Kirjoitukset avainsanalla eläintiede

Dimetrodon, dinosauruksiakin oudompi ja muinaisempi. Kuva: Danielle Dufault
Dimetrodon, dinosauruksiakin oudompi ja muinaisempi. Kuva: Danielle Dufault

Muinaisjättiläinen pystyisi syömään isän.

Kuten ”kaikki” tietävät, Dimetrodon ei kuulu dinosauruksiin. Kaikilla tarkoitan niitä, jotka itseni tavoin ovat lapsena innostuneet dinosauruksista ja siinä yhteydessä törmänneet muihinkin muinaiseläimiin.

Itselleni juuri Dimetrodon on jäänyt mieleen yhtenä suosikeistani, vaikka siitä kerrottiinkin lapsuuteni kirjoissa vain niukasti. Siinä viehätti ulkonäkö, joka oli vielä dinosauruksiakin oudompi: selän korkeat luupiikit kannattelivat purjetta, joka saattoi olla lämmönsäätelyelin tai rehvasteluväline.

Dimetrodonien suku oli kaukaista sukua meille nisäkkäille ja eli dinosauruksia edeltäneellä ajalla, permikaudella, jonka loppu tunnetaan elämän historian suurimpana massasukupuuttona.

Dimetrodonit olivat aikansa hallitsevia petoja. Vastikään kanadalaiset tutkijat kertoivat havainneensa, että suvun myöhäisten lajien hampaissa oli hienosahainen leikkuureuna, joka sopi lihakimpaleiden irrottamiseen. Samankaltainen oli monilla lihansyöjädinosauruksilla. Myös dimetrodonit pystyivät siis syömään suurempia saaliita kuin mitä ne saattoivat kerralla niellä.

Samassa tutkimuksessa joidenkin dimetrodonlajien hampaissa nähtiin myös purupintojen nystermiä.

Hampaiden nystermät ovat erityisen tyypillisiä meille ihmisille ja muille nisäkkäille. Nystermien muodosta voi päätellä, onko laji erikoistunut esimerkiksi lihansyöntiin, kasvinsyöntiin vai sekaravintoon. Tavallaan koko nisäkkäiden evoluution voi hahmottaa purupintojen nystermistä. Tutkijoille tämä on onnekasta, sillä kovan hammaskiilteen ansiosta hampaat ovat yleisimmin löytyviä nisäkkäiden fossiileita.

Nisäkkäiden hampaitten kehityksestä on jäänyt erityisesti mieleeni evolutiivisen kehitysbiologian spesialistin Jukka Jernvallin väitöskirja Mammalian molar cusp patterns: Developmental mechanisms of diversity (Acta Zoologica Fennica 1995). Se on ainoa väitöskirja, jonka olen koskaan innostunut lukemaan läpi.

Tuon kirjan tekstistä välittyy sellainen innostus, joka saa jotkut meistä peterpanmaisesti muistamaan lapsuudenuteliaisuutensa vielä aikuisenakin ja ryhtymään tutkijaksi, tiedetoimittajaksi tai vastaavaksi.

Lapsenlapsistani vanhin, joka vuoden alussa täytti kuusi, on ison osan elämästään ollut kiinnostunut dinosauruksista. Ainakaan minä en ole niitä hänelle tuputtanut, vaan hän on itse poiminut kiinnostuksensa jostakin.

Mikä dinosauruksissa vetoaa lapsiin? Tiedekirjoittaja Bob Strauss listaa kolme syytä: (1) dinosaurukset ovat suuria ja pelottavia ja sukupuuttoon kuolleita, (2) dinosaurusten luurangot ovat vaikuttavia ja (3) dinosaurukset pystyvät tekemään, mitä haluavat.

Tuon kolmannen syyn kiteyttää puolestaan Philosophers’ playground -blogin pitäjä tällä tavoin: ”Lapset tykkäävät mielikuvitusystävistä, jotka ovat isompia kuin isä ja voisivat syödä isän.”

Tiede-lehti pohti aihetta numerossa 3/1995 artikkelissa Dinokuume yhä korkealla. Sitä ei valitettavasti löydy netistä, mutta siinä on pari kiinnostavaa lisäpointtia. Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin lehtori Timo Rope analysoi syitä dinosauruslelujen suosioon ja huomauttaa, että ne ovat sosiaalisesti hyödyllisiä. Ne vetoavat jännityksen kaipuuseen, ja niiden avulla voi viritellä leikkejä muiden lasten kanssa. Toiseksi aikuiset usein kannustavat lasten dinosaurusharrastuksia, koska niitä pidetään järkevyyden takia hyvinä: ”Vaikka lapset eivät erottele mielikuvitusolentoja ja muinaiseläimiä, me aikuiset pidämme eroa merkittävänä ja pääsemme opettamaan historiaa. Siinä sivussa löytyy luontevaa yhteistä tekemistä esimerkiksi museokäynneille.”

Oma innostukseni dinosauruksiin ja muihin muinaiseläimiin on hiipunut silloin tällöin pulpahtelevaksi harrasteluksi, mutta yleinen uteliaisuus uuden edessä on säilynyt. Luulen, että sama outouden viehätys, joka sai minut pähkäilemään Dimetrodonia, vaikka siitä kerrottiin vähemmän kuin Tyrannosauruksesta ja Triceratopsista, sai minut valitsemaan yliopistobiologiassa pääaineekseni mikrobiologian, josta ei kouluaikanani 1970-luvulla ollut kerrottu oikeastaan mitään.

Onko tämän lukijoilla muistoja lapsuuden tiedeaiheisista innostuksista? Ovatko ne hiipuneet vai säilyneet jossain muodossa?

Kommentit (6)

Cyberman
Liittynyt9.6.2012
Viestejä3

Minulla oli pienenä iso laatikko erilaisia dinosauruksia, ja osasin nimetä niistä jokaisen. Televisiosta tulleet Matkalla dinosaurusten kanssa- ohjelmat nauhotettiin ja katsottiin aina uusiksi ja uusiksi. Jurassic Parkit kuuluivat myös lapsuuteen ja nuoruuteen erittäin vahvasti, ja pidän edelleen niistä elokuvista. Kiinnostavin juttu silloin dinoissa oli se, että ne pystyivät tekemää mitä halusivat ja hallitsivat maailmaa. Oma lempisaurus oli varmaan Diplodocus, Brachiosaurus tai Spinosaurus.

 

Kiitos tästä blogikirjoituksesta, tämä nosti paljon muistoja mieleen.

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä308

Saurukset eivät minua juuri hetkauttaneet, kun niistä, kuten brontosauruksesta, kerrottiin minulle lapsena. Intohimoinen harrastukseni kohdistui kaikenlaisiin vesiötököihin ja minulla olikin aina akvaario, jossa niitä oli. Kerrankin sattui sudenkorento kuoriutumaan toukastaan sitä katsellessa. Juotikaita oli myös jännittävä syöttää. Vieläkin saan väristyksiä akvaarioitani tai esim. vesiojien elämää muistellessa.

Myös sekä lentävät että maasta lautojen tai kivien alta löytyneet ötökät kiinnostivat kovasti. Niistä olen lukenutkin, muun muassa mainion ja ihan tieteellisen kirjan "Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa". Huom: vaikka nimi onkin tylsä, sisältö on sitä kiinnostavampi!

http://valopolku.blogspot.fi/2011/06/hyonteiset-vuodenaikojen-vaihtelussa.html

Myös lintujen kesytystä harrastettiin ja joka kesä joku "Junnu" olikin nokallaan korvanlehteä hyväilemässä.

Nyt myöhemmin saurukset ovat alkaneet enemmänkin kiinnostaa sekä rakenteensa puolesta (joillakin on kuulemma ollut toiset aivot takalistossaan) että evoluution näkökulmasta. Minkälaisen verkoston muinainen saniaismetsä ja vedet asukkaineen on muodostanut? Mikä on ollut sen biodiversiteetin taso? Mikä on ollut saurusten tietoisuuden taso? Mikä on useiden saurusten suuren koon syy? Entä lentokyky; miltä on tuntunut ensimmäisestä lentäjästä? En ole kuitenkaan jaksanut perehtyä tutkimuksiin..

Kirjassaan "Kosmokomiikkaa" Italo Calvino kertoo monen muun hienon jutun ohessa liikuttavan tarinan viimeisen dinosauruksen seikkailuista uusien eläinlajien joukossa

http://www.kiiltomato.net/italo-calvino-kosmokomiikkaa-le-cosmicomiche-1965-suom-1969/

psv
Liittynyt27.11.2013
Viestejä308

Nuo Petrin antamat linkit olivat tosi kiinnostavia!

Sitten heräsi kysymys dinosaurusten evoluutiosta.En ole siitä mitään lukenut, mutta katsellessa kuvia en oikeastaan huomaa juuri lainkaan välimuotoja, joita kuitenkin pitäisi olla jokaisen sauruksen linjassa kymmeniä ellei satoja. Eikö niille sitten olisi ilmennytkään mitään ekologista lokeroa?

https://www.google.fi/search?q=dinosaurs+evolution+pictures&tbm=isch&tbo=u&source=univ&sa=X&ei=LAYBU9biG8rNygPek4H4AQ&ved=0CC8QsAQ&biw=1024&bih=514#imgdii=_

Evoluutiokysymys lienee kuitenkin ajateltava täysin uudella tavalla luonnonvalinnan tultua viimein sysätyksi alas valtaistuimeltaan, niin kuin Larry Moran opettaa:

http://sandwalk.blogspot.fi/

The revolution is over and strict Darwinism lost. We now know that random genetic drift is an important mechanism of evolution and there's more to evolution than natural selection. Unfortunately, this blatantly obvious fact is not understood by the vast majority of people and teachers. There are even many scientists who don't understand evolution.

/dev/null
Liittynyt30.7.2013
Viestejä82

Jotain muoviluita olen nähnyt museossa. Asiassa pitää luottaa museon vahtimestarin vakuutteluihin, että ne ovat aitoja.

Pohtija
Liittynyt16.3.2005
Viestejä883

Jep. Olisi kiva nähdä joskus niitä ihan aitoja oikeita luita... Joku T-Rexin pääkallo...

"Perhosten liihottelu voi näyttää epämääräiseltä haahuilulta, mutta se on harhaa. Ne tietävät tarkkaan, mitä tekevät."

Joskus on kiva miettiä, millaista olisi olla mahdollisimman erilainen eläin. Esimerkiksi millaista olisi liikkua kahden sijasta viidellä jalalla? Näin toimivat merten pohjalla elävät meritähdet ja käärmetähdet, joilla on viisi ”jalkaa” eli sädehaaraa.

Kovin paljon ihmistä erilaisemmaksi ei eläin voi tulla kuin meritähti sukulaisineen. Me ihmiset olemme kaksikylkissymmetrisiä, eli meillä on oikea ja vasen kylki sekä pääpuoli ja häntäpuoli. Meritähdillä ei ole mitään näistä, ei päätä, ei häntää eikä kylkiä, sillä ne ovat säteittäissymmetrisiä. Miten eläin, jolla ei ole päätä eikä häntää, valitsee kulkusuuntansa?

Jo aiempien havaintojen perusteella on päätelty, että ainakin käärmetähti käyttää yhtä viidestä sädehaarastaan ikään kuin kuonona tai pyrstönä ja liikkuu muiden neljän avulla kuin nelijalkainen kaksikylkissymmetrinen eläin. Näin on, vahvistaa yhdysvaltalainen biologi Henry Astley, joka äskettäin mittasi käärmetähtien eri sädehaarojen toimintaa. Astleyn tutkimus sattui silmääni Nature-lehden pikku-uutisesta. Tulokset julkaisi The Journal of Experimental Biology, ja niistä tiedotti myös Rhode Islandin Brownin yliopisto.

Entä miten tällainen eläin muuttaa suuntaa? Pyöräyttääkö se ”kuono-” tai ”häntähaaransa” uuden kulkusuunnan mukaiseksi. Ei, vastaa Astley. Se ei käänny lainkaan vaan yksinkertaisesti antaa kuonon tai pyrstön aseman toiselle haaralle ja alkaa käyttää jäljelle jäänyttä uutta haaranelikkoa kävelyraajoinaan.

Aikamoista koordinaatiota eläimeltä, jolla ei ole edes aivoja. Sillä on vain keskiruumiissa suuaukon ympärillä yksinkertainen hermorengas, josta lähtee hermorunko kuhunkin viiteen sädehaaraan. On melkoisen aivoja nyrjäyttävää kuvitella itsensä noin erilaisen otuksen nahkoihin.

Mutta myös samankaltainen ulkonäkö voi hämätä. Ajatellaan vaikkapa eläinkunnan menestyksekkäintä ryhmää, niveljalkaisia, joihin kuuluvat muun muassa hyönteiset, hämähäkit ja ravut. Nehän ovat meidän tapaamme kaksikylkissymmetrisiä: niillä on pää ja pyrstö ja kyljissä parillinen määrä raajoja – olkoonkin, että meidän neljämme sijasta raajoja on kuusi tai enemmän. Monilla on jopa purevat leuat, kuten meillä.

Eikö olisi siis helppo kuvitella, miltä tuntuisi vaikkapa järven pohjassa rapuna puraista kuollutta kalaa? Ei välttämättä. Ihmisellä on ylä- ja alaleuka, mutta ravun leuat liikkuvat sivuttain. Tämä johtuu siitä, että ravun leukaosat, kuten kaikki ravun ruumiin liikkuvat ulokkeet, ovat kehittyneet erikoistumalla raajoista. Rapu siis pureskelee ”jaloillaan”. Sama pätee muihinkin puruleuallisiin niveljalkaisiin, esimerkiksi kovakuoriaisiin ja hämähäkkeihin.

Ravun anatomian outouksista voi lukea lisää Tieteen heinäkuun numerosta, joka ilmestyy 10.7. Siinä julkaistaan uusintana artikkeli Anatomiaa rapukutsuille, jonka kirjoitin alun perin Tieteen eli silloisen Tiede 2000:n numeroon 5/1996. Silloin oli alkamassa toinen vuoteni tämän lehden toimituksessa.

Onko teillä lukijoilla mielessä eläimiä, joiden nahkoihin tykkäätte kuvitella itsenne? Tai tuleeko mieleen esimerkkejä eläimistä, jollaisena olemista on erityisen vaikea kuvitella? 

Kommentit (20)

Mr. Jaettu ilo

Maailmankaikkeudella ei ole päätä, eikä häntää. Silti maailmankaikkeus on äärimmäisen looginen ja yksinkertainen. Toisaalta, jos ajattelee "päiksi" kohteet joista ikuista asiaa työntyy ulos koko ajan kolmiulotteisesti, niin silloinhan niitä "päitä" olisi paljonkin eli äärettömästi. Ne ikäänkuin söisivät toistensa "häntää", koska niistä ulos työntyvä hajaantuisi joka suuntaan pallonpintamaisesti, kiihdyttäen vauhtiansa, samalla kun hajaantuisi vähemmän tiheäksi. Näin jokaisen "pään häntää" TYÖNTYISI jokaiseen "päähän" joka suunasta ja se ylläpitäisi jatkuvaa ulkoista painetta "päitä" kohti. "Päiden" keskustaan työntyvän "hännän" pienen pienet ja erittäin nopeat osaset syrjäyttäisivät / työntäisivät "päiden" keskustaan aikaisemmin työntyneen ja siellä tiheäksi puristuneen asian pois päin "päiden" keskustoista ja näin ikuinen asia kierrättäisi itse itseänsä ilman vetävää voimaa / kaareutuvaa avaruutta. Kun asiaa tarkastelee tarkemmin, niin nämä ikuista asiaa kierrättävät "päät" sijaitsevat tietysti näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolella ja kaikki näkyvässä maailmankaikkeudessa olevat pienemmät "päät" / galaksien keskusten erittäin tiheät ja massiiviset kohteet olisivat peräisin yhdestä isommasta "päästä" joka siis sekin näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolella. Sama muuten vielä pienemmässäkin mittakaavassa eli myös kvarkit, neutroonit ja fotonit olisivat pieniä "päitä" jotka kierrättäisivät ikuista asiaa samalla kun työntyisivät eteenpäin. Kaiken kaikkiaan voitaisiinkin todeta että ikuinen asia "syö koko ajan omaa häntäänsä".

Aistinvarainen

Hetkellinen piipahdus eläimessä, jolla on ainakin osittain erilainen aistimaailma, esim. ultraäänitutka, infrapuna- ja ultraviolettinäkö, sähköaisti, laajempi kuuloalue tai kiinteä kompassi päässä, saattaisi olla valaisevaa. En kuitenkaan haluaisi mataa matona liejuisessa maassa.

Tuula Koukku

Minusta olisi kammottavaa olla lintu, esimerkiksi haukka, ja lentää tyhjän päällä! On nimittäin korkean paikan kammo ja helposti huimaa päästä.

Tomppa

Minua on mietityttänyt millaisena ihmisen paras ystävä oikein kokee maailman. Koirathan eivät näe maailmaa mustavalkoisena, vaan ilmeisesti kaksivärisenä. Miltä maailma kuulostaisi koiran korvin, kun kuulisi myös paljon korkeampia taajuuksia kuin nyt. Puhumattakaan ylivertaisesta hajuaistista; miten muppe oikein kokee kaikki tuoksut. Onkohan koirilla "hajunäkö"?. Ja mistä oikein kumpuavat koirien tavat. Luitakin haudataan maahan, vaikka sitä ei ole kukaan haukulle opettanut.

PekkaP

Yksi ilta lepakkona voisi olla mielenkiintoinen kokemus.
Entisenä radioalan ammattilaisena olen hämmästellyt lepakon kaikuluotainjärjestelmää. Suurissa luolissa asuvissa lepakkoyhdyskunnissa saattaa olla kymmeniätuhansia lepakkoja. Kun ne lähtevät samaan aikaan liikkeelle pimeässä luolassa, täytyy kaikuluotausten määrä olla melkoinen. Millä ihmeellä lepakko erottaa siinä hälyssä oman signaalinsa? Jos laitetaan kymmenentuhatta radiolähetintä toimimaan samaan tilaan samalla taajuudella, ei taida olla mitenkään mahdollista suodattaa yhden lähetteen tietoa vastaanottimeen. Jotenkin kuitenkin tulitikkuaskiin mahtuva eläin kykenee siihen. En tiedä ovatko tutkijat selvittäneet, miten homma toimii. Olisi kiva kuulla, jos joku tietää, kun lepakon nahkoihin ei taida itse päästä kokeilemaan.

Metusalah

"Millä ihmeellä lepakko erottaa siinä hälyssä oman signaalinsa?"
Ei sen tarvitsekaan erottaa vain omaansa, koska lepakolla on kyky vastaanottaa myös kollektiivista signaalia; yksi kymmenentuhannen lepakon parvi muodostaa tavallaan yhden suuren kaikuluotaimen, joka estää parvea ja sen yksilöitä törmäämästä esim. luolaston seiniin.

Sen sijaan Jumala teki muutaman pahan virheen ihmistä luodessaan; kahden käden sijasta ihminen tarvitsisi ehdottomasti neljä kättä. Tämän tosiasian on jokainen "tee se itse"-mies voinut todeta vaikkapa remonttia tehdessään tai kesämökillä puuhastellessaan.
Lisäksi ihmisellä kuluu liian paljon päivittäistä aikaa syömiseen ja nukkumiseen. Jumalan olisi pitänyt suunnitella ihminen siten, että yhdellä syömisellä ja yhdellä nukkumisella pärjää vähintään viikon kerrallaan.

PekkaP

"Ei sen tarvitsekaan erottaa vain omaansa, koska lepakolla on kyky vastaanottaa myös kollektiivista signaalia;"

Vieläkin ihmettelen, vaikka varmasti jotain tuollaista täytyy olla takana. Tuntuu kuitenkin uskomattomalta, että kymmenien tuhansien signaalien kakofonian perusteella tilan ja toisten lepakkojen paikkojen hahmotus onnistuisi.
Luin jostain tutkimuksesta jossa lepakko saatiin yrittämään laskeutumista ennen kielekettä sieppaamalla lepakon signaalia ja lähettämällä se etuajassa takaisin ennen varsinaista kaikua. Ainakin siinä tilanteessa lepakko mittasi etäisyyttä omalla signaalillaan. Suuressa parvessa tämä ei liene mahdollista.

Tough

Se ihme eliö mikä selviytyy melkee millasessa ympäristössä vain. Olis se kiva silla puvulla leijuskella avaruudessa kattelemassa vähän lähemmin maisemii :)

Pentti S. Varis

Home > News > ScienceNOW > April 2011 > 'Rock Eyes' Help Mollusk See Above Water

Nilviäinen nimeltä kitoni (chiton) hyödyntää kivisilmiänsä siten, että niiden materiaali, kahtaistaittava aragoniitti (yksi kalkkikiven muoto) auttaa sitä näkemään yhtä selkeästi vedessä ja ilmassa, mitä kitonin asuinpaikka vaatiikin. Kitonin sielunelämään kuuluvat oletettavasti monet perustunteet, joten ikävä ei tule. Ihmetyttää kyllä, että se löytää sopivan kivilinssin jokaiseen yli sataan silmäänsä..

http://www.google.fi/search?q=chiton+mollusc&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&t...

Mitä taas tulee perustunteisiin, niitä voi olla paljon enemmän kuin ihmisellä konsanaan. Luulemmehan mekin, että näkemämme värit ovat ainoat, vaikka sirkkaäyriäisen (mantis shrimp) silmin näkee väreinä sekä infrapuna- että ultraviolettivalon ja vieläpä ympyräpolaroidun valon. Kommunikaatioon kuuluu ilmeisesti sokeripitoisten nesteiden pölläytys kyljestä ulos. Mitä tärkeämpi viesti, sitä väkevämpi liuos, luulen..

http://www.sciencedaily.com/releases/2008/05/080513210456.htm

Ympyräpolaroitua valoa näkee sirkkaäyriäisen lisäksi loistokas pillerinpyörittäjä ja jotkut ihmiset.

Ikuinen yksi

Aistinvarainen ei haluaisi olla matona liejussa, mutta kyllä kai sitä on ennemmin matona liejussa kuin matona kuivassa maassa.

Voisi jopa ajatella näin miehenä että sehän saattaisi ollakin oikeaa elämää kun saisi TYÖNTYÄ matona kosteassa maassa aina vain eteenpäin. Mukavampi se on työntyä eteenpäin kosteassa kuin kuivassa. :) ;) :)

.

Uusiin sfääreihin

Haluaisin tutustua harmonin elämään. Harmonit ovat tasomaisia eliöitä, joita elää Venuksen syvien luolien seinämissä. Ne värähtelevät samaan tahtiin planeetan läpi käyvien järähdysten kanssa ja saavat sillä tavoin elintoimintoihinsa tarvitseman energian. Lisää aiheesta voi lukea K.V:n teoksesta.

Olisi kiinnostavaa olla tasomainen eliö, jolla olisi kuitenkin edes alkeelliset aivot. Olisi kiinnostavaa tietää, miten se hahmottaa ympäröivän kolmiulotteisen maailman. Tajuaako se jotenkin, että on olemassa laajempia, syvempiä ulottuvuuksia kuin, mihin sen oma erikoinen ruuminrakenne on sopeutunut ja sitoutunut? Kun lopulta olisin palautunut harmonista takaisin ihmiseksi, yrittäisin laajentaa maailmankuvaani ja tutkailla, pystyykö ihmiseläin konkreettisesti hahmottamaan kolmiulotteisen tilakäsityksemme ulkopuolisia avaruuksia.

Pentti S. Varis

Minut löydettiin kolmenkymmenen kilometrin syvyydestä peruskalliosta kun Thomas Gold ( nerokas fyysikko) oli arvellut minun olevan siellä. En tarvitse lainkaan happea, vaan tulen toimeen rautapitoisilla aineilla, joita kivessä on. Mitenkö saan niitä itselleni? No, käynnistän sisässäni olevan sähkögeneraattorin ja johdan minusta lähtevillä piuhoilla elektronit kiveen. Tapahtuu vaadittu kemiallinen reaktio.

http://www.sciencedaily.com/releases/2012/02/120221212614.htm

Nyt minusta kesytetään ihmisen kotieläin hävittämään myrkylliset metalliyhdisteet (jotka ovat mieliruokaani) sekä toimimaan heidän uutena sähkönlähteenään.

Peter H

Niveljalkaisten ja nisäkkäiden välillä on sekin vekkuli ero, että nisäkkäät ovat itse asiassa "nurinpäin käännettyjä". Siinä missä niveljalkaisten keskeinen tukiruoto on vatsapuolella ja tukiranka ulkokuorena, nisäkkäilä keskiruoto on selkäpuolella ja tukiranka sisäpuolella.

Ero tapahtuu jo alkionkehityksen alkuvaiheessa, kun alkiot erottuvat protostomeiksi ja deuterostomeiksi.

On tästä nurinpäin olosta haittaakin. Deuterostomeilla (eli meillä meikäläisillä) silmän näköhermojuosteet kulkevat verkkokalvon edessä, ei sen takana, haitaten näköterävyyttä. Nilviäisillä on tämän vuoksi paljon paremmat silmät kuin selkärankaisilla.

Pentti S. Varis

http://star.tau.ac.il/~eshel/papers/Riding%20with%20Bacteria.pdf

Paenibacillus vortex -niminen bakteeri elää monen muun bakteerilajin tavoin paljon älykkyyttä ilmentävinä bakteeriyhdyskuntina. Eräs tämän älykkyyden ilmentymä voi olla sen kyky yhteistoimintaan sienien kanssa. Etenevä bakteeriyhdyskunta kuljettaa sienen itiöitä pois huonoista kasvualueista ja sienen rihmastot puolestaan tarjoavat bakteeriyhdyskunnalle siltoja, joitan myöten ne ylittävät vaikeita maastokohtia (kuvat näistä tapahtumista ylläolevassa linkissä).

Bakteereilla on ennen arvaamaton arsenaali mekanismeja joiden turvin älykäs käyttäytyminen hyvinkin mahdollistuu:

Ydinmagneettista resonanssitekniikkaa ym. käyttämällä on äskettäin saatu selville, että joillakin bakteereilla on yli 100 erilaista sensoria, aistikyvyn omaavaa, enimmäkseen solukalvolla sijaitsevaa molekyyliä, jotka välittävät tiedot ympäristöstä bakteerin tumaan.
Bakteerit "aistivat" esimerkiksi ääntä, valoa, painetta, painovoimaa, lämpötilaa, osmoottista painetta, pH:ta, monia mm. DNA:ta vahingoittavia kemikaaleja, mineraalipitoisuutta, energialähteitä, elektronin ottajia, aineenvaihduntatuotteita, toisten bakteerien kemiallisia signaaleja, loisia ym. E.coli-bakteerilla on viisi erityyppistä ruokasensoria, se ui kohti väkevämpää glukoosia ja pakenee esim. bentsoaattia. Kemotaksiksen lisäksi joillakin bakteereilla on kyky tunnistaa valo ja magneettisuus ja uida niitä kohti tai niistä poispäin. Bakteeri voi myös tehdä jonkinlaisen yhteenvedon useista attraktanteista, joita se aistii yhtä aikaa, ja muuttaa käyttäytymistään. Bakteereilla on myös muisti, mutta niillä ei ole havaittu oppimista.

Sensoreista tumaan johtavat signaalit kulkevat taidokkaita, soluplasmassa olevia proteiinien fosforylaatio-uria ym. pitkin

Bakteereilla on myös niiden sisäisistä tapahtumista kertovia aistielimiä, jotka aktivoituvat vasta joidenkin kemiallisten aineiden kanavoituessa niiden sisä

http://www.uni-mainz.de/eng/12981.php

http://www.angelfire.com/linux/vjtorley/senses.html

Kiistanalaista on, onko bakteereilla minkäänlaista tietoisuutta esim. aistimistaan asioista. Mm. oppimiskyvyn puute viittaa kielteiseen vastaukseen. Yleensä alkeellisimmankin tietoisuuden ajatellaan vaativan monista soluista koostuvia aivoja. Niinpä esimerkiksi hyttysen käyttäytyminen täyttää tietoisen olennon keskeiset kriteerit. Mutta tosiasiassa tietoisuuden mekanismia ja sen "juuria" aivosolukossa ei ole saatu selville. Jos tietoisuus on pohjimmiltaan genomiperäistä (niinkuin olen taipuvainen ajattelemaan), tietoisuuden "alkeisyksikkö" voisi kai olla vain yhden genomin kokoinen.

Sen sijaan miljoonien bakteerien ryhmittyessä kollektiiveiksi ne saavat uusia ominaisuuksia. Voidaan puhua esimerkiksi bakteerien kollektiivisesta ratkaisusta osan yhteisöstä koteloituessa tai itsevalitusti kuollessa ravinnon ollessa niukkaa, kemiallisesta yhteistyöstä esimerkiksi myrkyn (vaikkapa antibiootin) torjunnassa ym. sosiaalisista ominaisuuksista sekä eri bakteerilajien kollektiiveissa ilmenevästä älykkyydestä, jopa oppimiskyvystä

http://www.scientificamerican.com/article.cfm?id=the-smartest-bacteria-o...

http://shapiro.bsd.uchicago.edu/bacteria.shtml

Kevennykseksi vielä psykologi Howard Bloomin ja eräiden innostuneiden tutkijoiden ajatuksia bakteerikollektiiveista (erään sattumanvaraisen blogin mukaan)

http://www.sciy.org/2005/07/21/067-rc-h ... -bacteria/

Pentti S. Varis

Olen joskus kummastellut joidenkin kovakuoriaisten ja esim. vesihämähäkin kykyä viipyä pitkät ajat veden alla. Ratkaisu on näiden eläinten kehoa ympäröivä tai niiden kantama ilmakupla. Jos kaikki käytettävoissä oleva happi olisi tässä kuplassa, se ei riittäisi pitkäksi aikaa. Kupla saakin uutta happea sitä ympäröivästä vedestä sitä mukaa kun entinen kuluu.

http://www.sciencedaily.com/releases/2008/07/080730155354.htm

Monet hyönteiset voivat kuplansa turvin sukeltaa jopa 30 metrin syvyyteen. Monelle hyönteiselle ovat niiden karvat tärkeitä kuplan kiinnittämisessä kehoon.

Kupla kuitenkin pienenee hiljalleen siinä olevan typen liuetessa kuplasta veteen. Esimerkiksi vesihämähäkki voi kuitenkin odotella saalistaan jopa vuorokauden käymättä lainkaan pinnalla lataamassa typpeä. Jos nämä eläimet hengittävät ulos hiilidioksidia, se varmjaan liukenee veteen myös.

Voisikohan vanhanaikainen sukelluskello toimia samaan tapaan, ottamalla uutta happea vedestä?

http://www.sciencedaily.com/releases/2011/06/110609105527.htm

http://www.google.fi/search?q=water+beetles&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tb...

Pentti S. Varis

Sienieläimet (sponges) muodostavat eräänlaisen "ekologisen lokeron" monille eläimille

http://www.google.fi/search?q=sponge&hl=fi&prmd=imvnser&tbm=isch&tbo=u&s...

muun muassa erilaisille katkalajeille (shrimps). En ole tullut koskaan ajatelleeksi, että katkat ovat tavattoman sosiaalisina verrattavissa sekä yhdyskuntahyönteisiin kuten mehiläisiin, että sosiaalisiin selkärankaisiin. Niiden yhteiskuntien tutkiminen on vasta alussa, mutta siitä odotetaan saatavan tärkeitä tietoja myös ihmisyhteisöä ajatellen. Katkan pyydystäminen on vain hieman vaarallista, jos se on valinnut asuinpaikakseen lasisienieläimen

http://www.google.fi/search?q=glass+sponge&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo...

Tutkijan käsi voi yrityksen jälkeen olla täynnä lasipiikkejä.

Eräs katkalaji, snapping shrimp, voi aikaansaada lähes 100 km/h olevan vesisuihkun, joka kyllä käännyttää hyökkääjän - jos tämä on vielä elossa. Suihkun mukana kulkevat pienet kuplat romahtavat energiaksi kuumentaen veden ympärillään moneen tuhanteen asteeseen.

http://www.google.fi/search?q=snapping+shrimp&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&...

Kaikesta tästä tästä kertoo tarkemmin New York Times kiinnostavassa artikkelissaan

http://scientistatwork.blogs.nytimes.com/2012/07/20/watchful-shrimp-defe...

Pentti S. Varis

Ainakin yhdellä mustekalatyypillä on kovasti vipinää ja huoltakin aviosuhteessaan.

http://evolution.berkeley.edu/evolibrary/news/080501_octopusmating

Mustekalojen on kauan luultu olevan erakkoja, mutta Indonesian mustekala (Abdopus aculeatus) sopisi tutkijoiden mukaan rakkauselämänsä puolesta saippuaoopperan tähdeksi. On mustasukkaisuutta ja kamppailuja, petoksia ja selän takana juonittelua sekä alituinen kysymys isyydestä.

Mies-mustekalat ovat erittäin nirsoja puolison valinnassa kosiskellen ainoastaan kookkaita nais-mustekaloja. Saamaansa puolisoa se vartioi kymmenen päivää koko ajan (myös paritellessaan) tapellen paikalle yrittäviä poikaystäviä vastaan. Mutta tarkinkaan ja aggressiivisinkaan vartiointi ei voi astää poikaystäviä, jotka pieneen kokoonsa ja muihin ominaisuuksiin vedoten kykenevät juonikkaasti pettämään isäntää. Tämä on muuten yleistä lähes kaikissa eläinlajeissa.

Pinnallisesti tarkasteltuna tämä voitaisiin tulkita "geenien itsekkyytenä". Tarkempi tarkastelu voisi paljastaa kyseisessä käyttäytymisessä joukon lajin elämälle olennaisen tärkeitä, silmiltämme kätkettyjä biologisia tapahtumia.

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto