapahtuikaan.

Armitage

Liika tieto tappaa luovuuden. Ja mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto. Nämä kaksi tosiasiaa kun yhdistää, niin tulos on juuri se missä mennään. Superspesialisaatio vaatii veronsa, aivoihin ei jää tilaa eikä mielelle aikaa keksiä luovia, uusia ratkaisuja.

Ennen kuin ehtii saavuttaa sen tietotason jonka tarvitsee uuden mullistavan ratkaisun keksimiseksi, on luova puoli syrjäytetty akateemisella peritylsällä datalla. Nykyinen malli ei siis toimi, koska ihminen on rajallinen olento.

Liiat vaatimukset ja liika tietomäärä tekee ihmisestä itse asiassa muussa kuin informatiivisessa mielessä typerämmän olennon. Kun luovuus on lähtenyt, niin sitten lähtevät tunteet. Työelämä koluaa ihmisen tyhjäksi kaikesta siitä mitä ihminen oli syntyessään. Sen kun huomaa niin ei paljoa nappaa enää ideoida.

Kouluissa opetetaan muistamaan muiden tosiksi väittämiä asioita, kun parempi olisi keskittyä opettamaan kuinka ajatella tehokkaammin, muodostaa omia mielipiteitä, ja luoda.

Tieto vailla Järkeä on kuin terävä veitsi hullun kädessä, kun taas Järki vailla tietoa on kuin tylsä veitsi.

Näiden kahden kompromissin rakentaminen ja siinä onnistuminen on haasteellista nykymaailmassa, etenkin kun mennään tasolla "telkkarista tulee täyttä paskaa".

Armitage

Tarkennukseksi: Järki vailla tietoa on kuin tylsä veitsi mestariveistäjän kädessä.

Armitage

Painovoimasta sellainen kommentti, että sen suhteen tieteilijät käyttävät tällä hetkellä tuttua "Golden Hammer" antipatternia ajattelussaan, eli koska heillä on vasara kädessään, niin kaikki ongelmat ovat nauloja. Myös painovoima.

Näin ei vain taida olla, sillä:

1) Jos kaikki aika-avaruuden ominaisuudet ovat syntyneet tyhjästä, niin täytyy olla olemassa ominaisuus joka pyrkii kaiken tyhjäksi palauttamaan. Gravitaatio ilmiönä tekee juuri tätä, todisteena mustat aukot, joissa materia muuttuu takaisin ei miksikään. Ulkopuolisen silmin siinä näyttää vaan kuluvan ikuisesti aikaa. Mutta käytännössä tapahtumahorisontin sisälle mentäessä mennään "ei mihinkään". Aika-avaruus palautuu takaisin siihen alkutilaan, josta aika-avaruus ominaisuuksineen jostain kumman syystä putkahti "alkuräjähdyksessä" tai jossain muussa vastaavassa tapahtumassa.

2) Jos gravitaatio ei ole tämä voiman ja vastavoiman lakia mukaileva universumin ominaisuus, ja samalla oletetaan kaiken syntyneen tyhjästä, niin mikä on se ominaisuus luonnossa, joka pyrkii palauttamaan kaiken takaisin alkutilaansa? Sillä jos tyhjästä nyhjäisee jotain, niin sillä on väkisinkin hintansa. Aivan jännitetty jousi pyrkii palautumaan alkutilaansa, pyrkii gravitaatio jousivakion tavoin tähän energian eli massan suhteen. Tästä siis esimerkkinä musta aukko.

3) Gravitaatio on siis joko "ei mitään", jonka vaikutus suhteessa aika-avaruuteen ilmenee gravitaationa, eräänlainen tyhjiön alipaine useassa ulottuvuudessa, tai sitten oma dimensionsa, eräänlainen nollaulottuvuus.

4) Kummassakin vaihtoehdossa 2) ja 3) gravitoni on höpsötystä, sillä jos tila ei tarvitse olemassaoloonsa sen välittäviä hiukkasia, niin ei tarvitse myöskään "ei mitään", eli gravitaatio.

Tätä mieltä olen kunnes gravitoni löytyy. Ja epäilen siis vahvasti ettei sellaista löydy. Golden Hammer-periaatteen mukaan kuitenkin hiukkasfyysikot etsivät tätä naulaa, eli hiukkasta.

xe

Pitkän pohdinnan päätteeksi keksin miten formuloida omat tuntemukseni aiheesta...

Yksi suurista ongelmista on siinä, että samalla, kun tieteenteko on vahvasti institutionalisoitunut, se on myös keskinkertaistunut - eli siis tutkijat ovat keskimäärin yhä keskinkertaisempia. Yksinkertaisena selityksenä tähän on se, että tutkimustyötä tekevien määrä on kasvanut niin suureksi, että mukaan mahtuu paljon porukkaa aikalailla keskiverrolla "fiksuudella". Toki keskimääräinen älykkyys ja kyky soveltaa sitä on noussut vuosien saatossa, mutta ei läheskään niin paljon, että se kompensoisi tutkijakunnan mittavan ekspansion.

Mitä tästä sitten seuraa? Käytännössä tutkimuksen rämettyminen keskinkertaisuuden suoksi - liejukoksi, jossa "lastikulttitiede" hyökyaallon lailla hukuttaa poikkeavat ideat alleen. Keskivertotutkijakin on toki riittävän fiksu oppiakseen oman alansa tieteelliset menetelmät ja pelkästään riittävän sitkeyden avulla hän voi tulla hyvin taitavaksi ko. menetelmien soveltamisessa. Ongelmaksi muodostuukin se, että ilman näkemystä, "laatikon ulkopuolella ajattelua", kriittisyyttä jne. tällainen keskiverto "menetelmävelho" voi kaltaistensa tutkijoiden kanssa tuottaa tonneittain formaalisti täysin virheetöntä tutkimusta - jossa ei kuitenkaan ole päätä eikä häntää - saati, että siitä olisi mitään hyötyä.

Ehkä tämä nykyinen spesialisaatio kapeille erikoisaloille on yksi oire tästä (varsinkin yhdistettynä nykyiseen "älä arvostele naapurialaa vaan hyväksy sen tulokset sellaisenaan" -käyttäytymiskoodiin). Käytännössä tämä johtaa monasti suoraan proverbaaliseen "kun käytössä on vain vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta" -tilanteeseen.

Mikä ongelma tästä sitten syntyy? Ainakin se, että hankalaa tai ainakin työlästä "olla oikeassa" - monet täysin väärät ja/tai turhanpäiväiset ratkaisu- ja/tai analysointiyritykset erilaisten ongelmien suhteen verhotaan nykyään valtavaan, formaalisti yleensä ihan oikeassa olevaan matemaattiseen (tai siltä näyttävään) päättelyyn - tai massiivisiin simulointeihin. Hankaluus tulee siinä, ettei aivan ilmiselvästi järjettömien "aivopierujenkaan" falsifiointiin riitä lausahdus "ei tässä ole mitään järkeä".

Ja sitten ollaankin tosiaankin syvällä suossa - jos haluat julkaista jotain uutta ja poikkeuksellista (ilman tunnettua nimeä), kompastut heti ensimetreillä vertaisarviointiin - "miksi et ole viitannut paperreihin A ja B?", "eikö tämä ongelma ole ratkaistu jo papereissa C ja D?", "paperit E ja F osoittavat, että keskeinen väitteesi on mahdoton". Mitäs tässä sitten teet? Uhraat vuosia osoittaaksesi, että vaikka A-F ovat formaalisti ihan aukottomia, niin niissä ei ole mitään järkeä?

Ongelmaksi tulee myös laumahenkisyys - kun vertaisarvioijat, rahoituksesta päättävät ja 95% nykyään niin pakollisista yhteistyökumppaneista ovat sitä harmaata "minulla on vain vasara" -porukkaa, niin äkkiähän kaikki vieras ja poikkipuolinen tulkitaan (alitajuisesti) uhaksi omalle ryhmälle ja siirrytään siilipuolustukseen muiden samanhenkisten kanssa.

Mien asiaa voisi sitten parantaa? Tuskinpa mikään siirtyminen täyteen anarkiaan ja valvomattomaan rahoitukseen toisi mitään ratkaisuja. Jotenkin pitäisi kuitenkin pystyä torjumaan nykyistä keskinkertaisuuden diktatuuria. Ehkä vertaisarvioinnin asemaa tieteen portinvartijana pitäisi uudelleenharkita? Kapea-alaisuuttakin pitäisi pystyä jotenkin torjumaan - tietysti täytyy tunnustaa samalla se, ettei suuresta osasta tutkijamasssaa ole kuitenkaan kuin yhden tempun hevosiksi - ehkä virantäytössä pitäisi suosia jotain muuta kuin yhden kapean alan "tutkijakoulu-väitös-postikoira-virka" -putkea? Julkaisujen ja viittausten määrä käyttöä yleisenä mittarina pitäisi myös pohtia (en väitä, että minulla olisi tarjota parempaakaan mittaria, mutta kyllähän nämä nykyiset mittarit kannustavat helposti tietynlaiseen tutkimustehtailuun ja laumahenkisyyteen).

Lopuksi heittäisin ilmaan väitteen, että suurimmat vallankumoukset ovat vielä tekemättä. Esim. kompleksisten järjestelmien parempi ymmärrys voisi avata aivan uusia mahdollisuuksia ymmärtää mm. taloutta, yhteiskuntia, biologiaa, tietoliikennettä jne.

xe

Ai, niin - tuli vielä mieleeni tuohon kirjoitukseni (jos se nyt menee arvioitiseulan läpi..) aiheeseen hyvä vertaus tietokonemaailmasta. IBM:llä oli joskus - muistaakseni - 1960/70-lukujen taitteessa meneillään valtava projekti, jonka tavoitteena oli luoda uusi versio heidän silloisesta käyttöjärjestelmästään. Projekti alkoi kuitenkin jatkuvasti viivästymään aikataluistaan, jolloin siihen allokoitiin yhä enemmän ja enemmän ohjelmoijia. Projekti kuitenkin venyi entistä pahemmin eikä toimivaa versiota saatu koskaan aikaiseksi.

Jälkikäteen tajuttiin, että resurssien lisääminen oli oikeastaan pahin virhe jota voitiin tehdä - riippuvuudet, kommunikaation tarve yms. kasvoivat nopeammin kuin lisäresursseista oli hyötyä. Muistaakseni jossain arvioissa päädyttiin siihen, että lopulta yksi bugin korjaus johti käytännössä keskimäärin 1,2 uuteen bugiin... Tätä tapausta pidetään aika yleisesti modernin ohjelmistotuotannon menetelmien kehityksen alkukipinänä (tosin eipä tuosta tilanteesta olla kovin pitkälle päästy, kun seuraa esim. Tiedon, Accenturen, VR:n ja muiden vastaavien toilailuja...)

Hmmm... pitäisiköhän tieteenteossakin siirtyä institutionalisoidusta baabelin tornin rakennuksesta ketterien menetelmien käyttöön?

J

Miksi tiedeneroja ei ole enää? Sellainenkin vastaus juolahti päähän, että ehkäpä he ovat kuolleet sukupuuttoon.

Jos nyt oletetaan, että juutalaisilla todella on keskimäärin huomattavan korkea älykkyys ja että älykkyys olisi merkittävä tekijä neroudessa (mitä en epäile), niin eräiden 70 vuoden takaisten tapahtumien takia populaatiosta poistettiin juuri ne yksilöt joiden jälkeläisistä olisi voinut tulla seuraavia tiedeneroja. Eikä Neuvostoliiton vainotkaan suoranaisesti suosineet älykkäiden lisäääntymistä. Aika vaikea siellä vankileirien saaristosta on laitella ketään paksuksi.

Arkkimeedees

1890-luvun lopulla luultiin, että maailma on jo keksitty loppuun eikä fysiikassa ole mitään löydettävää. Tänään tiedämme, että meillä on enemmän löydettävää kuin ehkä koskaan aiemmin olisimme uskoneetkaan. Universumista on täysin kateissa yli 90 prosenttia, pimeästä aineesta ei ole hajuakaan, pimeä energia ei sovi mihinkään kaavoihin, yhtenäisteoriasta ei ole merkkejäkään, saati supersymmetriasta...
Nyt jos koskaan olisi käyttöä Einsteinin ja Feynmanin kaltaisille näkijöille, jotka havaitsevat olemassa olevassa datassa sellaisia riekaleita, joita muut eivät näe. Vain tällaiset tyypit osaisivat avata uusia ovia. Mutta ei heidän tosiaan kannata ihan teorian kehittelyn alkuvaiheessa tulla huutelemaan ideoistaan Tiede-lehden keskustelupalstalle.

Jouni

xe: Jos jokin ajatus ei saa laajaa kannatusta, oli kysymys sitten tieteestä, politiikasta tai jostain muusta elämänalasta, niin siihen on kolme mahdollista syytä.

1. Ajatus ei kiinnosta sen kannattajia niin paljon, että he jaksaisivat nähdä riittävästi vaivaa sen edistämiseksi. Kun kilpailevia ajatuksia on valtavasti ja melkein kaikki niistä ovat jokseenkin yhdentekeviä, ei yleisöllä ole aikaa etsiä muutamaa helmeä kakofonian seasta.

2. Ajatuksen kannattajat eivät osaa argumentoida. Vaikka argumentit saattavat olla muodollisesti päteviä, keskittyvät ne ennemminkin kanssauskoville saarnaamiseen, eri mieltä olevien kimppuun hyökkäämiseen tai vallitsevista oloista valittamiseen kuin yleisön tavoittamiseen. Viime kädessä argumentoinnin hyvyyttä mitataan kuitenkin lähinnä sillä, missä määrin se vaikuttaa yleisön näkemyksiin.

3. Ajatus on silkkaa huuhaata tai muuten vain objektiivisesti typerä.

Toki rakenteet ovat aina muutosta vastaan ja maailma on muutenkin satunnainen ja epäreilu, mutta siihen kannattaa suhtautua lähinnä tosiasiana, joka ei toivomalla muuksi muutu. Tiedeyhteisöllä sentään taipumus omaksua uudet ajatukset viimeistään luonnollisen poistuman kautta, vaikka se olisi ne ensialkuun torjunutkin, jos ajatuksissa on tarpeeksi järkeä. Vanha sukupolvi väistyy kuitenkin hiljalleen ja uuden polven on usein helpointa saada jalansijaa kannattamalla kiistanalaisia mutta lupaavilta vaikuttavia ajatuksia.

Eikä toisinajattelijalla ole kyllä koskaan ollut missään niin helppoa kuin nykyisissä länsimaisissa yliopistoissa. Yhteisön normit hylkäämällä joutuu toki pois sen ytimestä, mutta yhteisön liepeiltäkin löytyy kyllä elintilaa.

JakomäenNeruda

Einstein itse kertoi vastauksen nerojen harvinaisuuden perusongelmaan: "The problems that exist in the world today cannot be solved by the level of thinking that created them." Elikkäs tarvitsisimme jonkun, joka ensin kykenisi opettelemaan koko massiivisen nykyisen teoreettisen fysiikan koneiston ja sen jälkeen poisoppimaan sen tavan ratkaista ongelmia, jotta voisi keksiä jotain kokonaan uutta. Tällainen on nykyisin käytännössä melkein mahdotonta, koska ensin opeteltuaan vuosikausia omaa alaansa tutkijalla on investoituna siihen koko elämänsä kulku, joten kaikenlaisten tutkimuskokeilujen aloittaminen ilman varmaa tietoa lopputuloksesta on kenelle tahansa järkevälle yksilölle hullu ajatus. Muistakaamme, että jo Einstein teki merkittävät ensimmäiset paperinsa harrastuksena patenttivirkailijan työn ohessa eli hänen elantonsa ei riippunut hänen ideoidensa onnistumisesta. Nykyisin tilanne on vielä pahentunut jatkuvasti sen myötä, kun tehokkuus- ja uraputkiajattelu on lisääntynyt. Samaten kilpailu tutkijanpaikoista on myrkkyä todella uusille ideoille: uusien julkaisujen pykäämisestä palkitaan, jolloin on kannattavaa toistaa periaatteessa koko ajan sitä samaa ongelmanratkaisukaavaa, jonka juuri itse osaa todella hyvin, eikä alkaa yrittämään mitään sen ulkopuolelta.

xe

Jouni: Joo, ei nykyään toisinajattelusta tosiaan joudu roviolle ja tiedeyhteisö useimmiten korjaa virheensä ajan kanssa.

Tämä ei kuitenkaan paljoa lohduta tutkijaa yksilönä, koska yhteisön liepeillä ei tarjolla tutkimusrahoitusta, uraputkea eikä aina edes mahdollisuuksia tulostensa julkaisuun. Useinmiten fiksuimmat yksilöt tajuavatkin tilanteen hyvin nopeasti ja joko ryhtyvät puhtaiksi opportunisteiksi ("julkaisen vaikka silkkaa p*skaa, kunhan rahaa tulee ja ura urkenee") tai sitten siirtyvät teollisuuden, rahoitusmaailman tms. palvelukseen nauttimaan tuloista, joista tutkijat voivat vain haaveilla. Seurauksena tutkimusmaailma jää muutaman vanhan kaavoihin kangistuneen jäärän dominoimaksi laumaksi keskinkertaisia yhden tempun metodi-mikkoja ja kyynisiä oman edun tavoitteijoita.

Tältäpohjalta on mielestäni ihan aiheellista kysyä, että valikoituuko tutkijoiksi juuri sellaisia henkilöitä kuin tieteen edistämiseksi olisi toivottavaa. Luulenpa ettei valikoidu.

Kimmo Rouvari

xe:lle:

Olet täsmälleen oikeassa! Minkäs teet? :)

Itse fysiikan harrastajana olen etuoikeutetussa asemassa, koska minulla on päivätyö täysin tiedemaailman ulkopuolella. Ei tarvitse pelätä kollegojen tylytystä, eikä minua naureta ulos yliopistolta tai teknillisestä korkeakoulusta. Huonona puolena on tietysti näkyvyyden saamisen vaikeus. Julkaisu tiedelehdessä vaatii läpäisyn editorin seulasta ja sen jälkeen tuomareiden vertaisarvioista. Jos takanasi ei ole esim. yliopistoa, niin editori helposti heittää paperisi suoraan mappi-Ö:hön. Ei siinä auta edes kokeelliset tulokset.

Jouni

xe: Tutkimusrahoitusta on ihan mahdollista saada yhteisön liepeilläkin, jos vain on tarpeeksi hyvä ja osaa esittää asiansa uskottavasti. Erityisesti jos ei väkisin halua tutkia tiettyä asiaa tietyssä paikassa, vaan on valmis joustamaan joko tutkimusalan tai asuinpaikan suhteen. Perusongelmahan on joka tapauksessa se, että tutkijanura on kaikesta epävarmuudestaan huolimatta niin houkutteleva, että tutkijaksi halukkaita on paljon enemmän kuin kukaan suostuu elättämään.

Suomalainen

Joku tällainen nerohan saattaa juuri hetkellä tehdä mullistavia päätelmiään, ehkä on jopa julkistanut niitä! Me keskinkertaisuudet emme vain ole tunnistaneet niitä :-(

xe

Jouni: Eli siis kun "ainahan tutkijan paikan saa vaikka ulko-urdumtian porotalouden tutkimusasemalta ja rahaa höpöstaanin suurkaanin henkilökohtaisesta stipendirahastosta, jos vain on valmis näkemään vaivaa", niin nykysysteemi on ihan bueno ja muuta väittävät laiskoja turhasta valittajia?

Jouni

xe: Järjestelmässä on toki epäkohtia, mutta iso vaikutus on silläkin, etteivät tutkijat ole aina valmiita niihin joustoihin, joita tutkijanura (tai oikeastaan tutkijan elämäntapa) edellyttää.

Ensimmäinen ongelma on tietenkin se, että tutkijoita on liikaa suhteessa siihen, minkä verran muut ovat valmiita heitä elättämään. Niinpä rahoitusta voidaankin jakaa rahoittajan ehdoilla, jolloin etulyöntiasema on väistämättä pyrkyreillä, jotka ovat hyviä menestymään järjestelmän sisällä. Tämä ei kuitenkaan ole itsessään epäkohta, vaan ainoastaan seuraus siitä epäkohdasta, että tutkijoille on vähemmän kysyntää kuin heistä on tarjontaa. Niinpä itse kunkin tutkijan on syytä opetella myymään ajatuksiaan rahoittajien ehdoilla, koska rahoittajilla ei ole kykyä nähdä, ketkä ei niin loistavilta vaikuttavista hakijoista ovat väärinymmärrettyjä neroja, ketkä keskinkertaisia tutkijoita vailla kovin ihmeellistä visiota ja ketkä puhtaasti hörhöjä.

Toinen ongelma on, että tutkija valmistuu jo valmiiksi erittäin kapeille työmarkkinoille, ja moni vielä itse kaventaa näitä työmarkkinoita entisestään yhteen tai kahteen mahdolliseen työnantajaan, koska ei ole valmis muuttamaan töiden perässä. Kunnollisen työpaikan saaminen on sitten luonnollisesti vaikeaa, jos juuri siinä tietyssä yliopistossa ei ole juuri oikeaan aikaan tarvetta juuri oikean alan tutkijalle. Jonkin aikaa elannon voi toki saada kilpaillusta tutkimusrahoituksesta, mutta harvassa paikassa sellaisen varassa on mahdollista tehdä koko työuraa. Jos taas on valmis vaihtamaan erikoisalaansa toiseen saman tieteenalan sisällä, kasvavat mahdollisuudet työllistyä tiettyyn paikkaan huomattavasti.

Töiden perässä muuttaminen on toki hankalaa töiden ulkopuolisen elämän kannalta, mutta se saattaa myös parantaa mahdollisuuksia päästä sisään tiedeyhteisöön. Yksittäinen outolintu, joka on kiinnostunut aivan eri aihepiireistä kuin muut saman alan tutkijat samassa yliopistossa tai vaikkapa kuuluu väärään koulukuntaan, jää helposti yhteisön ulkopuolelle. Jos taas hakeutuu sellaiseen yliopistoon, jossa on muitakin samasta aihepiiristä kiinnostuneita tutkijoita, pääsee luultavasti myös paremmin sisään yhteisöön. Näin sellainenkin tutkija, joka ei muuten osaa tai halua pelata järjestelmän ehdoilla, parantaa usein mahdollisuuksiaan saada rahoitusta.

Armitage

Nyky-yhteiskunnan pelisäännöt ovat sen verran kovat, ettei tilaa jää herkistelylle. Miinuksena se, että tunteet ja sitä myöten luovuus katoavat. Psykopatia tarttuu, ja sen haitallisin sivuvaikutus on tylsämielisyys. Jos tunteettomuutta ei lasketa.

Ei tiedeyhteisö ole ainoa joka kokee vastaavaa lamaa. Katsokaapa vaikkapa taide-skeneä. Uskomatonta paskaa.

Kliseytyminen on myös ongelma. Kun kaikki on jo tehty, kuinka luoda jotain uutta? Ja loppujen lopuksi - mikä kiire tässä kellään on mihinkään?

Vanha Erkki

Petri ja Jouni,
Esitän kommenttini teille molemmille.
Aluksi lainaus Petrin viestistä.

>Lainaus alkaa:
Jouni, hyvä pointti!

“Tulevat nerot siis tuskin löytyvät fysiikan kaltaisilta yksinkertaisia ilmiöitä tutkivilta tieteenaloilta, vaan ennemminkin tietoisuuden, yhteiskunnan ja talouden kaltaisten monimutkaisten järjestelmien tutkijoiden parista.”
>Lainaus päättyy.

Fysiikassa on tehty merkittäviä havaintoja vähintäänkin Erastothenen ja Galilein ajoista lähtien.
Heidän aikanaan ei ollut tiedettä - tai fysiikkaa - nykyisessä merkityksessä, mutta havainnot ovat edelleenkin päteviä.

En ole täysin samaa mieltä siitä, että fysiikka tutkisi pelkästään yksinkertaisia ilmiöitä.
Siitä olen kylläkin samaa mieltä, että fysiikan tutkimuksessa pyritään mahdollisimman yksinkertaisiin koejärjestelyihin.
Silloin voidaan tutkia tilannetta, jossa yksi vuorovaikutus on mahdollisimman hallitseva.
Yksi esimerkki yksinkertaisesta fysiikan koejärjestelystä on CERN LHC

Fysiikassa on saatu todella merkittäviä tuloksia viimeisimmän 500 vuoden aikana.
Oletetaanpa, että esimerkiksi yhteiskuntatieteiden pitäisi seurata fysiikan esimerkkiä, jotta se saisi yhtä merkittäviä tuloksia.
Silloinhan ohjeena olisi alkaa tutkia mahdollisimman yksinkertaisia yhteiskuntia - yhden yksilön yhteiskuntia.
Niissä tutkimuksissa opittuja perusperiaatteita voisi sitten soveltaa useamman yksilön yhteiskuntiin.

Minusta Jounin arvio tulevaisuuden neroista asetti aivan tarpeettomasti tieteenaloja vastakkain.
Petrin "peukku pystyyn" oli ehkä turhan nopea palute tunnepohjalta ilman erityistä mietintää.
Tietysti Jouni esitti näkökulmansa selkeästi, mikä on kaikessa keskustelussa myönteinen asia.

Kunnioittavasti
Vanha Erkki (herkkäuskoisuuden ikoni)

Pahamaineinen Nero

'Jollei aivovoimasta ole puute, niin mistä sitten?'
Tieteessäkin asiat etenevät sykleissä. Ehkä olemme nyt joidenkin tieteenalojen suhteen aivokuolleessa suvantovaiheessa, eikä mullistavia teorioita synny. Esimerkkeinä eri alojen rinnakkaisesta kehityksestä on matematiikan ja tietojenkäsittelyn toisia eteenpäin tönivä liitto, fysiikan ja teknologian kytkykauppa hiukkaskiihdyttimineen, avaruusluotaimineen, maailmankaikkeuden kuvantamislaitteineen,... Kun yksi ala 'nauttii' tyvenestä, on toinen tyrskyissä ja ratkoo ongelmia muidenkin puolesta.

On olemassa suuri joukko tiedossa olevia, kutkuttavia ongelmia, mutta nykyiset työkalut eivät ole riittävän tehokkaita tai tarkkoja niiden ratkaisuun. Työkalut kehittyvät tieteellisten, ongelmia ratkovien oivallusten avulla, ja parempien työkalujen avulla ratkotaan ja kehitetään tieteellisiä ongelmia. Siksi voi olla tuurista kiinni, syntyykö oikeaan aikaan, jotta pääsee loistamaan nerona. Saman alan neroja tuntuu toisinaan putkahtavan esiin useampi kerralla, ja se voi johtua otollisesta maaperästä, kiinnostavista ongelmista, uudistuneista apuvälineistä.

'Miksei viime aikoina ole ilmaantunut uusia galileogalileita, isaacnewtoneita, charlesdarwineita tai alberteinsteineja?'
Melko suppean ajanjakson sankareita. Voi olla, että yksinäisten suurnerojen aika riippuu kulttuurin kehityksestä. Ehkä kukaan ei nykyisessä, huveja ja vapauksia pullollaan olevassa maailmassa, halua uhrata omaa aikaansa ja ainutkertaista elämäänsä selvittämällä maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan sotkuja. Parituhatta vuotta sitten ihmiset kävivät toisenlaista kamppailua jokapäiväistä nälkää, kylmää, tauteja ja väkivaltaisia despootteja vastaan. Silloin harvalla liikeni vapaa-aikaa käytettäväksi tieteellisiin pohdintoihin. Hyvä, jos joku keksi edes paremman tavan säilöä talven ruoat, että pystyi taas seuraavana vuonna ratkomaan tulevia ongelmia.

'Entä te muut? Ikävöittekö uusia einsteineja?'
Tuskin niistä kauheasti haittaakaan olisi, kunhan eivät päädy sotateollisuuden tai investointipankkien leipiin. Entä mihin viittaat einsteinilla? Pitääkö neron olla ihminen, yksilö, vai riittääkö tulevaisuuden neroksi 'ylikellotettu kone', muiden tietoa, toisten nerokkuutta jalostava 'verkko'?

ttyDread

xe: Viesteistäsi saa käsityksen, että sinulla on tutkimusresurssienjakosysteemi, joka olisi tieteen kehityksen kannalta optimaalinen
ja johon kaikki olisivat tyytyväisiä. Sellaista järjestelmää on tuskin olemassakaan.

Jouni

Vanha Erkki: LHC on monimutkainen koejärjestely, jossa tutkitaan yksinkertaisia ilmiöitä. On kourallinen erilaisia alkeishiukkasia ja kourallinen tapoja, joilla ne voivat vaikuttaa toisiinsa. Samaa tyyppiä olevat hiukkaset ovat keskenään samankaltaisia ja niiden tila voidaan kuvata muutamalla muuttujalla. Kysymys olisi monimutkaisesta ilmiöstä, jos alkeishiukkaset poikkeaisivat toisistaan vastaavassa määrin kuin vaikkapa ihmiset, eikä niiden olennaisia ominaisuuksia voisi tiivistää muutamaan muuttujaan.

Fysiikan keskittyminen yksinkertaisiin ilmiöihin on itsessään syy siihen, miksi perustavaa laatua olevia löytöjä, jotka mullistavat tieteellisen maailmankuvan ja ihmisten arjen, ei voi tulla enää kovin paljon. Jossain välissä ihmiskunta viimein tuntee todellisuuden rakenteen sillä tasolla, millä niillä on olennaista merkitystä maailmankuvan ja arjen kannalta - ellei sitten osoittaudu, ettei maailma perustukaan yksinkertaisiin luonnonlakeihin vaan poikkeuksiin ja yksittäistapauksiin.

Fysiikan kehitykselle on ollut ominaista, että tutkittavat ilmiöt ja niiden sovellukset ovat koko ajan entistä kauempana ihmisten arjesta. Samalla, kun etäisyys arkeen kasvaa, vähenee näiden ilmiöiden merkitys tieteellisen maailmankuvan kannalta. Uusia perustavaa laatua olevia ilmiöitä ja luonnonlakeja keskeisemmäksi kysymykseksi nouseekin silloin se, mitä jo tunnettujen ilmiöiden yhteisvaikutuksesta seuraa monimutkaisissa järjestelmissä. Tämä taas on enimmäkseen muiden tieteenalojen kuin fysiikan heiniä.

On toki täysin mahdollista, että fysiikassa tehdään vielä löytöjä, jotka mullistavat fysiikan itsessään. Yllä mainitsemistani syistä pidän kuitenkin todennäköisempänä, että maailman mullistavat löydöt tehdään jatkossa muilla tieteenaloilla.

Pentti S. Varis

Jouni kirjoitti: "LHC on monimutkainen koejärjestely, jossa tutkitaan yksinkertaisia ilmiöitä. On kourallinen erilaisia alkeishiukkasia ja kourallinen tapoja, joilla ne voivat vaikuttaa toisiinsa. Samaa tyyppiä olevat hiukkaset ovat keskenään samankaltaisia ja niiden tila voidaan kuvata muutamalla muuttujalla. Kysymys olisi monimutkaisesta ilmiöstä, jos alkeishiukkaset poikkeaisivat toisistaan vastaavassa määrin kuin vaikkapa ihmiset, eikä niiden olennaisia ominaisuuksia voisi tiivistää muutamaan muuttujaan"

Tässäpä on jo implisiittisenä (kätkettynä) yksi fysiikan asia, joka ratketessaan lisäisi fysiikan ymmärrystä varmaan sadalla prosentilla.Kukaan ei vielä ole selittänyt, kuinka alkeishiukkaset energiatarjonnasta syntyessään ottavat oman muotonsa ja ominaisuutensa: varauksen, spinin, massan, koon jne.

Tätä voisi pitää fysiikan skandaalina ja todeta, että joku olennainen tekijä on vielä löytämättä.

xe

ttyDread: Taidat lukea rivien välejä puhtaasti omasta vinkkelistäsi vain löytääksesi aineksia olkinukkejen rakenteluun? Pointtini on vain ja ainoastaan siinä, että nykyinen rahoitusjärjestelmä suosii tietyntyyppisiä tutkijanalkuja ja hylkii toisen tyyppisiä. Jos sitten ihmetellään miksi tutkimusmaailmassa ei enää tunnu olevan tiede- tai renessanssineroja, niin ehkä kannattaisi pohtia myös em. valikoitumisbiaksen mahdollisia vaikutuksia asiaan. Eikö?

Jouni: Kun tutkijoiksi halukkaita on enemmän kuin jaettavissaolevia resursseja, niin eikö tämä fakta juuri korostaisi tarvetta pohtia sitä, miten tutkijan uralle valikoituisivat tieteenteon mielessä parhaat kyvyt? Nythän järjestelmä kärjistetysti sanottuna suosii varmanpäälle pelaavia, esiintymistaitoisia supersosiaalisia verkostoitujia, jotka osaavat aina luovia enemmistölauman jäseneksi. Valitettavasti vain rahoituksen jatkumisen takaava "riittävän hyvä" on monasti tieteen kannalta yhtä tyhjän kanssa.

No - ei minulla ole tietenkään ehdottaa tilalle mitään mullistavan uutta järjestelmää tilalle, mutta kyllä ongelmat pitäisi tunnustaa ja alkaa pohtia mitä niille voisi tehdä... tai yksi ehdotus minulla kyllä olisi - Tekesin SHOKit pitäisi välittömästi romuttaa - ne nimittäin ovat oikein kähmimisen, kyynärpäätappeluiden, kieroilun ja panettelun pesiä.

Mr. Pressure

Pentti S. Varis kirjoitti:

"Tässäpä on jo implisiittisenä (kätkettynä) yksi fysiikan asia, joka ratketessaan lisäisi fysiikan ymmärrystä varmaan sadalla prosentilla.Kukaan ei vielä ole selittänyt, kuinka alkeishiukkaset energiatarjonnasta syntyessään ottavat oman muotonsa ja ominaisuutensa: varauksen, spinin, massan, koon jne."

Väittäisin että jokaisella hiukkasella / tihentymällä on oma sisäinen liike / paine josta pieni osa suuntautuu ulos päin ja juuri tuo ulos päin suuntautuvan liikkeen tiheys määrittelee hiukkasen ominaisuudet, koska tihentymästä ulos päin työntyvät pienemmät tihentymät vuorovaikuttavat tihentymää kohti työntyvien ja sen ohikin työntymässä olevien tihentymien kanssa ja se taas vaikuttaa siihen millainen ulkoinen paine / liike hiukkaseen / tihentymään kohdistuu jne.

Kaiken kaikkiaan todella yksinkertaista ja loogista, ilman mitään sen kummempaa nerokkuutta?

Jouni

xe: Ongelma on siinä, että jos rahaa halutaan jakaa objektiivisin kriteerein (kuten julkista rahaa käytettäessä on suotavaa), oppivat ne, joiden keskeisiin lahjakkuuksiin kuuluu järjestelmän sisällä menestyminen, muutamassa vuodessa, miten järjestelmä toimii ja menestymään siinä. Ne, jotka eivät ole yhtä hyviä pelaamana järjestelmän ehdoilla, ovat väistämättä aina alakynnessä, vaikka kuinka olisivat parempia tutkijoita, ellei sitten rahaa jaeta mielivaltaisin perustein tai järjestelmää laiteta aina perusteellisesti uusiksi hallituksen vaihtuessa.

Ne, jotka ovat hyviä menestymään, menestyvät keskimäärin paremmin kuin ne, jotka eivät ole yhtä hyviä. Ne, jotka ovat hyviä tutkijoita, tekevät keskimäärin parempaa tiedettä kuin ne, jotka eivät ole yhtä hyviä. On paljon helpompi edistää sitä, että nämä kaksi ominaisuutta korreloisivat keskenään, kuin pyrkiä siihen, että huonot menestyjät menestyisivät hyviä paremmin tai huonot tutkijat tekisivät hyviä parempaa tiedettä.

Mr. Pressure

Brian Greene: Kätketyt ulottuvuudet

Kosminen leikkikenttä

Sivulta 254

"Mutta kun tullaan Plancin pituuden kokoluokkaan, niin kvanttimekaniikka vie yleisen suhteellisuusteorian yhtälöiltä pohjan, kuten nyt tiedämme. On käytettävä säieteoriaa, ja vaikka Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria sallii maailmankaikkeuden tulla äärettömän pieneksi - kuten Riemannin geometria matemaattisena teoriana sallii abstraktien avaruuksien olla minkä kokoisia tahansa - niin säieteoria asettaa fysikaalisesti mielekkäille etäisyyksille alarajan. Aivan uudelta pohjalta se julistaa, ettei maailmankaikkeutta voida missään suunnassa puristaa Planckin pituutta pienempään kokoon."

.

"Aivan uudelta pohjalta se julistaa, ettei maailmankaikkeutta voida missään suunnassa puristaa Planckin pituutta pienempään kokoon."

.

Jos ihan kaikki, siis myös avaruus puristuisi äärimmäisen pieneen tilaan, niin mikä ihme sitä silloin puristaa?

Kun joku asia puristuu pienempään tilaan, se perustuu ulkoiseen paineeseen eli ulkoiseen liikkeeseen joka on työntävää voimaa joka aiheuttaa sen paineen joka ulkoisesti puristaa jonkun asian tiheämmäksi asiaksi!

Väitän ettei mikään mahti maailmankaikkeudessa saa kaikkea konkreettisesti olemassa puristumaan samaan pakettiin?

1. Työntyminen

2. Kierrätys

ja kun näihin kahteen asiaan lisää syrjäyttämisen joka itsessään jo sisältyy työntymiseen, voi lopulta oivaltaa että ikuinen konkreettisesti olemassa oleva asia kierrättää itseänsä erittäin yksinkertaisella tavalla ikuisessa äärettömässä avaruudessa joka on ei yhtään mitään.

Pentti S. Varis

Intialainen matemaatikko Ramanujan oli erikoinen nero. Teoreemat kumpusivat hänen mieleensä spontaanisti hänen ajatellessaan lukuja ja niiden suhteita. Englannin etevimpiin maatemaatikkoihin kuuluva Hardy arvioi itsensä 30 pisteen arvoiseksi, silloisenn maailmankuulun matemaatikon Hilbertin 80 pisteen ja Ramanujanin 100 pisteen arvoiseksi.

http://solmu.math.helsinki.fi/2008/ramanujan_pitka.pdf

Muutama päivä sitten esiteltiin ScienceDailyssä mullistava tutkimustulos, jonka mukaan ihmisten eroavuudet esim. mielipiteissä johtuvat siitä, että heidän aivojensa osien yhteysverkosto on lähtökohtaisesti hyvin erilainen. Ehkä juuri tässä on yhdenlaisen nerouden, Ramanujanin nerouden salaisuus - tai osasalaisuus. Monelle ihmiselle ominainen intuitiivinen oivaltaminen kulminoituu neroudeksi, jossa "alitajunta" koko ajan suorittaa esityötä, jonka järki sen tultua tietoiseksi järjestää..

Sivumennen sanottuna, eläinten äly saattaa olla olennaiselta osaltaan juuri tätä intuitiivista, ehkä epäanalyyttistä tyyppiä. Kerran esimerkiksi youtubessa lapset yrittivät irroittaa toisistaan kaksi lenkkiä mutta eivät onnistuneet. Sitten lenkkisysteemi annettiin harmaapapukaijalle, joka kylmän viileästi systeemiä jalassaan pitäen tarttui siihen nokallaan ja heti lenkit olivat irti.

Itsekin muistan kerran saaneeni matematiikan harjoitustehtävän josta minulla ei ollut mitään käsitystä mitä tehdä. En edes sen koommin ajatellut asiaa, ennenkuin ratkaisuperiaate muutaman päivän kuluttua ilmestyi mieleeni.

Intuition kulminoituessa neroudeksi tullaan ehkä savant-ilmiön kynnykselle. Savant-ilmiö tuskin kuitenkaan mahdollistaa tieteellistä neroutta savant-henkilöille tyypillisen rajoittuneisuuden vuoksi, mutta on olemassa esimerkiksi kuvataiteellista ja musiikillista savant-neroutta. Toisaalta olisi kiinnostavaa testata, mitä jonkun lukujenkäsittelijäneron "alitajunnassa" syntyisi, jos sinne ensin olisi syötetty vaikkapa joitakin fysiikan teorioita..

http://www.tiede.fi/artikkeli/1013/maailman_oudoimmat_nerot_

Timo Pyhälahti

Suuret yhteenvetäjät, popularisoijat ja usean tieteenalan synteesien visionäärit ovat ottaneet nerojen paikan. Toivottavasti jatkossa valokeila kohdistuu niihin, jotka ovat taannoin olleet oikeassa ja joilla on uskottavaa sanottavaa vieläkin, ei pelkästään sutjakoita tieteellisen sanaviihteen taitajia tai taustaryhmiensä maksettuja piilovaikuttajia.

Tieteen itsensä kannalta saattaa tasa-arvoisempi verkostotyöskentely olla jopa parempi: Auktoriteetiksi nouseva kiistämätön nero alkaa jo periaatteessa toimia tieteen kyseenalaistamiseen perustuvaa peruslogiikkaa vastaan.

Kahlittu palkkaan ja kellokort...

Varmasti löytyy merkittäviä, avoimia aiheita, joita ratkomalla voi nousta tiedeneron asemaan. Maailma ja maapallo ovat pullollaan monimutkaisia järjestelmiä, joissa riittää tutkittavaa. Myös ihmismielen ja ajattelun salaisuudet pursuavat haasteita. Jos tutkimusaiheet loppuvat neroilta kesken, niitä voi mielikuvituksen avulla luoda lisää. Kaikki neroilu ei rojahda fyysisen maailman lainalaisuuksiin. Matematiikassa riittää paljon abstraktia pohdittavaa ja monia ongelmia, joita ratkomalla voi nousta nerojen eliittiin. Kuuluisimpia avoimia matemaattisia ongelmia on moni nerokas yksilö ja ryhmä pohtinut vuosikausia, joten ongelmat eivät ole helpoimmasta päästä. Neroksi suuntautuva voi myös kehittää kokonaan uuden matemaattisen ongelmavyöhykkeen teorioineen, vaikka sille ei kehittämishetkellä näyttäisi olevan tarvetta minkään muun tieteen parissa.

Italian renessanssin yleisnerot eivät tyytyneet pelkkään tieteeseen, vaan lahjoittivat mielikuvitustaan, terävää älyään, musertavaa oivalluskykyään ja arkista aherrustaan myös taiteen käyttöön. Ehkä joku vielä keksii tehdä taiteesta laskennallista tiedettä ja selvittää tarkan reseptin taiteen 'hyvyydelle' eri aikoina, erilaisissa kulttuureissa. Yleisneroja ei ehkä edelleenkään synny ilman mesenaatteja, toimeksiantoja, arvostusta, tarvetta ratkaista haasteita, uteliaisuutta selvittää salaisuuksia ja vapautta oman työn hallintaan.

IkuinenRakkaus

Tässä teille käänteentekevä, maailmankuvan mullistava ajatus atomeista / atomien ytimistä ja siitä miksi kvanttihyppyä ei tarvita selittämään havaintoja

Kvanttihyppyä ei tarvita / elektronin konkretisoituminen

http://youtu.be/Du7HoTML5js

Tässä on Cruz deWilde nimimerkkisen henkilön youtubevideo josta saa kuvan siitä miten atomin ytimestä pois päin työntyvistä tihentymistä voisi yhdistyä / konkretisoitua uusi elektroni. Video on siis suuntaa antava.

Ensin pienet erilliset tihentymät työntyvät suht samaan suuntaan ja loittonevat toisistansa suht samassa suhteessa kuin laajenevat ja sitten vastaan työntyvä systeemi nopeuttaa laajenemista ja näin ne alkavat lähestymään toisiansa, liikkumatta toisiansa kohti ja koko ajan tuo systeemi työntyy siis pois päin atomin ytimestä. Ja kun niistä yhdistyy / konkretisoituu uusi elektroni, luulevat tutkijat että saivat atomista irtoamaan jo olemassa olleen elektronin, vaikka oikeasti saivat syntymään uuden elektronin, koska lähettivät atomin ydintä kohti sopivan tilavuuden ja tiheyden omaavan tihentymän jne.

Gravitational clustering as a result of particle expansion

http://www.youtube.com/watch?v=QboDTgped1E

Pentti S. Varis

Onko mahdollista, että nerokkuutta on muuallakin kuin ihmisessä, eläimessä ja kasvissa? Eikö koko maailmankaikkeus ole nerouden kulminoituma noudattaessaan äärimmäisen monimutkaisia toimintokaavioita?

Miten esimerkiksi heitetty kivi osaa aina piirtää radakseen heittoparaabelin? Miten valonsäde monenlaisten heijastavien ja taittavien systeemien läpi kulkiessaan osaa aina valita nopeimman tien? Miten toisiaan kohti kiitävät hiukkaset sekunnin triljoonasosassa osaavat laskea juuri oikean sivuutusreitin, jonka laskemiseen tietokoneella menee pitkä aika? Yleisesti, miten kaikki niin pienet kuin suuret tapahtumat maailmankaikkeudessa osaavat poikkeuksetta tapahtua juuri pienimmän vaikutuksen periaatetta (Principle of Least Action) noudattaen? Osmo Pekonen kirjoittaa:

http://www.tieteessatapahtuu.fi/0304/pekonen.pdf

"Itse asiassa kaikkien tunnettujen luonnonvoimien
kenttäyhtälöt, kuten sähkömagnetismia
kuvaavat Maxwellin yhtälöt (1873), gravitaatiota
kuvaavat Einsteinin yhtälöt (1915) ja heikkoa
tai vahvaa vuorovaikutusta kuvaavat Yangin-
Millsin yhtälöt (1954) voidaan johtaa variaatiolaskennan
avulla vaikutukseksi (action) sanotusta
suureesta."

Entäpä solun älykkyys? Niin kauan kuin voitiin uskoa kompleksisuuden syynä olevan pelkkä luonnonvalinta, voitiin todellisuus kuitata "ymmärrettynä". Tilanne on nyt muuttunut. Niinpä arkkidarwinisti, biokemian professori Larry Moran toteaa:"Tämä on tärkeä asia. Et voi suoralta kädeltä olettaa, että monimutkainen piirre on sopeutuma ja että sen on täytynyt syntyä tavalla, joka on selitettävissä luonnonvalinnan termein. Tämä pätee niin molekulaariseen kompleksisuuteen kuin kompleksiin käyttäytymiseen."

http://sandwalk.blogspot.fi/2012/12/on-evolution-of-complexity.html

This is an important point. You can't just assume, without question, that a complex trait must be an adaptation and must have arisen by natural selection. That applies to molecular complexes and also to complex behavior.

Sitten on polkuintegraalin älykkyys. Kaikki kokeet läpäisseenä Feynmanin polkuintegraali on, niin mielettömältä kuin se tuntuukin, vakavasti otettava selitys jokaiselle tapahtumalle. Sitä korostetaan mm. Hawkingin ja Mlodinovin kirjassa.”Suuri suunnitelma”. Kun pisteestä A pisteeseen B kulkeva elektroni on kulkiessaan kaikissa maailmankaikkeuden paikoissa, merkitsee tämä soluun sovellettuna, että pieninkin molekyylin liikahdus solussa heijastaa itsessään koko maailmankaikkeuden olemusta - lainalaisesti - vaikkakin varmaan lähimmät tapahtumat ovat voimakkaimmin sen toiminnassa edustettuja.

Niinpä Kari Enqvist kirjassaan "Monimutkaisuus" toteaa , että joka ei tunne Feynmanin polkuintegraalia, nukkuu vielä viatonta Ruususen unta eikä tiedä luonnon asioista mitään (sanamuotoa en muista..).

Ihmisneroiksi sanotaan niitä, jotka pystyvät selvittämään jonkunkaan aspektin tästä maailmankaikkeuden omasta nerokkuudesta. Usein jo jonkun lain alustava hahmotteleminen vaatii neroutta.Onko nerouden salaisuus siinä, että meitä ympäröivä ja meidän materiakehomme koostava luonnon nerous sopivat taikasanat kuultuaan raottaa salaisuuksiensa verhoa sen verran kuin haluaa. Ehkä.

MrrKAT

Outsidereitä edelleen tarvitaan uuden luomiseen ja pieniin vallankumouksiin ?

-Grote Reber oli amatööri joka käytännössä perusti uuden alan, radiotähtitieteen. (Ammattilaiset vähät välitti aika pitkään)
-D.Kahnemann on psykologi, mutta näytti taloustieteilijöiden "ihminen on rationaalinen"-premisseille taivaanmerkit. Taloust. Nobel.

HuuHaata

xe: Olet mielestäni pitkälti asiassa oikeassa. Yksi lisäpointti asiaan. Poikkeuksellinen lahjakkuus ei uran alkuvaiheessa välttämättä tarkoita parasta suorittamista. Sama juttu musiikissa, tieteissä, taiteissa. Jos olet poikkeava ajattelutavaltasi on epätodennäköisempää päästä yliopistouralla eteenpäin, kuin olemalla suorittaja.

Aiemmin mielenkiintoisella tavalla väärässä olijoita, eli henkilöitä joilla olisi tiedemiehenä suuri potenttiaali suojeltiin urallaan eteenpäin. Nykyisin suorittaja rynnii kyynerpäät pystyssä ohi mennen tullen ja jumittaa loppu-uransa keskinkertaisuudessa.

Ei järjestelmää voi voittaa. Sitä vastaan on turha tapella, sitä on turha yrittää myöskään muuttaa. Enemmistö ei muutosta halua. Näin vaihtoehdoksi on lähteä pois, ja rakentaa elämä omilla ehdoilla.

Qtamo

Nykyään suurimmat saavutukset tehdään tiimeissä, tutkijoijen ventrikkeleissä. Ottaen huomioon ihmisrodun suhteellisen pysyvän ÄO:n tuo keksintöjen määrä (miten sitä muuten sitten mitataan, Feynmannin valosähköinen teoria, Wittgenstein...) lähestyy ilmeisesti jotain raja-arvoa. Toisaalta, ihmisten lukumäärä kasvaa (ja onneksi luonnontieteiden opiskelu) niin samalla todennäköisyys sille, että keksitään uusia asioita kasvaa, teoriassa. Sekin on muistettava, että useimmat keksinnöt on tehty sattumalta (en laita linkkejä, oletan että tämä palstan lukijat ovat asiasta tietoisia).

Elikkä nämä "nerot" eivät tule ehkä tänä päivänä esille niin helposti kuin aikaisemmin? Heitä on todennäköisesti kuitenkin enemmän koko ajan. Mutta mielenkiintoinen aihe.

saappaat savessa

Mihin tiedeyhteisö tähtää? Sehän on olemassa vain itseään varten. Tieteellisen tiedon arvostus on ilmeisesti yhteiskunnallisen vaikuttamattomuutensa ja tiedeyhteisön sisäänlämpiävyyden takia saanut mustelmia maineeseensa. Aikoinaan me maallikot ihmettelimme suuresti mitä väitöskirjalla "Maitolaitureiden vaikutus maisemaan" oli tekemistä tieteen kanssa. Siitä kuitenkin paljastuu, että tiedeyhteisö on "kahmaissut" piiriinsä kaiken maailman "hanttapulitiedontuotantolaitokset" ja menettänyt sitä kautta vuosisatoja korkeassa kurssissa olleen matemaattisluonnontieteellisen tutkimuksen autoritäärisen aseman. Sitä se analyyttinen filosofia sai aikaan ja niin kokonaisuus hukkui yksityiskohtiinsa. Viimeinen neronleimaus E=mc2 on synteesin eikä analyysin tulosta.

Kun tieteellinen tutkimus on muuttunut muodolliseksi, niin voi olla aika vaikea uusien neropattien pulpahtaa pinnalle. Tutkimusmenetelmät on jyrätty "latukoneella" ja niiltä laduilta ei poiketa. Tietokin on olemassa tietoa vain suhteessa tiedonhankintajäjestelmään. Mitäpä muuta se on kuin tautologista tietoa? Nykyinen tiedeyhteisö on kaivanut jo kauan hautaa tieteelle ja sen seurauksena urheilu on saanut johtavan aseman ihmisten henkisen elämän arvokkaimpana osana.

Eero Leskinen

Tiedä häntä onko tänään olemassa tai tulossa uusia einsteinejä,itseäni en niihin lue.

Mutta täällä pohjoispohjanmaalla on rikottu joitain varmaksi todettuja tosiasioita.
Kyse on normaalista metallin taivutuksesta jota särmäämiseksi kutsutaan.
Normi eli passivisärmäyksessä tulee kappaleisiin jälkiä metallityökaluista joita V-uriksi kutsutaan,
joita jälkiä sitten joukolla hiotaan puhtaaksi, että pinnoituksen kuten maalin alta ei näkyisi näitä jälkiä.

Tällä hetkellä on käytössä kokeellisesti menetelmä, jonka aktiivi-metallialatyökalulla kappaleet ovat aivan puhtaita.
Jatkoa ajatellen: pinnoituksen edeltävä hiontavaihe voidaan unohtaa, säästää työajassakin.
Joissain projekteissa kuten laivanrakennuksessa tällaista hiontaa on 100:ja kilometrejä.

Ja eikun lisää suolaa haavoihin, ehkä joskus tulevaisuudessa päästään seuraavaan vaiheeseen.
Tulevaisuutta on progressiivinen työkalu joka osaa seurata kappaletta särmäyksen alusta sen loppuun.
Tällaisia on vuosikymmeniä sitten jo yritetty kehitellä, mutta huonoin tuloksin.

Toki on jo olemassa muovia ja nailonia su muuta, mutta niiden kestävyys tällaisissa massivisissa tuotannoissa on rajallista.

Eero Leskinen

Jos jotain edellisestä jäi epäselväksi, syy on minun.

Edellisestä kirjoituksestani sanoisin, että haluaisin esittää haasteen.
Jos joku kymmenistä tai tuhansista viriileistä suomalaisista keksii sen mitä mitä kerron.

Olen valmis myöntämään, että olen turhaan hakenut jotain Amadalta tai muilta työkaluvalmistajoilta valmiina...
Toisinaan sorrun ajattelussani jonnekkin, jota muiden kuten (Nasa):n mukana 70-luvun lopulla en voinut ratkaista.
Jos kertoisin menneisyydestäni, ehkä ajattelutapa tai muiden ajattelu asiasta olisi erillainen.
Siis tämänpäivän särmäys perustuu perinteiseen negatiiviseen metallin muokkaukseen.

On olemassa negatiivinen, positiivinen ja tavoiteltava neutraali tila.

Negatiivisessa tilassa työkalu aiheuttaa jäkiä kappaleeseen siirtyessään tilaan suorasta esim:90° jota halutaan.

Neutraalissa ohjelmoidussa tilassa kappale ei todellakaan liiku työkaluun nähden, aiheuttaen näin puhtaan jäljen.

Positiivisessa tilassa kappale aiheuttaa negattiiivisen lisäksi sen vastakohdan aiheuttaman liikkeen, jota voisi kutsua edestakaisin liikkeksi, aiheuttaen maksimaalisen särmättävän kappaleen pinnan vaurioittamisen.

Että silleen tulevaisuutta kohti.

captain scurvy

Frederick Crews viittaa Follies of the Wise-kirjassaan "romanttiseen tiedekäsitykseen" vastakohtana "empiiriselle tiedekäsitykselle". Nostalginen ja epäkriittinen innostus tiedehistorian suuria partaherroja kohtaan johtuu romantiikan tiedekäsityksen jäänteellisestä vaikutuksesta. Tiedekulttuuri on mennyt eteenpäin, mutta laajemmin kulttuurina emme ole päässeet eroon yksinäisen sankarineron myytistä.

Mr. Pressure / Kierrätäjä

On se vaan jännä. Tiede.fi keskustelujen modet antoivat taas kirjoituskiellon, ilman että perustelevat asiaa tiedotteissa. Olisi mukava tietää mitä teen väärin. Omasta mielestäni en solvaa muita keskustelijoita ja olen muutenkin asiallinen. Onko todellakin niin että jos esittää liian poikkeavia ajatuksia maailmankaikkeuden toimintatavasta, saa "kotiarestia"? Näinhän toimittiin jo Galileo Galilein aikana?

PekkaP

Mr Pressure.
Olisikohan kyse siitä, ettei jutullasi ole moderaattorien mielestä mitään tekemistä tieteen kanssa?

Pentti S. Varis

Miten nerouden esiintuloa yksilössä voisi auttaa? Tätä asiaa pohti äskettäin joku kirjoittaja filosofian lehdessä URAM (Ultimate Reality and Meaning).

http://www.scranton.edu/faculty/uram/

Koska oli Faradayn juhlavuosi hän keskittyi analysoimaan Faradayn nerokkuuden motivaatiotekijöitä. Hän päätyi korostamaan yhtenä keskeisenä tekijänä Faradayn uskonnollista, koko ajatusmaailman läpäisevää maailmankatsomusta. Totta onkin, että monet Faradayn nerokkaista tutkimusprojekteista olivat Raamatun inspiroimia (Faraday oli myös yhteisönsä saarnaaja).

http://www1.umn.edu/ships/religion/faraday.htm

Kirjoittaja totesi, että Faradayn omaaman syvällisen maailmankatsomuksen kaltainen vaikutin voisi olla se nerouden tekijä, joka monelta älyllisesti pystyvältä tutkijalta tällä hetkellä neroudesta puuttuu.

Toinen nerouden tasolle yltänyt tutkija on kuusinkertainen fysiikan Nobel-ehdokas George Sudarshan. Hänen maailmankuvansa on saanut keskeisiä vaikutteita paitsi Raamatusta, myös hindujen Vedanta-kirjallisuudesta. Sudarshan on todennut, että parhaimmillaan tieteellinen ja hengellinen sfääri ovat hänessä yhtä.

http://wildcard.ph.utexas.edu/~sudarshan/pub/2002_004.pdf

Mr. Pressure / Kierrätäjä

PekkaP.

Voihan se olla niin että moderaattorit ovat sitä mieltä, mutta en minä silti ymmärrä miksi kirjoitusoikeuteni piti ottaa pois. Tieteelliseksi palstaksi täällä keskustellaan aika erikoisista asioista aikas värikkäästi. Mikä niistä minun ajatuksistani tekee sellaisia että sen takia pitää viedä kirjoitusoikeudet tänne. Entäpä kun olenkin oikeilla jalan jäljillä? Aika noloa suomalaisille ja suomalaisuudelle se että minulta on viety oikeus esittää ajatuksiani suomalaisella tiedepalstalla omien maanmiesteni toimesta!

Mr. Pressure / Kierrätäjä

ja mitä sitten vaikka olisinkin väärässä? Eikö tiedeyhteisö ylpeile sillä että tiede on avointa? Nyt tämä toiminta vaikuttaa vastaavalle kuin joillakin uskonlahkoilla? Eikö nykyajan virtuaalimaailman ns. bannaus vastaa entisaikojen roviolla polttamista, ristiinnaulitsemista tai vähintään kotiarestia? Ja tämä vain ja ainostaan sen takia että en usko nykyisiin teorioihin ja olen kehittänyt oman kolmiulotteisen mallin maailmankaikkeudesta niin että haluan etsiä tiede.fi keskusteluista ihmistä jota kiinnostaisi keskustella ajatuksistani. Nyt se estetään ja ehkäpä juuri huomenna olisi tänne työntynyt joku jota ajatukseni olisivat kiinnostaneet ja jopa niin että hän olisi oivaltanut jotakion täysin uutta luettuaan ajatuksiani?

Eero Leskinen

Iltoja,

Mitä voisi sanoa, jos jokin tällainenkin yksinkertainenkin mekaaninen perusasia,
josta olen kertonut, tyssää johonkin jota eivät ymmärrä ehkä tulevat einsteinitkään.
Mitä voisi sanoa, jos ajatusmaailma on niin rajallinen, ettei voi ymmärtää edes yksinkertaisiakaan asioita.
Mitä voisi sanoa, Jos ei edes halutakkaan päästä jonnekkin tulevaisuuteen joka odottaa voittajaansa.
Ei aikakaan voi odottaa voittajaansa enempäänsä, vaan ymmärtäjäänsä.
Mutta kuitenkin tulevaisuutta kohden etenen minäkin vielä, vaikka tiedän jo rajallisuuteni tässä ajassa.

Iltoja, toivottaen Eele

Fyysikko

Kaikkia merkittäviä teoreettisia edistysaskeleita on edeltänyt tärkeät kokeelliset löydöt. Tarkempien mittausten tekeminen käy nykyisin yhä hankalammaksi ja täysin uusia kokeiden kohteita tuskin on näköpiirissä. Esimerkiksi kvanttigravitaatio on ilman muuta asia, joka "odottaa löytäjäänsä", mutta ilman kokeellisia tuloksia oikean teorian keksiminen on lähes mahdotonta. Kvanttigravitaatiota ihmiskunta tuskin pääsee tutkimaan kokeellisesti vielä vuosisatoihin.

Toinen juttu on tutkijoiden suuri lukumäärä ja informaation tehokas vaihto nykyaikana. On vaikea kuvitella, että yksi ihminen kykenisi keksimään jotain mullistavaa uutta yksin ja ilman, että joku toinen olisi aivan hilkulla keksiä saman itsenäisesti. Ei tämä toki mahdotonta ole, mutta viimeisen puolen vuosisadan merkittävät uudet teoriat on kehitetty monien toimesta ja useassa vaiheessa monimutkaisuutensa vuoksi.

HuuHaata

Fyysikko: "Toinen juttu on tutkijoiden suuri lukumäärä ja informaation tehokas vaihto nykyaikana. On vaikea kuvitella, että yksi ihminen kykenisi keksimään jotain mullistavaa uutta yksin ja ilman, että joku toinen olisi aivan hilkulla keksiä saman itsenäisesti. Ei tämä toki mahdotonta ole, mutta viimeisen puolen vuosisadan merkittävät uudet teoriat on kehitetty monien toimesta ja useassa vaiheessa monimutkaisuutensa vuoksi."

Vastustan! Esimerkkinä huippu-urheilu. Huippu-urheilusta ja sen valmennuksesta voi esittää aivan samalla tavalla edellisenkaltaisia argumentteja. Mutta silti yhä lajissa kuin lajissa on yksilöitä, jotka nousevat selkeästi muita parempiin suorituksiin.

Erikoisominaisuudet mm. lievä autismi, valokuvamuisti tai muuten syntynyt poikkeuksellinen kyvykkyys ei ole monistettavissa. Samoin pitää muistaa, ettei myöskään vaikkapa pienestä lapsesta asti aloitettua järjestelmällistä harjoittelua yhdistettynä poikkeukselliseen lahjakkuuteen ihan helpolla kiinni oteta.

Eli, yhteenvetona tottahan toki nykyään on tiedeneroja. Ja aivan kuten aiemminkin useimmat aikalaiset yrittävät painaa heitä suohon (ja kiistävät heidän työnsä), koska eivät itse pääse, eivätkä koskaan tule pääsemäänkään yhtä korkealle tiedon tasolle. On paljon lohdullisempaa elää harhassa, jossa on ihan yhtä etevä kuin kaikki muutkin mukaanlukien poikkeukselliset lahjakkuudet.

Eero Leskinen

Edellisiin kirjoituksiin joita olen kirjoittanut tälle palstalle,voisin sanoa että:
Tuskin tulen koskaan julkaisemaan kaikkia asioita.
Jos jokin taho tai ihminen on kiinnostunut asiasta, olen ehkä valmis avustamaan asian sattamisessa päätökseen.
Joitain mekaanisia asioita, joita olen tutkinut, en vissiin jättäisi seuraaville vuosikymmenille.

Pentti S. Varis

Geenien säätelyn ja solun elämänprosessin yleensäkin luonnonlakien keksiminen tarjoaisi tehtävää nerolle. Asioitatahan pyritään nykyään ratkomaan ryhmissä, mutta perustavimmat oivallukset solun luonnonlaeista voi aivan hyvin saada yksi ihminen, nero. (Huom: oletan siis vastoin yleistä käsitystä, että solun ja säätelyjärjestelmien luonnonlait ovat olemassa ja odottavat keksijäänsä.)

Seuraava hauska kirjoitus antaa esimakua selitettävän aineiston liki lamaannuttavasta laajuudesta. Ja mullistavaa tietoa tulee päivittäin lisää, kun tuhannet geneetikkojen ryhmät pureutuvat tutkimuskohteisiinsa yhä tehokkaammin tutkimuslaittein ja menetelmin, joista monista ei vielä pari vuotta sitten nähty untakaan.

http://opinnot.internetix.fi/fi/muikku2materiaalit/lukio/bi/bi5/2_solun_...

Säätelyä hallitsevan lain keksijän ei välttämättä tarvitse itse olla geneetikko; usein pieni etäisyys ideoinnin kohteen konkretiaan voi auttaa näkemään tai arvaamaan analogioita tai muita abstraktioita, joilla juuri on relevanssia. Sitä paitsi on mitä ilmeisintä, että matematiikalla ja fysiikalla (kenties vakuumin fysiikalla?) on ratkaiseva osuus solun tapahtumien näkemisessä oikein.

Neron on myös luotettava lujasti tuntemaansa varmuuteen, että laki on olemassa. Tämä lienee universaali piirre neroudessa, luja usko intuitioonsa. Ajattelija saa myös valmistautua useaan askelmaan, joiden kautta päämäärää lähestytään ennen sen saavuttamista. Ja sekin auttaa neroa, jos hän kokee tavoitteellaan olevan arvoa ihmiskunnalle.

Metusalah

(Uutinen/6.3.)

"Brittiläinen The Telegraph -lehti kertoi maanantaina 12-vuotiaasta Neha Ramusta, jonka älykkyysosamäärä on huikeat 162. Sääliksi käy, sanoo suomalainen Mensan puheenjohtaja. Ramun tulos on korkeampi kuin esimerkiksi Albert Einsteinilla tai fyysikko Stephen Hawkingilla. Lue tästä juttu brittitytön huimasta ÄO-tuloksesta. Suomessa vastaavaa tulosta ei voi odottaa, sillä Suomen Mensa ry ei testaa lasten älykkyysosamäärää.
- Testaamisen alaikäraja on 16. Emme testaa lapsia lainkaan, Suomen Mensan hallituksen puheenjohtaja Kaj Lindholm kertoo.
Lindholmin käy sääliksi huipputuloksen saanutta Ramusta.
- Sääliksi käy, saakohan hän nyt olla lapsi tai elää lapsuutta?, Lindholm pohtii."

Turhaan Lindholmin käy nuorta neroa sääliksi; kaikki riippuu siitä, miten Neha Ramun annetaan/ei anneta toteuttaa itseään ja lahjojaan *hänen itsensä haluamalla tavalla*. Aiemmin tässä blogissa mainitsin Robert Oppenheimerin, joka oli 12-vuotiaana kiinnostunut muun muassa geologiasta. Oppenheimer tutki itsenäisesti kotiseutunsa kallioperän rakennetta ja mineraaleja. Hän kävi kirjeenvaihtoa ansioituneiden geologien kanssa, ja kirjeensä hän kirjoitti koneella, jotta vastaanottajat eivät olisi käsialasta tunnistaneet häntä lapseksi. Silti tämä lapsinero eli kaveripiirissään ihan normaalia sosiaalista elämää.

Elina

Ihan koko keskustelua en plärännyt, mutta keskustelijat vaikuttavat kohtalaisen yksimielisiltä siitä, että tiede ikäänkuin lähenee kohti objektiivista totuutta. Toki luonnontieteellistä keskustelua yleensä käydään sillä analyyttis-filosofisella oletuksella, että "totuus" on olemassa, mutta halusin silti vain huomauttaa että se on vain lähtökohta, ei totuus.

Tiede voidaan nähdä myös rinnakkaisina ja lomittaisina selitysjärjestelminä, ikään kuin valokuvina joita voidaan ottaa loputtomasti samasta kohteesta ilman että yksikään kuvaa kohteen täysin. Jos sitten mietitään "neroutta" tämän kautta, niin kohdetta on kuvattu jo niin paljon että on hankala löytää uutta kuvakulmaa.

Mr. Pressure / Kierrättäjä

Elina, varsinaista kohdetta ei vielä edes olla kuvattu. Vetävään voimaan / kaareutuvaan avaruuteen uskovat luulevat kuvanneensa maailmankaikkeutta oikealla tavalla, mutta eivät he ole!

Satandardimallin hiukkaset ilman ulottuvuuksia eivät kuvaa maailmankaikkeutta oikealla tavalla.

Eikä säieteorian yksiulotteiset tai kaksiulotteisetkaan hiukkaset kuvaa maailmankaikkeutta oikeallla tavalla!

Maailmankaikkeus on kolmiulotteinen, ilman ylimääräisiä tilaulottuvuuksia!

Avaruus on ikuinen ääretön tila joka on ei yhtään mitään.

Avaruudessa liikkuu / työntyy konkreettisesti olemassa olevaa kolmiulotteista asiaa kolmiulotteisina tihentyminä jotka kierrättävät keskenään itsessään olevaa asiaa, hajaantuen isommalle ja isommalle alueelle, jolloin koko systeemi luonnollisesti myös hajaantuu isommalle ja isommalle alueelle jo olemassa olevaan avaruuteen joka on ei yhtään mitään!

Kunnes hajaantuva systeemi kohdistaa kiihtyneen liikkeensä johonkin tiheämpään syteemiin työntävänä voimana jne.

Tuossa nyt aluksi suht tarkkaa kuvaa maailmankaikkeudesta ilman käsitteitä joita ei oikeasti ole olemassa!

Pentti S. Varis

Elina kirjoitti:"Tiede voidaan nähdä myös rinnakkaisina ja lomittaisina selitysjärjestelminä, ikään kuin valokuvina joita voidaan ottaa loputtomasti samasta kohteesta ilman että yksikään kuvaa kohteen täysin. Jos sitten mietitään “neroutta” tämän kautta, niin kohdetta on kuvattu jo niin paljon että on hankala löytää uutta kuvakulmaa."

Esimerkiksi gravitaation ja siihen liittyvien ilmiöiden selityksiä tunnetaan runsaasti. Seuraavassa ensinnä Jerevanin yliopiston O.K.Davtyanin teoria. Seuraavaksi Einsteinin oma teoria. Seuraavaksi Hagen Kleinertin (yli 350 tiet. julk.) world crystal -teoria. Lopuksi Juan Maldacenan teoria, jonka mukaan gravitaatio on illuusio

http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/andp.19784900204/abstract

http://www.google.fi/search?q=einstein+general+relativity&hl=fi&tbm=isch...

http://en.wikipedia.org/wiki/Hagen_Kleinert
As an alternative to string theory, Kleinert used the complete analogy between non-Euclidean geometry and the geometry of crystals with defects to construct a model of the universe called the World Crystal or Planck-Kleinert crystal. In this model, matter creates defects in spacetime which generate curvature. This curvature reproduces all the effects of general relativity, but leads to different physics than string theory at the scale of the Planck length.

http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-illusion-of-gravity

Miten tämä teorioiden sillisalaatti voidaan selittää? Ensimmäisenä tarjoutuu ajatus, jonka mutaan maailman konkreettiset rakenteet ja toiminnot koostuvat yhteenkietoutuneista matematiikoista. Neron tehtävänä on uuttaa yksi tällainen matematiikka ulos ilmiöstä ja tarkastella sitä ilmiön osittaisena kuvaajana.

Biologia koostunee fysiikkaa monimutkaisemmista matemaattisten säikeiden kimpuista ja kietoutumista. Lieneekö syntynyt neroa, joka olisi onnistunut uuttamaan jonkunkaan matemaattisen evoluutioteorian? (Osavastauksen saatat löytää klikkaamalla "Arto Annila".)

Sosiaalisten rakenteiden ja ilmiöiden matemaattiset säikeet lienevät huikean monimutkaisessa kietoutuneisuudessaan analyysin tavoittamattomissa. Ellei sitten ilmesty neroa, joka tekee sen..

Mr. Pressure / Kierrättäjä

ihminen on sosiaalinen olento jota työnnellään eri suunnista eri suuntiin. Ihminen itse omaa oman sisäisen liikkeen / paineen, jonka avulla hän voi työntyä eri suunnista eri suuntiin, sen mukaan miten ulkoinen paine vaikuttaa häneen ns. henkisesti. Mikäänhän ei vedä ihmistä yhtään mistään yhtään minnekään. Eli ei ihminen työnny johonkin tiettyyn suuntaan elämässään jonkun vetävän voiman takia. Kyse on siitä minne ihminen työntyy jo olemassa olevaan liikkeen / paineen takia.

Eero Leskinen

Mister Presuren ajatus maailman kolmi-ulottuvuudesta taitaa olla vanhentunut.
Ulottuvuuksia on löytynyt jo useampia.

Että silleen tänään,

Mr. Pressure

käsittääkseni ainakaan säieteorian mukaisia ylimääräisiä tilaulottuvuuksia ei voida havannoida, eikä vielä ole harmainta aavistustakaan siitä miten niitä voisi koskaan havannoida?

Ja millaisia ovat sellaiset ylimääräriset tilaulottuvuudet jotka ovat käpertyneinä 3 D avaruudessa? Ainettahan voi puristaa ulkoisen paineen / työntävän voiman avulla tiheämmäksi, jolloin sen voi ajatella käpertyvän tiheämmäksi, mutta eihän siinä ole kyse ylimäärisestä tilaulottuvuudesta?

Avaruushan on oikeasti ei yhtään mitään, joten se ei käperry, laajene, kaareudu, veny, pauku tai muutu mitenkään muutenkaan?

Ja vaikka se 3 D avaruus voisikin käpertyä / puristua pienempään tilaan, ei silloinkaan olisi kyse ylimääräisestä tilaulottuvuudesta?

Ja jos se avaruus puristuisi pienempään tilaan, teksisikö se sen jossakin tausta-avvaruudessa joka on ei yhtään mitään?

Eli eiköhän se riitä että on olemassa asiaa oka voi käpertyä tiheämmäksi ihan tavan avaruudessa joka on ei yhtään mitään, jonka jälkeen se asia voi avautua, laajentua, hajaantua isommalle alueelle avaruudessa joka on ei yhtään mitään?

Mr. Pressure

Minusta kolmen kvarkin muodostama protoni on luonnoton. Kvarkit on mielekästä ajatella palloimaisiksi tihentymiksi jotka koostuvat äärmmäisen monista pienemmistä tihentymistä. Seuraava luonnllisen kolmiulotteisen muodon omaava kappale olisi tetraedri jonka neljä kvarkkia voisi muodostaa. Millaisessa asennossa tuollainen neljän kvarkin muodostama systeemi työntyisi hiukkaskiihdyttimessä eteenpäin? Kolme kvarkkia edellä ja yksi viimeisenä, jolloin se jäisi piiloon ja sitä ei havaittaisi protonien törmäyksissä? Millaisessa asennossa tetraedrin muotoinen kappale työntyisi avaruudessa eteenpäin, jos siihen törmäisi liikerataan nähden takaa päin pieniä tihentymiä koko ajan? Saisiko neljän kvarkin systeemissä kolme edellä työntyvää enemmän osumia ityseensä, kun viimeisenä työntyvän kvarkin sivuille osumat tihentymät ohjautusivat vielä eteenpäin, törmäten johonkin kolmestä edellä työntyvästä kvarkista? Saisiko se neljäs peesiapua muilta kolmelta kvarkilta ja pysyisikö se sen takia pienempänä / tiheämpänä. Jolloin siitä ei saisi havaintoa protonien törmäyksissä? Saisinko kirjoitusoikeuden tiede.fi keskusteluihin, jotta voisin avata aiheen tästä aiheesta? Vai onko 100 %:sen varmaa että protonit ja neutronit koostuvat kolmesta kvarkista? Miksi luonto olisi "rakentanut" aineen perusosaset kolmesta kvarkista, vaikka sen on havaittu olevan yleensä laiska? Eikä neljän kvarkin muodostama tetraedri olisi tasapainoisempi systeemi aineen "peruspalikaksi"?
Ps. Vai työntyisikö se neljäs kvarkki edeltä ja ne kolme kvarkkia suojaisivat sitä, ottaen vastaan työntävää voimaa välittävät tihentymät, jotka saisivat niiden sisäisen liikkeen / paineen voimistumaan, jonka seurauksena ne laajenevat. Kolmen kvarkin siirtäesä työntävän voiman ensimmäisenä työntyvään neljänteen kvarkkin, se pysyisi pienempänä / tiheämpänä ja näin sitä ei havaittaisi protonien törmäyksissä?

Pentti S. Varis

Kun miettii, mitkä ongelmat voisivat ratketa parhaiten yksittäisten nerojen ajatteluprosessien tuloksena, mieleen tulee heti pari asiaa. Toista niistä jo sivuttiin aiemmin. Se on kysymys siitä, miten hiukkaset kaikkine ominaisuuksineen syntyvät energiasta esimerkiksi protonien törmätessä CERN:in törmäyttimessä. Sikäli kuin tiedän, tätä kysymystä ei sen näennäisen vaikeuden vuoksi ole juurikaan edes tehty, vaikka asia selvitessään johtaisi monen muunkin fysiikan ongelman näkemiseen uudessa valossa.

Esimerkiksi kvanttifysiikan outoudet voitaisiin selittää radikaalisti uudella tavalla, mihin fyysikkojen piirissä onkin pyrkimystä

http://www.sciencedaily.com/releases/2012/10/121028142217.htm

Toinen neron selitettävä asia on puhekielen olemus. Ratkaisu voi olla jo lähellä. Uusi, Eshel Ben Jacobin johtama tutkimus antaa tärkeitä vihjeitä, jotka koskevat bakteerien kommunikaatiota ja päätöksentekoa

http://www.sciencedaily.com/releases/2013/04/130422123042.htm

Bakteerien kognitiiviset tapahtumat eivät tietenkään tapahdu niiden hermostossa (jota niillä ei ole), vaan niiden genomiin kuuluvissa geenipiireissä. Bakteerien kognitiiviset tapahtumat ovat myös vuorovaikutteisia tähdäten jopa miljoonia yksilöitä käsittävän bakteeriyhteisön säilymiseen erilaisien stressitilanteiden aikana.

Tästä on lyhyt askel sen ymmärtämiseen, että hermostollistenkaan olioiden, kuten ihmisen, kognitiivisten tapahtumien keskus ei ole aivosolukko sinänsä, vaan aivosolujen genomien kognitiivisten geenipiirien muodostama kollektiivi, jonka "yksilöiden" vuorovaikutus tapahtuu mm. hermoimpulssien välityksellä.

Tämä taas johtaa ajatukset topologisiin defekteihin, joista aikoinaan keräsin jonkin verran tietoa

http://www.tiede.fi/keskustelut/muut-tiedeaiheet-f14/defektit-materian-y...

Jos aivot tulkitaan topologisiksi defekteiksi, on luontevaa tulkita aivosolujen genomi defektin ytimeksi. Eliöiden ja ihmisen käyttäytyminen kieli mukaaanluettuna koostuisi tällöin defektien ydinten kollektiivisista moodeista. Onhan sitä paitsi myös eläinten "kielen" ilmaisujen määrä paljon ennen luultua runsaampi.

Ajatusten jatkaminen on nyt paras pysäyttää, ja todeta lopuksi, että aivojen tilat, kuten merkitykset, ovat huippufyysikko Hiroomi Umezawan skenaarion mukaisesti Nambun-Goldstonen kondensaatteja (Nambu, nobel 2008), joiden tärkeä ominaisuus on rakenteiden syntyessä menetettyjen vapausasteiden tuominen "jalostuneessa" muodossa uudestaan esiin.

Viimeksi sanottua valaisee seuraava esimerkki. Polkupyörällä ajo vaatii Nambun-Goldstonen bosonin syntymisen aivoihin. Sen kondensaatit ilmenevät moninaisina polkupyörätemppuina. Puhekieli merkityksineen on pariaatteessa aivan sama ilmiö. Näiden fragmenttien selkeyttäminen jääköön neron tehtäväksi.

Mr. Pressure

Maailmankaikkeus on radikaalisti erilainen kuin miten nykyiset teoriat sitä kuvaavat. Ns. Spooky kaukovaikutuksen voi selittää kaiken taustalla liikkuvilla tihentymillä. Ensin pitää tietysti ymmärtää että myös valonnopeudella liikkuvat hiukkaset omaavat tihedyden, tilavuuden, massan ja ajan. Valonnopeudella liikkuvilla hiukkasiallakin on sisäinen liike / paine joka muuttuu kun hiukkanen mitataan. Miittaaminen siis muuttaa hiukkasen sisäisen liikkeen / paineen jonka takia sen läpi liikkuvat vielä paljon pienemmät ja jopa 10 000 kertaa nopeammat hiukkaset vuorovaikuttavat sen kanssa eri tavalla eli mitattu hiukkanen muuttaa itsensä läpi liikkuvia paljon pienempiä hiukkasia ja kun ne jo työntyvät sen toisen mittaamattoman hiukkasen läpi, ne välittävät infon mitatusta hiukkasesta mittaamattomaan mekaanisesti! By the way. Oman näkyvän maailmankaikkeuden aineemme muuttuu erittäin pitkän ajan aikana kaiken taustalla liikkuviksi äärimmäisen nopeiksi ja pieniksi hiukkasiksi jotka voivat tomia vastaavanlaisina kaukovaikutuksen välittävinä hiukkasina jossakin tulevaisuuden maailmankaikkeudessa joka syntyy tulevaisuudessa siellä päin maailmankaikkeutta jonne näkyvä maailmankaikkeutemme on työntymässä kiihtyvällä vauhdilla! Näkyvän maailmankaikkeuden sisäinen liike / paine siis muuntgautuu kiihtyväksi liikkeeksi suhteessa näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolisiin kohteisiin!

Säälin asiantuntijoita. Heitä patistetaan mukaan nettikeskusteluihin ja sosiaaliseen mediaan jakamaan osaamistaan. Tehtävä on kuitenkin tätä nykyä aika mahdoton ainakin sellaisilla aloilla, jotka vähänkin herättävät tunteita. Jos spesialisti lähtee väittelemään maallikoiden kanssa vaikkapa ravitsemuksesta, rokotuksista tai ilmastonmuutoksesta, hän ei enää muuta ehdi tehdäkään. Ja siinä sivussa hän voi joutua kuuntelemaan henkilökohtaisuuksiin menevää haukkumista.

Helppo on tällaisen minun kaltaiseni tieteestä tykkääjän kirjoitella blogia ja jutella mukavia, kun ei tarvitse omalla asiantuntemuksellaan seistä esimerkiksi kansanterveyden tai elinympäristön vartiosotilaana, jonka toimenkuvaan kuuluu kestää kaikki kulloinenkin ryöpytys.

Scientific Americanin blogisti molekyylibiologi ja tietokirjoittaja Christie Wilcox julkaisi tänä syksynä neliosaisen postaussarjan, jossa hän perustelee, miksi kaikkien tutkimusyhteisöjen kannattaisi harkita jonkinlaista läsnäoloa sosiaalisissa medioissa: ”Luottamus ei synny informaatiosta vaan vuoropuhelusta ja läpinäkyvyydestä.”

Varmaankin noin, nyökyttelin tuota lukiessani. Mutta kerropa se THL:n tutkijoille, jotka koettavat puolustaa ravitsemussuosituksia tai rokotuskampanjoita, kun vastassa on joukko hurmoshenkisiä toisinajattelijoita, joilla on rajattoman tuntuisesti aikaa ja tarmoa. Puhumattakaan Ilmatieteen laitoksen tutkijoista ilmastodenialistien ryöpytyksessä.

Eräs Wilcoxin blogin kommentoija huomauttaakin: ”Paljon vakavampi ongelma kuin jonkun hyvän tieteilijän kehno kommunikaatiotaito on maallikko, joka osaa vakuuttavasti levittää pseudotiedettä.”

Sääli, että olemme jämähtäneet tällaiseen tilanteeseen. Pessimistiseksi vetää, vaikka haluaisin uskoa tulevaisuuteen.

Mutta ehkä meillä on vielä toivoa. Viime keväänä laaja, suomalaisten tulevaa mediankäyttöä tutkiva Next Media -ohjelma julkaisi väliraportin Media Vision 2020. Sen sivulla 15 ennustetaan, että vuoteen 2020 mennessä ihmiset tulevat nykyistä tietoisemmiksi siitä, ketä heidän kannattaa seurata ja uskoa: ”By 2020 - - An authority ranking and rating system is introduced. People choose their personal authorities and follow them as news and information sources (bloggers 2.0).”

Koska suomalaiset ovat niin pitkälle kouluttautuneita, uskon, että meillä voi lopulta riittää ymmärrystä valita viisaasti. Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen. – Mutta myönnän, että täysin en pysty tästä toivosta itseäni vakuuttamaan.

Kommentit (32)

SamBody

Olipas pitkällisesti sanottu yksinkertainen asia: olen konformisti ja toivoisin että muutkin ovat.

Alan Dorkin

Raha ratkaisee. Suurin osa huippuasiantuntijoista ei viitsi vaivautua, koska siitä ei makseta mitään.

Syksy Räsänen on virkistävä poikkeus; hän lahjoittaa kirjoituspalkkionsa hyväntekeväisyyteen (HS:n haastattelun mukaan).

PekkaP

"Koska suomalaiset ovat niin pitkälle kouluttautuneita, uskon, että meillä voi lopulta riittää ymmärrystä valita viisaasti. Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen. – Mutta myönnän, että täysin en pysty tästä toivosta itseäni vakuuttamaan."

Jos koulutukseen ei mitä pikimmin liitetä lähdekritiikin ja medialukutaidon koulutusta jo peruskoulun yläasteelle, niin tuskin järki päihittää huutamista. Näin ainakin pelkään. Koulutuksemme ei mielestäni ole kyennyt reagoimaan netin haasteisiin. Olen itse tuttavapiirissänikin nähnyt, kuinka koulutetutkin ihmiset sortuvat huonosti perusteltuihin populatistisiin väitteisiin, kunhan ne väitteet ovat heidän osaamisalueensa ulkopuolella. Tuntemani, jo puoleksi eläköitynyt lääkäri kertoi, kuinka vastaanotolle tulevilla potilailla alkaa entistä useammin olla netin perusteella tehtyjä valmiita diagnooseja. Puuttuu vain reseptinkirjoitus oikeus.

Mika

"Mutta kerropa se THL:n tutkijoille, jotka koettavat puolustaa ravitsemussuosituksia", osalta THL:n tutkijoista voisi tosin vaatia parempaa perehtymistä asiohin, joita he kritisoivat, tai tuoreimpaan tutkimusnäyttöön. Esimerkiksi muotiaihe "hiilihydraatit ja rasva" suhteen on havaittavissa poteroihin kaivautumista puolin ja toisin, jossa toisen puolen argumentteja ei halutakaan ymmärtää eikä omaa tietämystä päivittää.

Ravitsemustieteilijät Patrik Borg ja Reijo Laatikainen (jälkimmäinen TV:stä tuttu) ovat mielestäni tuoneet hyvin esiin asiantuntijuuspohjalta ravitsemusta ja tutkimustietoon perustuvaa kritiikkiä tiettyjä vallinneita ajatuksia kohtaan. Molemmat ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten asiantuntijuus tuodaan mukaan sosiaaliseen mediaan ja vuoropuheluun maallikoiden kanssa.

Janne Ansaharju

Monet värikkäät persoonat eri yhteiskunnan aloilla osallistuvat nettikeskusteluun ansiokkaasti. Avoin keskustelu ei ole koskaan helppoa, eikä varsinkaan netissä. En näe kuitenkaan hyvänä vaihtoehtona sitä, että netti jätetään "pseudotieteilijoiden" temmellyskentäksi.

Erityisen vaikeaa asiantuntijan on lähteä nettikeskuteluun pitkän ja värikkään uran jälkeen. Asiantuntija on jo kerännyt itselleen "vihamiehiä", eivätkä kannattajat ehdi reagoimaan yhtä nopeasti puolustaakseen häntä. Ihannetilanne on sellainen, että tuleva asiantuntija lähtee nettikeskusteluun mukaan jo uran alussa, kuten monet opiskelijat ovat tehneet. Tällöin ehtii kerätä ympärilleen kannattajajoukon, joka puolustaa rabbiaan.

Mikä tahansa aktivismi vaatii intohimoa ja heittäytymistä aiheeseen. Kun sykettä löytyy asian puolesta, ei asiattomat kommentit ja loanheitto tunnu ollenkaan niin raskailta. Todellisuudessa kannattajia kuitenkin löytyy, vaikka puskista huutelijat ovatkin aktiivisempia kommentoimaan.

Kim Fallström

Samaa kysyttiin jo noin 20 vuotta sitten, jolloin sähköiset postituslistat ja verkon keskusteluryhmät (nyyssit) olivat pullollaan kysymyksiä ilman asiantuntijoiden vastauksia. Nyyssiryhmissä ihmeteltiin kovasti miksi yliopistojen asiantuntijat ja tutkijat eivät yliopistojen omassa tietoverkossa käytävään keskusteluun osallistu. Silloin päällimmäisenä selityksenä oli se, että keskustelu ei edistä tutkijan uraa eikä siitä saa julkaisuja CV:hen. Verkossa roikkuminen on pois tutkijan ja asiantuntijan leipätyöstä. Opiskelijoilla oli siihen aikaa, tutkijoilla ei.

Tilanne ei tutkijan kannalta ole tuosta juurikaan muuttunut. Verkkokeskusteluun osallistumattomuudesta ei rangaista mutta keskusteluun mukaan lähteminen voi sen sijaan olla haitallista. Google muistaa kaiken mitä tutkija verkkoon kirjoittaa ja miten viestejä kommentoitiin. Jos keskustelunaihe on poliittisesti merkittävä niin kaikki tutkijan sanoma syynätään läpi ja sieltä etsitään jotakin raskauttavaa todistetta, jota voisi käyttää häntä vastaan. Sellaiseksi riittää esimerkiksi yksi kirjoitusvirhe. Salaliittoteoreetikkojen lauma hyökkää paikalle välittömästi ja pahassa tapauksessa tuo viesti päätyy asiayhteydestään irroitettuna iltapäivälehden lööppiin. Parempi siis olla antamatta aseita vastustajille.

Loppujen lopuksi varsin harvaa hyödyttää asiantuntijan tai tutkijan suora osallistuminen verkkokeskusteluun. Nuo harvat osaavat itsekin hakea tietoa ja tarvittaessa lähestyvät tutkijaa sähköpostitse, mikäli siihen on tarvetta. Tutkijan kannattanee toteuttaa oma läsnäolonsa verkossa pitämällä blogia tai muuta verkkosivustoa. Muu vastailu tapahtuu sitten keskusteluissa pseudonyymin tai nimimerkin takaa, jolloin tietoa voi tarvitseville antaa viitteineen, mutta oman nimen puuttuminen vähentää todennäköisyyttä juuttua hyödyttömään nahisteluun kaheleiden kanssa. Nuo nahistelutkin säilyvät pitkään Googlen muistissa.

kse

Kokemuksesta voin vakuuttaa, että keskusteluihin osallistuminen on aika rasittavaa mm. sen vuoksi, että pitäisi aina miettiä hyvin tarkkaan mitä asioita kommentoi ja mitä ei. Käytännössä pitäisi pysyä hyvin tiukasti omalla tontillaan ja silläkin monasti kannattaisi harkita yön yli ennen kuin kommentoi mahdollisesti kiistanalaista asiaa (varsinkin, jos tapaa netissä muuten käyttää värikästä kieltä).

Itse joskus vuosia sitten kommentoin ehkä hieman harkitsemattomasti erästä toisen alan asiaa (kameratolppien vaikutuksesta onnettomuuksiin) ja vaikka kommenttini pitikin täysin paikkansa ja oli löydettävistä tutkimusraportista (eli tilastoaineisto oli riitämätöntä ja esitetyt johtopäätökset eivät perustuneet tilastollisesti merkittäviin lukuihin), niin jokuhan siitä tietysti herneen nenään veti, koska asia nähtiin sen-ja-sen instanssin tutkijan jonkinlaisena (puoli)virallisena näkemyksenä. Tämän jälkeen tuli muistaakseni aika pian lopetettua nettikeskustelut s.e. työnantajani oli suoraan pääteltävissä.

Lopulta on tullut siirryttyä ensin oman nimen käytöstä pseudonyymiin, joka kuitenkin oli kohtuullisella vaivalla "murrettavissa", jos jotakuta asia olisi kovasti kiinnostunut. Nyt kun pseudonyymejäkin jahdataan ja uhkaillaan "väärien" mielipiteiden vuoksi, niin nyt onkin sitten käytössä täysin satunnaisesti generoidut vaihtuvat pseudonyymit. Kohta varmaankin olisi järkevintä vain tukkia turpansa.

Sinänsä en usko, että mitkään rankkaus- tai reittaussysteemit tulisivat mitenkään mullistamaan "oikean" tiedon välitystä netissä - kyllä jokainen aina pystyy löytämään omaa mielipidettään tukevat auktoriteetit ihan samalla tavalla kuin nykyäänkin. Eiköhän ainoa keino jatkossakin ole oikean tiedon jakaminen ja valistus - ei niitä kantansa jo kivenhakanneita höyrypäitä varten vaan niille, jotka hämmentyvät netissä esitetyistä väitteistä ja kaipaavat oikeaa tietoa.

Petri Riikonen

Kse, olet varmaankin oikeassa siinä, että ihmiset tulevaisuudessakin osaavat etsiytyä omaa mielipidettä tukevien auktoriteettien luo.

Asian toinen puoli on kuitenkin se, että auktoriteeteilla ja tiedon tai näkemysten tarjoajilla voi heillä puolestaan olla tarve etsiytyä ihmisten luo.

Tätä mietitään paraikaa paljon meillä media-alalla. Tulevaisuudesta odotetaan sellaista, että kaikki mediat siirtyvät jollain aikataululla sähköiseen ympäristöön - samaan, jossa iso osa ihmisten välisestä keskustelusta jo nytkin toimii. Ja ainakin yksi näkemys on se, että jos jokin ei näy tuossa sähköisessä ympäristössä, sitä ei monen ihmisen kannalta ole olemassakaan tai ainakaan se ei konkreettisesti vaikuta heidän arkeensa ja ajatteluunsa. Siksi media-alalla viritellään sellaisia toimintaperiaatteita kuin "you do not have to find us, we will find you".

Arvelen, että tässä ainakin viranomaistyylisiä asiantuntijatahoja edustavilla tieteilijöillä on samankaltainen intressi kuin medialla. Esimerkiksi kansanterveydestä vastaavien tahojen on varmaankin pakko miettiä jokin tapa, jolla he pystyvät tulevaisuudessakin pysymään ihmisten tietoisuudessa - eikä pelkästään toisinajattelijoiden kritiikin kohteina vaan hyödyllistä terveystietoa tarjoavina auttajina. En usko, että heillä on varaa jäädä odottamaan, että ihmiset tulisivat heidän luokseen. Heillä on lain säätämä velvollisuus tarjota kansalaisille kulloinkin luotettavin tieto terveellisesti elämisestä.

Vuokko

Kuten Kim Fallström ja kse kirjoittavat, omalla nimellä tutkijan/asiantuntijan roolissa kirjoittaminen vaatii paljon enemmän kuin nettikeskusteluihin osallistuminen ylipäänsä. Keskusteluissa tutkija ei ole tasaveroisena keskustelukumppanina maallikkokirjoittajien kanssa, sillä hänellä on aina panoksena myös oma maineensa tutkijana ja mahdollisesti myös edustamansa organisaation leima taustalla. Tutkija-asiantuntija ei saisi koskaan keskustelussa menettää malttiaan, yleistää liikaa tai spekuloida mitään, ilman että siihen tartutaan. Maallikkokeskustelija tai "tavallinen kirjoittaja" edustaa lähinnä vain itseään ja voi vapaasti heitellä villejäkin ajatuksia ja mielipiteitään. Tutkija pääsee tähän tilaan vain kirjoittamalla nimimerkillä, josta henkilöllisyys ei selviä. Toki pitäisi muistaa, että maallikkokirjoittajatkaan eivät lillu puolueettomissa sfääreissä, vaan usein ovat jossakin töissä ja heillä on jokin koulutustausta - jota ei sitten keskustelussa erityisesti tuoda ilmi vaikka se väistämättä vaikuttaa kirjoitettuihin asioihin.

Helpoin tapa ratkaista osallistuminen verkkoympäristössä on oma blogi tai vastaava kanava, jossa voi harkitusti itse kontrolloida, mitä kirjoittaa ja milloin. Tässäkin on se ongelma, että työnantaja/rahoittaja ei välttämättä näe blogia välttämättömyytenä ja työhön kuuluvana toimintana, vaan lähinnä tutkijan vapaaehtoisena harrastustoimintana (vaikka yliopistoilla onkin ns. kolmas tehtävä, jota ei pitäisi unohtaa...). Yksi mahdollisuus on laittaa keskusteluviestiin vain linkki asiaankuuluvan auktoriteetin nettisivulle, jossa kerrotaan luotettavaa tietoa aiheesta niitä varten joita se oikeasti kiinnostaa. Tämä ei toki auta vänkääjien mielen muuttamisessa, sikäli kun siinä auttaa mikään muukaan tutkijan toiminta.

Tutkijoihin/asiantuntijoihin verrattavia ovat tietysti poliitikot, liike-elämän vaikuttajat yms., jotka yhtä lailla voisivat osallistua keskusteluihin mutta usein jättävät sen tekemättä, em. syistä (enemmän henkilökohtaista haittaa kuin hyötyä). Julkaisukanavat ovat sitten esim. blogit - vaikka monia "kohujuttuja" saa revittyä myös vaikuttajien blogikirjoituksista, kevyenä esimerkkinä vaikka Jussi Pajunen.

Hannu Tanskanen

"Puhumattakaan Ilmatieteen laitoksen tutkijoista ilmastodenialistien ryöpytyksessä"

No voi rassukoita ;=) Koko valtamedia takanaan ja muutama bloggaava "denialisti" vie mielenrauhan?

Olen toiminut toisen puolen ikääni (69) tieteellisen tutkimuksen eri alueilla ja minulla on sellainen harhakäsitys, että tiede
on sitä, että teoriat asetetaan koko tiedeyhteisön tarkasteltaviksi, ei niin, että muutama auktoriteetti sanoo, miten asiat
ovat? Aristoteles saattoi väittää vaimollaan olevan vähemmän hampaita kuin miehillä, mutta ellen vallan ole erehtynyt,
me elämme Galileolaisen tieteen aikakautta, teoria vahvistetaan tai hylätään kokein?

Ilmateologia tekee tietokonemalleja ja kun todellisuus ei niitä noudata, muokataan todellisuutta eli yhdistellään vaikkapa
"luovasti" mittaustuloksia ja proxyja tai leimataan skeptiset tutkijat "tupakkateollisuuden rengeiksi", kuten aivan äsken mm.
Ilmatieteen laitoksen johtaja Petteri Taalas. Hän lienee viitannut ilmastotieteen "Grand Old Man" S. Fred Singeriin, Virginian
yliopiston ilmastotieteen professoriin ja Yhdysvaltain sääsatelliittiohjelman ensimmäiseen johtajaan 1964-66. Skeptikoita on
myös mm. MIT:n ilmastotieteen professori Richard Lintzen, kaipaan Taalaksen krediittejä tässä seurassa? Kaikki puolueettomat tutkimukset osoittavat mm. öljyteollisuuden nykyisin rahoittavan enemmän ilmastouskon tutkijoita.

Vasta uutisoitiin Berkeleyn prof. Richard Mullerin "kääntyneen" skeptikosta uskovaksi. Muller ei kuitenkaan koskaan ole ollut
varsinainen skeptikko ja Mullerin tulokset vääriksi osoitti vielä samana päivänä hänen oman tutkimusryhmänsä professori Judith Curry:

Daily Mail

Petri Riikonen

On todellä hyvä merkki, että valtamedia nojautuu ensisijaisesti valtavirtatieteeseen. Se kertoo, että valtamedian toimittajat ovat niin ammattitaitoisia, että he ymmärtävät, mistä saadaan sellainen tieteellinen tieto, joka todennäköisimmin on luotettavinta.

Hannu Tanskanen

@Petri Riikonen

Totta, mutta hyvä merkki ei ole, että valtamedia totaalisesti sensuroi kritiikin. Toki ilahduttavia poikkeuksiakin on, mm. YLE:n
MOT. mutta vaikkapa Helsingin Sanomat torjuu kaikki kriittiset kommentit jopa nk. "Mielipide"-osiossaan. Meillä on analoginen
esimerkki sadan vuoden takaa, kvasitiede nimeltä eugeniikka, johon uskoi koko ajan tiedeyhteisö ja poliittinen eliitti, vasta
Hitlerin kuolemanleirit agendan manifestaationa paransi maailman tästä kollektiivisesta harhasta. Entisenä valtalehtien tiede-
kirjoittajana (mm. HS ja TM) satun tietämään, että luonnontieteissä valtamedian "tiedetoimittajien" tietopohja lähes poikkeuksetta
on lukion lyhyt. Luonnollisesti "vaihtoehtomedian" joukossa on paljon asiallista keskustelua sabotoivaa aluskasvillisuutta ja
ja suoranaista huuhaata, mutta silti ei ole syytä laittaa foliohattua jokaisen skeptikon päähän.

JakomäenNeruda

En näe mitään pahaa siinä, että ihmisten koulutustason noustessa heidän kykynsä arvioida itse tieteellisiä tuloksia paranee. Kaikilla aloilla vain pieni osa on sellaisia huippuja, että he saavat harvoin virheellisiä tuloksia. Auktoriteettiuskoisuudessa ei ole mitään hyvää. Lopullisesti tieteelliset kiistat ratkaistaan tieteellisillä foorumeilla, mutta kritiikkiä voi ja pitää esittää muuallakin, jotta syntyisi uutta tutkimusta. Sen sijaan tutkijoiden itsensä ei ajankäytön kannalta ole juurikaan järkevää osallistua yleisiin väittelyihin, elleivät ne sitten ole ns. high profile -kamaa; tutkijan viimeinen sana on referoitu artikkeli, joten on järkevintä panostaa niihin. Siihen, ettei mediassa julkaista pseudotiedettä tieteenä ja että tieteellisen debatin eri osapuolet saavat äänensä kuuluviin, voi parhaiten vaikuttaa palkkaamalla tiedetoimittajiksi tutkijataustaisia henkilöitä.

Petri Riikonen

JakomäenNeruda, ikävä kyllä havaitsen olevani kanssasi eri mieltä lähes kaikesta. Sorry. :)

Ihmisten koulutustason noustessa heidän kykynsä arvioida tieteellisiä tuloksia paranee lähinnä vain sillä alalla, mitä he itse edustavat. Kaikilla muilla aloilla kaikki ovat edelleenkin maallikoita, joiden ei kannattaisi yliarvioida omaa kykyään muiden alojen arviointiin.

Usko järkevästi valittuihin tieteellisiin auktoriteetteihin on käytännössä maallikon varmin tie luotettavimpaan mahdolliseen tietoon.

Tieteellisen kritiikin oikea paikka ovat tieteelliset foorumit. Muilla foorumeilla tieteellistä kritiikkiä esittävät yleensä vain sellaiset henkilöt, joiden rahkeet eivät riitä sen esittämiseen tieteellisillä foorumeilla. En oikein usko, että muilla kuin tieteellisillä foorumeilla esitetty tieteellinen kritiikki poikii mitään merkittävää uutta tutkimusta.

Jos muilla foorumeilla levitetään kovaäänisesti ja pitkäaikaisesti tieteellistä kritiikkiä, joka jonkun tieteellisen auktoriteetin parhaan tiedon mukaan on harhautunutta, niin kyllä minusta auktoriteetilla olisi velvollisuus osallistua keskusteluun. Ainakin jos kyse on asiasta, joka voi vaikuttaa ihmisten henkeen, terveyteen tai elinoloihin. (Ehkä tarkoititkin juuri tätä "high profile -kamalla"?) Osallistumisessa on tietenkin isot vaikeutensa, joista tämän ketjun aloittaneessa blogipostauksessani kirjoitin.

Siitä olen samaa mieltä, että tutkijan viimeinen sana on referoitu artikkeli.

Tutkijataustaisuus on kyllä minunkin mielestäni tiedetoimittajalle hyödyksi, koska tutkijatausta auttaa ymmärtämään tieteen toimintaperiaatteita. Mutta tutkijataustaisenkin tiedetoimittajan kannattaa muistaa, että hän on yhä maallikko kaikilla muilla kuin omalla tutkimusalallaan, kuten kuka tahansa. Eli ei hänkään pysty tieteellisesti arvioimaan muita kuin korkeintaan oman alansa tutkimuksia ja on sikäli sidoksissa auktoriteettien käsityksiin. Lisäksi tunnen useita erinomaisia tiedetoimittajia, joilla ei ole tutkijataustaa mutta kylläkin terävä lähdekritiikin taju.

Hannu Tanskanen

Luonnontieteet ja erityisesti nk. tekniset tieteet ovat lapsipuolen asemassa mediassa ja teksti usein järkyttävää. Ei tästä kauaa ole,
kun HS:n tiedepalstalla puhuttiin "liukoisesta soodasta" ("Liquid Sodium"), surukseni omin alani kemia usein on liian vaikeaa toimittajille. Heurekan suunnittelija esitteli "ilmaston lämpenemisen" demona 100% hiilidioksidilla täytetyn limupullon ja pöytälampun, TM:n "avaruustoimittajan" teksti oli vuosikausia sellaista tuubaa (ydinreaktiota ilmakehässä, kemia ahterista), että itketti, tuolloin tarjosin palveluitani päätoimittaja Merilinnalla ja nostin tasoa viiden vuoden ajan.

Totta tietenkin on, että tutkija on vain maallikko oman alansa ulkopuolella, tästä on lukuisia (surullisiakin) esimerkkejä, kuten tuplanobelisti Linus Paulingin C-vitamiinisekoilu, merenpinnan nousun asiantuntija Nils Mörnerin taikavarpuharraste ja ranskalaisen talousnobelisti Allais´in astrofysiikka. Lähdekritiikki on hyvä asia, ellei se pohjaudu vaikkapa vihreiden toimittajien useimmiten viittaamaan fysiikan opintonsa kesken jättäneen aussikoulupoika John Cookin blogiin "Sceptical Science" tai Vietnamin sodan aktivistikommunisti Sheldon Ramptonin "Source Watch":iin.

kse

Petrin puhtoinen idealisoitu käsitys tieteestä ja tutkijoiden oletetusta korkeasta moraalista jaksaa kyllä hämmästyttää.

Väittäisin, että merkittävä osa tutkijoista ihan millä tahansa alalla on enemmän tai vähemmän pihalla oman alansa perusteista ja että tärkeimmät motiivit ovat jossain ihan muualla kuin korkeatasoisen tieteen tekemisessä (esim. oman väitöskirjan pakertaminen, kyynärpäätaktikointi oman uran edistämiseksi, asuntolainan maksu jne.) Käytännössä tämä näkyy tutkimuksessa siten, että hommat tehdään "aina näin on ennenkin tehty" -periaatteella ja että tutkimusaiheet valitaan sen perusteella mitä luullaan muidenkin tutkivan.

Tuloksena on sitten "tutkimuksia", joissa kaikki näyttää ulkoisesti olevan aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukaiseti - vaikka koko hommassa ei olisi päätä eikä häntää. Kun tällaisten tutkimusten perusteita sitten ryhtyy kyseenalaistamaan, niin aika pian niiden tekijät yleensä päätyvät "no, näin tää nyt vain tehdään" ja "kaikkihan tietävät, että..." -defenseihin. Eli siis on tutkittu jotain jonka on luultu olevan oleellista "yleisesti totena pidettyjen" faktojen (so. huhujen) varassa.

Tutkimuksessa ja tieteessä pätee edelleenkin se, että jos tutkija ei osaa selittää tutkimustaan siten, että pihtiputaan mummokin pystyisi sen ymmärtämään, niin tutkija ei itsekään hallitse aiheittaan. Tämä olisi tiedetoimittajankin hyvä muistaa eikä hyväksyä mukisematta tutkijoiden mutinoita siitä, että kun tätmä nyt vain on niin monimutkaista, ettei sitä ymmärrä ilman vuosien perehtymistä.

Tästä tietysti palataan takaisin siihen, että minunkin mielestä koulutettu ja vielä ehkä omalla allaan tutkimustyötä tekevän ihmisen on aivan mahdollista perehtyä ainakin samankaltaisia menetelmiä käyttävään alaan sen verran, että pystyy ensinnäkin hahmottamaan tutkimuksen yleisen tasokkuuden ja toisekseen tunnistamaan mahdolliset puutteet, epäloogisuudet ja väärin soveletut tutkimusmenetelmät.

Petri Riikonen

Kse, olen omaksunut sellaiset meemit, että minulla on taipumus uskoa ihmisten keskimääräiseen hyväntahtoisuuteen - mutta ei ehkä sentään aivan niin naiivisti kuin yllä viittaat.

En usko niinkään rivitutkijan moraaliin kuin tiedeyhteisön kontrolliin. Uskon, että saman alan tutkijoiden kunnianhimo, kateus, oikeudentunto ja tiedonhalu saavat heidät tarkkailemaan toistensa töitä ja kärkkäästi kritisoimaan, jos yhtään aihetta on. Siksi uskon ennen kaikkea tiedeyhteisön - en yksittäisen tutkijan - voimaan luotettavimman mahdollisen tieteellisen tiedon tuottajana. Siksi ajattelen, että luotettavimman saatavissaolevan tiedon saa alan tunnustetuilta auktoriteeteilta, jotka edustavat alan valtavirtakäsitystä.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, käsitän, että valtavirtakäsitys voi joskus olla vääräkin. En kuitenkaan usko, että maallikolla on resursseja lähteä sitä arvioimaan tai oikomaan, vaan hänen kannattaa odottaa mahdollisen uuden käsityksen muotoutumista alan sisällä. Siihen asti hänen paras vaihtoehtonsa on mielestäni pitäytyä valtavirtakäsityksessä, koska se ylivoimaisesti yleisimmin on luotettavin saatavissa oleva ja koska on hyvin mahdollista, että se havaituista epäilyksistä huolimatta on oikeassa tälläkin kertaa.

Riku Mattila

Mitä puhtaammin asiantuntija pystyy maallikoiden kanssa keskustellessaan pysymään varmojen faktojen ja niistä suoraan johdettavien päätelmien esiin tuomisessa tai yleisten periaatteiden informatiivisessa kuvaamisessa, sen vähemmän ongelmia keskustelusta minun kokemukseni mukaan seuraa. Pitää vaan malttaa olla esittämättä liian pitkälle meneviä ja siksi helpommin kiistanalaisia johtopäätöksiä.

Keskustella voi, mutta väittelemään ei ole varaa jäädä - tämä on oma tuntumani reilun 15 vuoden nettikeskusteluista ja muusta yleisöviestinnästä ydintekniikan ja -turvallisuuden alalla sekä nimimerkin että oikean nimen takaa. Jos osallistua haluaa, em. rajoite pitää sisäistää ja alistua siihen, että joutuu pelaamaan vajailla oikeuksilla ja väistymään puolustautumatta, kun peli menee epäpuhtaaksi. Ja Kim Fallströmin muistutus, että yksikin virhe saattaa jäädä lopuksi ikää kummittelemaan, on todellakin syytä pitää mielessä ennen lähetysnapin painamista.

kse

Tiedeyhteisön kontrolli johtaa kuitenkin monesti ennemmin puolipakotettuun yksimielisyyteen ainakin julkisuudessa kuin vähäisenkään kolleegojen kritisointiin. Monella alalla piirit ovat kuitenkin tehokkaan verkkoutumisen ansiosta hyvin pienet ja varsinkin auktoriteetin asemaan päässeillä tutkijoilla on hyvin herkkä nahka. Veneen keikuttajasta ei kukaan pidä ja itsensä loukatuiksi kokevat "prinsessat" pitävät kyllä huolen, että "kerettiläinen" huomaa hyvin nopeasti ystäväjoukkonsa kutistuvan. Nykyisin tämä on käytännössä ammatillinen itsemurha, koska suuri osa rahoituksesta tulee laajojen yhteistyöhankkeiden kautta - eli jos kukaan ei enää halua leikkiä sinun kanssa, niin sitten on aika harkita niiden vaihtoehtoisten urasuunnitelmien aktivointia.

Toki tutkijoiden kunnianhimo ajaa monet pyrkimyksiin kumota vääräksi kokemansa paradigmat ja kaataa kehityksen kelkasta pudonneet vanhaan takertuvat auktoriteetit. Tämä ei kuitenkaan ikinä tapahdu julkisen keskustelun kautta vaan hitaasti ja kärsivällisesti julkaisemalla omia tuloksiaan, koittamalla saada niitä laajemmin kolleegojen tietoisuuteen ja nousemalla edes vähänkin turvatumpaan asemaan urapolullaan. Siksipä on aika turha toivoa, että suoraan ulkoapäin pystyisi saamaan käsityksen mahdollisesta alan sisäisestä kuohunnasta ja tutkijoiden omista epäilyksistä alansa peruskysymyksistä. Päin vastoin ulospäin pyritään antamaan monasti tarkoituksella siloiteltu kuva.

Eli siis tässäkään suhteessa en oikein usko, että tutkijoiden aktiivinen osallistuminen verkkoviestintään toisi mitään todellisia parannuksia tilanteeseen.

Tietysti useimmiten meillä on kuitenkin vara odottaa tieteen prosessien hitaiden rattaiden kääntymistä - tuskinpa kenenkään arkipäivä lähiaikoina mullistuisi siitä, jos säieteoriat osoittautuisivat harhapoluksi tai sitten todeksi tai jos Higginsin bosoni löytyisi tai ei. Joidenkin tiettyjen alojen epävarmojen tulosten ja kyseenalaisten menetelmien tuottaman tiedon varassa ollaan kuitenkin nytkin tekemässä valtavan suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat koko ihmiskunnan hyvinvointiin. Tällaisissa tapauksissa on mielestäni syytä olla todella huolissaan teorioiden ammotavista aukoista ja vaatia selviä vastauksia sen sijaan, että alistuisi pelkkään auktoriteettiuskoon.

(Voisi tietysti taas valittaa käytämästäsi mustavalkoisesta jaosta maallikko-asiantuntija - aivan kuin välissä ei voisi olla eri tasoja, mutta tästähän taidettiin kinastella jo aiemmin ihan riittävästi.)

JakomäenNeruda

Petri Riikonen, en ole samaa mieltä kuin sinä yllä, vaan jaan kse:n käsityksen, että tutkijalla on lyhyenkin perehtymisen jälkeen maallikkoa enemmän rahkeita arvioida tutkimustuloksia millä tahansa alalla, joka käyttää suunnilleen samoja menetelmiä, kuin hänen omansa. Tässä suhteessa on suuria eroja tieteiden välillä. Esim. yhteiskuntatieteilijä ei kykene arvioimaan fysiikan tuloksia, kun taas fyysikko voi hyvinkin pystyä arvioimaan yhteiskuntatieteen tuloksia, jos ko- julkaisussa on käytetty esim. jotain statistista menetelmää (joiden matemaattisista perusteista humanisteilla ei valitettavan usein ole hajuakaan).

Mielestäni maallikonkin on usein parempi ajatella, ettei tiedä jostain asiasta mitään, kuin omaksua sellaisenaan tiedeyhteisön vallitseva paradigma. Näin on varsinkin silloin, jos oma kokemus tai intuitio näyttää sotivan sitä vastaan. Esimerkkinä vaikkapa vauvojen nukuttaminen vatsallaan, jota joskus jopa suositeltiin, mutta jonka nykyisin tiedetään lisäävän kätkytkuoleman riskiä.

Turha toivoa parempaa

"Toivon, että isoin järki vähitellen netissäkin päihittää kovimman huutamisen."

Netissäkin? Netin ulkopuolella se ei ainakaan sitä tee missään. Netin ainoa toivo asiassa voisi olla, että ihmiset vihdoin huomaisivat, kuinka typerää on yksin vaahdota suurien tunnekuohujen vallassa jonkun metallimöhkäleen vieressä nimimerkillä kirjoittaen asiasta, joka nyt harvoin kuitenkaan edes on mikään maailman tärkein - saati että väittelyn voittamisesta mitään hyötyä saisi.

Käytännössä koko tutkimuskenttä on, ja on aina ollut, vain pienen valtaakäyttävän joukon egoistinen temmellyskenttä; politiikkasta, tai taloudesta nyt puhumattakaan, saati seuratoiminnasta, kaveripiirien keskusteluista tai mistään muustakaan inhimillisestä toiminnasta.

MrrKAT

"Miten asiantuntija voisi osallistua nettikeskusteluun? "
-Pitämällä blogia, jossa ei ole kommentointimahdollisuutta.
-Tekemässä hit-and-run sissi-iskuja foorumiin X viikolla a, viikkojen päästä foorumiin Y viikolla b jne.
-> tutkijalta säästyy aikaa hermoja ja vaivaa,kun ei tarvi jatkuvasti vastailla typeriin kysymyksiin ja linkkeihin-hukkumis-miekkailuun, vaikka voipi käsitellä tosin jotain kiistanalaista aihetta blogissaan. Eikä vaivaa linkki-infoähky.

Ja pseudotieteilijät ja denialistit voivat tapella keskenänsä foorumilla, inttää itsensä vaikka sinisiksi. Vaikka ilmasto lämpeneekin rajusti muualla. ;D

MrrKAT

Jatkan
Tapa 3: -Lehdessä, kuten Tiede ja Tähdet ja Avaruus-lehdissä, vastaamalla lukijoiden valikoituihin ns. tyhmiin kysymyksiin.
Kun tämän tekee vielä netissä nettilehdessä tai lehden nettipalstalla, niin se on osallistumista.

Ja tarvitsematta kuluttaa loputtomasti aikaa 230 sivun selaamiseen, jota nettikeskustelijat ovat kuluttaneet kysymykseen "Ovatko ihmiset käyneet kuussa?" tai 2143 sivuun jossa on mietitty ja denialisoitu mitä typerimmin, että onko kasvihuoneilmiötä olemassa.
Ei tutkijaa voi velvoittaa moiseen typeryyden kuolettavaan savottaan.

Hannu Tanskanen

@MrrKAT

"tai 2143 sivuun jossa on mietitty ja denialisoitu mitä typerimmin, että onko kasvihuoneilmiötä olemassa"

Ei uskon kritisointi ole ollenkaan typerää.

MrrKAT

H.T:"Ei uskon kritisointi ole ollenkaan typerää."

Evoluutio-uskon ? Siihen se vertautuu denialistien silmissä (molemmat käyttää sanaa usko). Ja yhtä turhaa, vaikka tutkijat ovat joskus jopa alentuneet vastaamaan evoluutio"uskontoa" kritisoiviin yleisökysymyksiin Luonto-lehdessä ja Tieteen päivien luennossa. No, yksi vastaus on aika vähäistä keskusteluksi.

Hannu Tanskanen

En minä tiedä kuka ja missä olisi rinnastanut evoluutiokeskustelun ja ilmastokeskustelun? Ei ilmastoteoria ole ollenkaan
rinnastettavissa evoluutioon, josta sentään on paljon todisteitakin (on tosin muutamia kiusallisia aukkojakin, "puuttuvia renkaita",mutta kun en ole biologi, en jatka tästä). Jos denialisti-nimen alle luokitellaan sitten kaikki päivänselvät hörhötkin, niin ei niitä
alarmistitkaan pakoon pääse, vai mitä tuumaat vaikkapa tästä:

http://www.agoracosmopolitan.com/home/Frontpage/2007/01/08/01291.html

MrrKAT

Jatkan pääaiheesta "Miten asiantuntija voisi osallistua nettikeskusteluun?".. (tämä on ehkä blogitapa 2 paranneltuna):
Esimerkkinä 1. Mikael Jungner, joka ehdottaa lisää maahanmuuttajia suomeen ja toivoo minareetteja ja hindutemppeleitä.. :D
http://mikaeljungner.puheenvuoro.uusisuomi.fi/90269-suomi-tarvitsee-lisa...

Hän
a) voi kirjoittaa pitkän alustuksen (joka ehkä karsii osan fanaatikoista?),
b) vain muutaman kerran vuodessa (jolla välttää burnoutin ja ajankulun)
c) vastailee vain joillekin. Ja usein vain 1-3 rivillä. (jolla välttää infoähkyn ja burnoutin ja ajanhaaskuun).

Hän on tosin lähinnä poliitikko, jonka on vähän pakkokin ottaa kontaktia yleisöön, mutta tässä on ehkä vinkkejä miten välttää infoähky/blogi-burnout..

Sitten
Esimerkkinä 2. prof. Jukka Kemppinen
http://kemppinen.blogspot.com/
ja hänen blogitavasta opittavaa:
a) Hän kirjoittaa välillä ns. sivistyksellisistä jutuista, kirjallisuudesta, klassisesta musiikista ym korkeammasta kulttuurista, joten tämä karsinee ja ravistanee välillä ns. sivistymättömät moukat kyydistä. (Vrt. klassinen musa karkottaa nuoret ostoskeskuksista ;)
b) Hän sensuroi, selvästi ja joskus kommentoiden nimeltä mainiten miksi on tehnyt niin.
c) jokin muu seikka ? (pieni mysteeri miksei enempää häiriköitä ja miten jaksaa joka päivä 1-2 blogia..)

MrrKAT

H.T.:"En minä tiedä kuka ja missä olisi rinnastanut evoluutiokeskustelun ja ilmastokeskustelun?"

-"Meidän" puolella minä ja Chris Mooney,
http://www.desmogblog.com/evolution-and-climate-deniers-natural-allies

-Ilmastodenialistien puolelta Christopher Booker (jota "kse" esitteli skepsis.fi:ssä), joka onnistuu tekemän sen yhdessä ja
samassa The Telegraghin artikkelissaan, jonka linkki löytyy täältä:

http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=350377
C.Booker, The Telegraph:"Charles Darwin zealots have made science a substitute religion"

Hannu Tanskanen

@MrrKAT

"Kaikki parturit ovat huoria,mutta kaikki huorat eivät ole partureita"

Toki voi olla ilmastoskeptikkoja, jotka ovat myös kreationisteja, mutta ei se tarkoita kaikkien skeptikkojen olevan kretsuja.

Jussipussi

Aina jokunen sentään on joka tunnustaa virheensä, toki ongelma on siinä että näihin auktoritetteihin on uskottu ilman suurempaa kritiikkiä?

"Kauppatieteilijät opetettiin etenkin yhdysvaltalaisissa bisneskouluissa luottamaan matemaattisiin malleihin, terveen järjen vastaisiin monimutkaisiin rahoitustuotteisiin ja ahneutta lisääviin kannustinjärjestelmiin.

Seurauksena oli velkavipuja, valtioiden riskilainoituksia, luottoluokitusten sumutusta, yhteisten rahaliittosopimusten ylikävelyä, piittaamattomuutta ja yli varojen elämistä, koska asiantuntijat eivät nähneet touhussa mitään väärää. Olivathan ne heille opetettujen teorioiden mukaisia."

http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2011/12/15/kauppakorkean-profes...

Conventional people are roused to fury by departure from convention, largely because they regard such departure as a criticism of themselves.
Bertrand Russell

When the intensity of emotional conviction subsides, a man who is in the habit of reasoning will search for logical grounds in favour of the belief which he finds in himself.
Bertrand Russell

Näitä sietää pohtia varsinkin silloin kun kokee oikein vahavasti olevansa oikeassa...

Petri Riikonen

Vielä yksi pointti tähän asiantuntijuuskeskusteluun.

Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Paula Salovaara ihmetteli 17.12.2011 pääkirjoitussivun tekstissään ”Pallo hukassa ja voi lopussa”, miten lehden lukija tai edes toimittaja osaisi valita parhaan asiantuntijan esimerkiksi hiilihydraattikeskustelussa: ”Ongelmia on ainakin yksi: asiantuntijaksi on ilmoittautunut niin laaja kirjo eri alojen eksperttejä, ettei totuudesta ole voinut saada minkäänlaista varmuutta. Asiantuntijat ovat keskenään usein täysin erimielisiä.” ”Me toimittajat olemme voimattomia, jos pitää selvittää, kuka tässä on oikeassa.” http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Pallo+hukassa+ja+voi+lopussa/a130555156...

Toimittajat ovat voimattomia vain, jos olettavat, että tutkijat ovat kuin eri kantoja edustavat poliitikot eli että kyseessä ovat näkemysasiat, joille annettava painoarvo riippuu poliittisesta kannasta. Sen sijaan jos toimittajat ymmärtävät sen, että luonnontieteissä eri tavoin meritoituneilla tutkijoilla on ihan aitoja pätevyyseroja ja että alan tutkijayhteisön valtavirtakäsityksellä ja yksittäisten henkilöiden siitä poikkeavilla näkemyksillä on ihan aito luotettavuusero, selvitysvoimaa riittää.

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm pui tätä erinomaisesti mielipidesivun kirjoituksessaan ”Asiantuntijaksi ei voi ilmoittautua” 19.12.2011. ”Tutkijat yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa eivät ole ”ilmoittautuneet asiantuntijoiksi”, heidät on arvioitu päteviksi näihin tehtäviin.” Tekstin voi lukea Hesarin digilehdestä, jos on siihen tunnukset. http://www.hs.fi/verkkolehti/mielipide/

Tieteestä tykkäämisessä on se hankaluus, että kun tehdään oikein odottamaton löytö, ei aina ole selvää, mitä siitä pitäisi tykätä. Tällainen tapaus oli loppuviikon hiukkastutkimusyllätys: kun Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus Cern tiedotti havainneensa, että neutriinot ovat kulkeneet heidän kokeessaan valoa nopeammin. Ja lisäsi, että eriskummallisuudessaan havainto kaipaa kuitenkin vahvistuksia muilta tutkijoilta.

Cern itse otsikoi havainnon varovaisin sanankääntein:  "OPERA experiment reports anomaly in flight time of neutrinos from CERN to Gran Sasso". Luonnontieteiden huippulehti Nature uutisoi selvästi rohkeammin: "Particles break light-speed-limit. Neutrino results challenge cornerstone of modern physics." Toinen huippulehti Science oli hieman pidättyväisempi ja korosti havainnon ainutkertaisuutta: "Neutrinos travel faster than light, according to one experiment".

Kommenttiensa perusteella alan asiantuntijat haluavat pitää jäitä hatussa. Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja sanoi Iltalehdessä lyövänsä viskipullon vetoa sen puolesta, että tulos osoittautuu mittausvirheeksi. Sciencen uutisessa newyorkilainen neutriinofyysikko Chang Kee Jung on valmis lyömään virheen puolesta vetoa vaikka talonsa. Blogistimme, teoreettinen fyysikko Syksy Räsänen puolestaan neuvoo bloginsa keskustelussa näin:  "Tulosta ei voi pitää varmennettuna. Mielestäni muiden kuin asiantuntijoiden ei kannattaisi kiinnittää siihen mitään huomiota ellei tulosta varmisteta."

Lisätutkimusten odottaminen rauhassa onkin varmaan järkevä ajatus. Toisaalta kun meidän maallikoiden huomio nyt on jo kiinnittynyt, niin mitenkäs sen enää saisi ei-kiinnitetyksi? ;)

Maallikkoa tietenkin kiinnostaa, mitä havainto saattaisi merkitä, jos se osoittautuu todeksi. Fyysikot ovat tässä vaiheessa olleet ymmärrettävän niukkasanaisia kommenteissaan. Jos havainto osoittautuu vääräksi, niin spekulaatiot osoittautuvat turhiksi.

Jotain on kuitenkin suostuttu sanomaan. Naturen uutisessa teoreettinen fyysikko, italialaisen Bolognan yliopiston emeritusprofessori Antonino Zichichi muotoili näin: "Jos valonnopeus ei olekaan raja, suppean suhteellisuusteorian perusta murenee." Toisaalta eipä tuo tarkoittane sitä, että suhteellisuusteoriaan pohjaavat tekniset sovellukset yhtäkkiä lakkaisivat toimimasta. ;) Mutta fysiikan maailmankuvaa pitäisi rukata.

Mahdollisen valoa nopeamman kulun syytä suostui spekuloimaan ainakin samainen Zichichi. Hänen mukaansa kyse saattaisi olla neutriinojen livahtelusta esimerkiksi säieteorian ennustamien ylimääräisten ulottuvuuksien kautta.

Mutta eipä siis nuolaista, ennen kun tipahtaa.

Omalta ajaltani muistan fysiikasta ennenaikaisena hypetyksenä ainakin 1990-luvun vaihteen kohun kylmäfuusiosta: että olisi onnistuttu tuottamaan fuusiorektioita odottamattoman alhaisessa lämpötilassa. Havainto osoittautui vääräksi. Biologiasta muistan 1990-luvun lopulta kohun Mars-meteoriitista, jonka omituiset mineraalikertymät aluksi tulkittiin bakteerien fossiileiksi ja todisteiksi muinaisesta elämästä Marsissa. Uskottavia todisteita bioalkuperästä ei kuitenkaan saatu kokoon.

Muistatteko muita vastaavia ennenaikaisia hehkutuksia?

 

Kommentit (18)

Esko Valtaoja

Huomenta Petri! Yhdellä ensimmäisistä fysiikan peruskurssin luennoistani Turun yliopistossa (kivikaudella vuonna 1969) luennoitsija marssi innoissaan saliin ja kertoi, että gravitaatioaallot on nyt havaittu. No, ei oltu. Väitöskirjaa vääntäessäni Norditassa Kööpenhaminassa kaikki teoreetikot kirjoittivat apinan raivolla papereita magneettisista monopoleista, joita oli havaittu eräässä kokeessa. No, ei oltu.

Monitaho.

Tuo on asia, joka pitäisi muistaa monessa muussakin asiassa. Kun näistä asioista uutisoidaan, tai uutisoidaan taloudesta tai mistä tahansa, niin liian tanakka seuraaminen vääristää kuvaa. Se on liian hektinen ja hötkyilijät menevät tunteen mukana sinne tänne.

Ajatellaan vaikka Kreikan tilannetta, joka on ihan eri asia kuin tämä. Joka viikko siitä uutisoidaan jotain, sinne ja tänne, mutta lopulta vasta vuosien päästä voimme todella hahmottaa mitä asiassa kävi.

Tämä voi olla Tiede.fi:n kannalta hieman huono asia, mutta uutisia ei kannattaisi seurata kuin kerran viikossa, kenties kerran kuukaudessa, muuten näkee asiat niin läheltä ettei näe metsää puilta.

Tuomas Aivelo

Biologiassa yksi viimeaikainen hypetys oli viime vuoden lopulla Mono Lakesta löytyneet arsenikilla elävät bakteerit. Koko juttu taisi sitten kuivua kokoon.

Petri Riikonen

Kiitos lisäesimerkeistä, Esko ja Tuomas!

Mutta Tuomas, täytyy tunnustaa, että ainakaan minä en ole tullut seuranneeksi "arsenikkibakteerien" tutkimustilannetta enkä tiedä, voiko sanoa, että homma on kuivunut kasaan. Toisaalta jos tulos olisi vahvistunut, siitä ehkä olisi tiedotettu niin, etten olisi voinut olla huomaamatta... Mutten myöskään tiedä, miten hidasta tuollaisen aineenvaihdunnan tutkiminen on. Nyt en pikaisella nettihaulla löytänyt asiasta olennaista uutta.

Joka tapauksessa on totta, että löydös, jonka mukaan tietyt bakteerit käyttäisivät arseenia yhtenä dna:nsa rakenneosana, on sen verran villi, että sitä olisi jo tuoreeltaan voinut epäillä turhaksi kohuksi. Tämän myönnän.

Itse olen kuitenkin mikrobiologina omaksunut sen ajattelutavan, että jos bakteerit jotain ovat niin biokemiallisesti kekseliäitä. Löytyyhän melkein minkä tahansa aineen hyödyntäjäksi jokin bakteeri. Siksi en pitänyt tätä löytöä tuoreeltaan liian mahdottomalta. Uutisoimmekin sen lehden uutispalstalla isosti. Kirjoitin itse tuon uutistekstin.

Samoin uutisoimme isosti Mars-meteoriitin oletetut "bakteerifossiilit" aikanaan, ja senkin tekstin kirjoitin. En pitänyt sitäkään niin villinä, ettei se olisi voinut olla totta - enkä itse asiassa pidä vieläkään. Mikä ettei Marsissa olisi joskus muinoin voinut olla mikroskooppista elämää ja mikseivät jotkin mikrobit olisi voineet säilyä fossiileina kuten Maassakin. Melko pian tuli kuitenkin sen verran vakuuttavia näkemyksiä kyseisten "fossiilien" ei-biologisesta alkuperästä (jotka myös uutisoimme ja muistan kirjoittaneeni), että löydön voi ajatella käytännössä kuivahtaneen kasaan. Vaikkei todistelu kumpaankaan suuntaan tainnut päätyä ihan sellaiseen aukottomuuteen, että näkemyksen vastakkainen osapuoli olisi sen täysin hyväksynyt.

Sampo Smolander

Arsenikki-DNA:n epäilijöillä on puolellaan se hyvin vahva väite, että arsenikkisidokset eivät yksinkertaisesti olisi tarpeeksi vahvoja että DNA voisi pysyä kasassa. En oli fysikaalinen kemisti, joten en osaa itse arvioida väitettä, mutta jos noin on, niin silloin tulosten selitystä kannattaa tosiaankin etsiä puutteellisista koejärjestelyistä. Bakteerien kekseliäisyys voi tukea sitäkin: ehkä ne pystyvät riipimään kasaan DNA:hansa tarvitsemansa fosforin hyvin pienistäkin pitoisuuksista joita koejärjestelyssä ei onnistuttu kokonaan siivoamaan pois.

P.S.V.

1988 pidettiin selvänä, että Torinon käärinliina oli 1200-luvun tienoilla valmistettu petkutus. Hiiliajoitus, jonka tulokset julkaisi Nature, todisti tämän. Vaikka hiiliajoitus sinänsä oli pätevä, sillä ei enää katsota olevan todistusvoimaa suhteessa käärinliinan ikään. Tämän on Nature itse vaivihkaa myöntänyt. Hiiliajoitetut palat näyttävät toisissa tiedelehdissä julkaistujen tutkimusten mukaan kuuluneen käärinliinaan joskus 1200 vuotta sitten ommeltuun korjauspalaan.

In 1988, the Shroud was carbon dated. It was determined, then, that the cloth was medieval. Hence it was declared a forgery. But, twenty years later, in 2008, Philip Ball, the former physical science editor for Nature, the acclaimed, peer-reviewed, international scientific journal that published the carbon dating results, wrote an interesting piece in Nature Online. He is writing as a scientist only:

It's fair to say that, despite the seemingly definitive tests in 1988, the status of the Shroud of Turin is murkier than ever. Not least, the nature of the image and how it was fixed on the cloth remain deeply puzzling.

KL

Vuoden 1972 alussa herätti melkoista huomiota väite, jonka mukaan Merkuriuksen radan sisäpuolelta olisi löytynyt planeetta Vulkanus. Vaan eipä ilmeisesti löytynytkään.
Löytö olisikin itse asiassa ollut varsin merkityksellinen, sillä se olisi kenties jopa kumonnut yleisen suhteellisuusteorian. Vaikka en Vulkanustahan oli jo 1800-luvun lopulla yritetty etsiä, koska Merkuriuksen radan periheliliike oli suurempi kuin minkä tunnettujen planeettojen vaikutus olisi Newtonin fysiikan mukaan aiheuttanut, mutta sitten yleinen suhteellisuusteoria selittikin tämän poikkeaman aivan toisin. Jos löytö olisi vahvistettu (eikä Vulkanus olisi ollut aivan pieni), olisi ainakin ollut selittämistä siinä, miksi Merkuriuksen liikkeessä ei suhteellisuusteorian mukaisen poikkaman lisäksi esiinny myös Vulkanuksen aiheuttamaa poikkeamaa.

Petri Riikonen

Sampo, kiitos täsmennyksestä. Varmaankin tuo kyky kerätä fosforinsa vähästäkin on todennäköisempi selitys kuin se fosforin korvaaminen arseenilla. Mutta minullakaan ei ole eväitä arvioida tuota sidoksen kestävyyden mahdottomuusväitettä.

Anonyymi astrofyysikko

"Raamatullisen arkeologian" puolelta löytyy useitakin hypetyksiä: Noan arkki on "löydetty" useita kertoja ja muutama vuosi sitten suurella kohulla uutisoitu Jeesuksen veljen arkku osoittautui väärennökseksi. Ja mitä tulee tuohon käärinliinaan, niin sitä epäiltiin väärennökseksi hyvin pian sen jälkeen kun se todistettavasti tuli julkisuuteen (1300-luvulla) - joka kummasti sattuu olemaan hyvin pian C14-iän jälkeen...

Petri Riikonen

Kiitos, endar, hyvä linkki! Kävin katsomassa, ja tuota tutkimusta kannattaa tosiaan seurata, jos on kiinnostunut, miten "arsenikkibakteerien" asiassa käy.

Kun katselin hänen bakteeriensa kasvukäyriä, heräsi muistoja omilta tutkijavuosiltani. :) Tutkija koettaa vakioida olot niin huolellisesti kuin mahdollista, mutta silti bakteerit aina välillä kasvavat juuri kuin niitä itseä huvittaa. Näin se monesti taitaa olla: eläviltä eliöiltä on vaikea saada yksinkertaisia vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin.

Leone

1900 -luvun alussa muuan patenttivirkailija esitti mielikuvitusteorian, että jokainen havaitsija olisi samalla kertaa absoluuttisessa asemassa saman valopulssin suhteen. Tähän hän päätyi lainaamalla erään Lorentzin kaavoja, jotka oli johdettu eetteriä varten, joka oli täydellinen virheoletus sekin. Seuarauksena oli aikamatkailua ym. science fictionia.

Että kaikenlaista sitä tieteen nimissä puuhastellaan!

Alan Dorkin

No mutta; itse guruni Esko Valtaoja ottaa osaa tähän keskusteluun! (Aina, kun otan yöpöydältä käteeni jonkun Eskon kirjoista, oloni on harras kuin muinoin isoäidilläni ennen radion iltahartautta :-) )

Mutta asiaan: Minkä vuoksi (Esko V.) olet niin skeptinen tämän Cernin uuden havainnon suhteen? Oletko saavuttanut jo konservatismin yläikärajan? Maallikkona olen ymmärtänyt asian niin, että nyt kyse on neutriinoista, ei siis fotoneista. Onko neutriinon kyky kuljettaa informaatiota sama kuin fotoneilla? Oletettavasti ei ole, koska sillä on olematon massa. Tai ainakin fotonin ja neutriinon massa on erilainen suhteessa toisiinsa.
Mielestäni väitteet siitä, että suhteellisuusteoria menisi uusiksi, jos Cernin uusi tutkimustulos pitää kutinsa, ei pidä paikkaansa. Syksykin voisi arvostaa meidän maallikoiden pähkäilyjä vähän enemmän: Mikäli kaikki uusi ja tärkeä tieto pitää jättää "ammattilaisten" harkintaan, mitä merkitystä näillä blogikirjoitteluilla sitten ylipäätään olisi?

P.S.V.

1988 Nature julkaisi etevän tutkijan J.Benvenisten työtovereineen kirjoittaman artikkelin veteen homeopaattisin menetelmin varastoituneesta muistista. Pian osoittautui kuitenkin, että eri tutkijaryhmät eivät Benvenisten menetelmää käyttäen onnistuneet osoittamaan vedellä olevan muistia. Benveniste-affair näytti olevan loppuun käsitelty.

Nature ja muut tiedejulkaisut julkaisivat vuosien kuluessa useita epäonnistuneita yrityksiä, mutta myös yrityksiä, joita olisi voinut tulkita Benvenisten tulosten mukaisesti. Erityistä huomiota herätti tutkija Ennisin positiivinen tulos.

http://www.weirdtech.com/sci/expe.html

Joidenkin tutkijoiden mielestä vesi voi tuntea lähelläolijan psyykkisen kentän. Esimerkiksi taikuri Randin tapainen skeptisismi voi estää toivotun ilmiön. Fysiikan tohtori Matti Pitkäsen teoria ihmisestä voisi selittää tämän:

http://matpitka.blogspot.com/2011/01/does-water-represent-genetic-code.html

Itselläni ei ole mitään suhdetta tai kantaa homeopatiaan, mutta naapurini (opettajan) koiralla, jonka hyvin tunsin, oli pitkään kestänyt jalkakipu, jolle eläinlääkäri ei ollut voinut mitään. Eräänä päivänä opettaja sai kollegaltaan homeopaattisen tabletin, jonka syötti koiralleen sillä tuloksella, etä jalka parani välittömästi ja lopullisesti.

Juffo

Veden muistista on paljon puhuttu ja homeopatia ilmeisesti juuri toimii muistin avulla. Miksei vedellä voi olla muistia?

Petri Riikonen

Juffo, sikäli kuin tiedän, ei ole mitään tieteellistä syytä olettaa, että vedellä olisi muisti siinä mielessä kuin homeopatia esittää. Eli mikään, mitä tiede tietää veden ja muiden molekyylien käyttäytymisestä ei minun tietoni mukaan tue tuollaisen muistin olemassaoloa.

Tietääkseni homeopatian tehoa ei voi perustella millään muulla tieteen tuntamalla molekulaarisella vaikutuksella kuin plasebo- eli lumevaikutuksella. Totta kai sekin on molekulaarinen vaikutus siinä mielessä, että elimistön molekyylit reagoivat. Mutta ne eivät reagoi homeopaattiseen aineeseen vaan aivoissa muodostuneeseen vakaumukseen siitä, että hoidolla voi olla tehoa.

Lumevaikutus on lääketieteen tuntema ja tunnustama vaikutus, ja on sinänsä hyvä asia, jos joku saa helpotusta oireisiinsa vaikkapa sitten lumevaikuksen kautta.

Toinen juttu on kuitenkin se, että mielestäni lumevaikutukseen perustuvia lääkkeitä ei olísi eettisesti perusteltua suositella yleiseen potilaskäyttöön siinä mielessä kuin lääketieteen tunnustamia lääkkeitä. Lumelääkkeiden teho kun on sattuman ja uskon kauppaa. Lääketieteen tunnustamat lääkkeet tutkitusti tehoavat, uskoipa niiden tehoon tai ei.

Tosin yksi täsmennys vielä: Tietääkseni lumelääkkeen teho ei välttämättä vaadi potilaan tietoista päätöstä uskomisesta hoitoon, vaan vain sitä, että aivojen reagointijärjestelmä vaikkapa alitajuisesti vakuuttuu hoitotilanteesta. Siksi lumelääke voinee tehota aikuisten ihmisten lisäksi myös lapsiin ja jopa eläimiin. Mutta koska teho on niin sattuman kauppaa, lumelääkkeen käyttö on mielestäni eettisesti ongelmallista varsinkin sellaisissa tilanteissa, joissa tauti on vakava ja voisi olla hoidettavissa lääkkeillä, joiden teho on tieteellisesti osoitettu.

Petri Riikonen

Vielä yksi täsmennys tuohon lumevaikutusasiaan. Epäilemättä lumevaikutus on mukana kaikessa lääkinnässä, niin että myös kaikkien lääketieteen tunnustamien lääkkeiden vaikutus perustuu osaksi lääkemolekyylien molekulaariseen hoitovaikutukseen ja osaksi lääkkeenoton aiheuttamaan lumevaikutukseen. Ja tietenkin mitä vahvemmin tuo lumevaikutus parantaa lääkkeen ottajan oloa, sitä parempi. Olennainen ero esimerkiksi homeopaattisiin lääkkeisiin on kuitenkin se, että homeopaattiset lääkkeet perustuvat PELKKÄÄN lumevaikutukseen, eli jos se jää tulematta, vaikutusta ei ole ollenkaan.

Henkilökohtaisesti en pidä pahana, jos aikuinen ihminen omasta tahdostaan käyttää jotain pelkkään lumevaikutukseen perustuvaa lääkettä omaan vaivaansa. Mutta lumelääkkeen suosittelemisessa toiselle ihmiselle pitäisin kielen keskellä suuta. Itse an ainakaan kehtaisi suositella pelkkää lumelääkettä vakavasti sairaalle ihmiselle enkä lapselle.

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto