Kirjoitukset avainsanalla geologia

Manhattanin Keskuspuistoa Google Mapsin katunäkymästä.
Manhattanin Keskuspuistoa Google Mapsin katunäkymästä.

Tee varaslähtö. Minäkin matkustin New Yorkiin jo ennen lomani alkua.

Älkää kertoko pomolleni ;) , mutta tänä kesänä keksin, että pitkän virtuaalisen lomamatkan voi aivan hyvin aloittaa jo ennen loman alkua. Asetuin jo alkukesän viimeisten kiireisten työviikkojen aikana New Yorkiin, ja tein sieltä iltaisin ja viikonloppuisin retkiä Hudsonjoen laaksoon sekä valtateitä pitkin sisämaahan. Matka jatkui sitten melkein koko lomani ajan.

Reissasin Google Mapsin katunäkymiä vierittämällä, kuten viime kesänäkin. Silloin kuljin Etelä-Englannin fossiilirannikolla, Jurassic Coastilla. Silloin olin virtuaalituristina ensikertalainen, mutta tykästyin matkustustapaan niin, että tänä kesänä se tuntui jo itsestäänselvältä lomanviettovalinnalta.

Minun tapauksessani virtuaaliturismi kolahti niin vahvasti siksi, että ms-tautini takia en nykyisin jaksa reissata perinteisin menetelmin. Uskon kuitenkin, että virtuaalimatka voi olla elämys täyskuntoisellekin ihmiselle.

Kahden reissun tuoman kokemuksen syvällä rintaäänellä paljastan tässä matkareseptini muiden kokeilunhaluisten virikkeeksi:

1. Pettymyksen torjumiseksi tarkista ensin, että matkakohteesi on kuvattu Google Street Viewillä. Paras kattavuus on Pohjois-Amerikasta, Euroopasta ja Australiasta.

2. Läsnäolontunteen saavuttamiseksi ajele katunäkymällä ainakin silloin tällöin katuja ja teitä pitkin sen sijaan, että pelkästään pomppisit kartan kautta näkymästä toiseen. Myös puistokäytävillä on kiva kuljeskella. Reaalikuljeskelun tavoin virtuaalikuljeskelussa voi löytää kulman takaa jotakin odottamatonta.

3. Antoisuutta matkaan saat panostamalla vastaaviin ajattelun apuvälineisiin kuin reaalimatkallakin: karttoihin sekä matkaoppaisiin ja muihin kohteesta kertoviin tai tarinaltaan sinne sijoittuviin kirjoihin. Jos löydät kiinnostavan matkakertomuksen, voit reissata kirjoittajan jalanjäljillä heti lukiessasi.

4. Elävyyttä saat liikkuvasta kuvasta. Youtubesta melko varmasti löydät kohteestasi senhenkisiä videoita kuin haluat katsella. Tunnelmaa tuo myös kohteeseen sijoittuvan leffan katselu.

5. Tallentaaksesi kivoimpia katunäkymäbongauksiasi ota kuvia. Sen voi tehdä ruutukaappauksilla, mutta ehkä virtuaalikokemus tuntuu elävämmältä, jos näpsit kamerallasi.

6. Live-nettikameroista voit käydä kurkkaamassa tunnelmia paitsi matkan aikana myös sen jälkeen. Virtuaalilomapaikasta ei ole pakko täysin poistua.

Lopuksi vielä muutama New York -virtuaalivinkki Googlen katunäkymäkeikalle. Alun perin valitsin kohteen, koska halusin tutustua alueen geologiaan. Siinä sivussa löysin kuitenkin muutakin, mikä toimi virtuaalisesti hyvin:

1. Ajele Brooklynilta Brooklynin sillan yli Manhattanille. Klassikon ainesta virtuaalisestikin.

2. Brooklynista korkean Williamsburgin sillan päältä on komea näköala East Riverin telakka-alueen yli Brooklynin sillan suuntaan.

3. Ota jokin New York -matkaopas ja ajele Manhattanilla jokin sen neuvoma kävelyreitti. Itseäni viehätti suomenkielisen Mondo New York -iPad-appsin ”ensikertalaisen Manhattan” -teemapäiväreitti.

4. Kiertele Keskuspuistossa. Minulla humahti siellä rattoisasti pari päivää. Yksi syy on se, että löysin erinomaisen puisto-opaskartan iPadiini. Toinen syy on se, että puiston laidalla olevan Metropolitan Museum of Artin saleihin pääsee Googlen katunäkymällä. Lisäksi museon omilta nettisivuilta kunkin salin teoksia pääsee ihailemaan isompina kuvina.

5. Katso jokin New York -leffa ja käy sen kuvauspaikoilla. Kaikkea löytyy väliltä Aamiainen Tiffanylla – Ghostbusters.

Jos Yhdysvaltain geologia sattuu kiinnostamaan, voin suositella esimerkiksi seuraavia sähkökirjoina löytyviä kirjoja: Annals of the former world, jossa kirjoittaja reissaa eri geologien kanssa Yhdysvaltain valtateitä, ja 101 American geo-sites you’ve gotta see, joka esittelee kohteita osavaltioittain. 

Takuupysyviä eivät virtuaalimatkan muistotkaan sentään ole. Olin ajatellut suositella yhtä erinomaista New Yorkin geologiaa esittelevää videota, jota katselin pariinkin otteeseen, mutta tällä välillä se olikin jo poistettu Youtubesta. Nyyh. :(

New Yorkin seudun kuuluisin geonähtävyys. Nämä Hudsonjoen Palisades-rantakalliot New Yorkia vastapäätä ovat muistumaa siltä ajalta, kun supermanner Pangaia alkoi hajota ja Atlantin valtameri revetä sen keskelle. Palisadesit muodostuivat valtavassa basalttilaavan purkauksessa, joka tunkeutui aiempien sedimenttikivien väliin jopa 300 metriä paksuna vaakakerroksena noin 190 miljoonaa vuotta sitten. Kuva George Washington -sillan päästä Google Mapsin katunäkymästä.

Kommentit (1)

Petri Riikonen
Liittynyt16.3.2005
Viestejä245

Lukija Oulusta lähetti sähköpostitse hyviä lisävinkkejä virtuaaliturismiin. Hän lupasi, että saan julkistaa ne täällä blogikeskustelussa. Ainakin minulle, joka en ole kovin teknisesti suuntautunut ihminen, nämä ovat tosi hyviä vinkkejä seuraaviin virtuaalilomakertoihin:

”Kannattaa asentaa Google Earth, jolla pääsee tarkemmin valitsemaan mitä kohteita näkyy.  Tasoista voi Galleria-osasta valita esim. 360 Cities-pallopanoraamakuvat, joihin kyllä pääsee suoraankin esim.
http://www.360cities.net/image/national-park-kurjenrahka-finland?utm_source=google_earth&utm_medium=all_images#0.00,0.00,70.0
Näillä pääsee pyörimään kannoillaan mielenkiintoisissa paikoissa laidasta laitaan.  Hiiren rulla zoomaa, nuolilla on helppo panoroida (hiiri toimii vähän takaperoisesti).  Yksi todella hieno toteutus on
http://astrofotografen.se/auroraborealis.html
Katselu vaatii yleensä Adobe Flash-pluginin, joka tulee (ja päivittyy) kätevimmin Google Chrome-selaimen mukana.
Google Earthillä pääsee myös "lentämään" kallistamalla katselukulmaa (helpoimmin Shift ja nuoli alas).  Shift ja nuolet sivuille kiertävät kohdetta kun taas Control + nuoli kääntää kuvakulmaa.  Perustilaan pääsee nopeasti painamalla r (reset - pohjoinen ylös ja kallistukset pois).  Andeilla ja Himalajalla riittää vuoria tutkittaviksi.  Panoramio-kuvista pääsee "turistikuviin" ja Street View-ukkoa raahaamalla näkee ensin kuvatut tiet sinisenä ja ukon voi pudottaa kuten selaimessakin valittuun kohtaan.  Tiellä pääsee eteen- ja taaksepäin parhaiten hiiren rullalla.
Jos tietokoneen liittää "3D" eli stereotelkkariin tai näyttöön, voi maisemista nauttia myös stereokuvana.  Se vaatii pientä viritystä laitteistosta riippuen, mutta se tarvitsee tehdä vain kerran.
Muita hyviä tasoja ovat tiet, lentokentät, tulivuoret, National Geographic-kuvat (myös merikohteissa) jne. Isolla telkkarilla virtuaaliturismista pääsee nauttimaan parhaiten.  Kokoruututila käyttöön (yleensä F11-nappi, jota voi joutua painelemaan pari kertaa) ja  esim. marraskuinen ilta työpäivän jälkeen piristyy kummasti pienellä maailmanympärimatkalla!
Hyvät Youtube/Vimeo/..-videot voi ladata omalle levylle tällä ilmaisella 4K Video Downloader-ohjelmalla
http://www.4kdownload.com/download
siltä varalta että video sattuu katoamaan. Omalta levyltä katselu käy sujuvasti nykimättä.”

Terveisiä Jurassic Coastilta! Vietin pari viikkoa kesälomastani tuossa Unescon geologisessa maailmanperintökohteessa Englannin etelärannikolla – virtuaalisesti. Se oli ensimmäinen kokemukseni täysimittaisesta virtuaaliturismista, ja tykkäsin siitä kovasti.

Minulla oli paljon kivempaa kuin olisin etukäteen uskonut. Vasta jälkeenpäin mietiskellessäni huomasin, että tietyt ominaisuuteni taitavat sopia juuri virtuaalituristille: (1) Fyysisilläkin matkoilla olen aina nauttinut tiedollisesta perehtymisestä paikkoihin. (2) Ms-tautini takia en jaksa enää nykyisin matkustaa fyysisesti. (3) Vaikutun herkästi hienoista kuvista sellaisten asioiden yhteydessä, jotka minua kiinnostavat. (4) Koen helpoksi upota syvälle johonkin maailmaan ajatuksissani.

Mutta sopiva tausta oli varmaankin vain puoli voittoa. Arvelen, että lisäksi juuri tämä reissu osoittautui niin kivaksi siksi, että onnistuin löytämään itseäni kiinnostavaan seutuun sopivat virtuaalivälineet, joilla pystyin vaeltelemaan siellä juuri niin kuin tahdoin.

Ensimmäinen tärkeä löytö oli väline, jolla sain seudusta yleiskuvan jatkuvana laajana maisemana ja juuri haluamaani tahtiin. Ajauduin tuollaisen löytämiseen ja sitä kautta virtuaalireissuun itse asiassa sattumalta. Olen vuosia ollut kiinnostunut geologiasta ja paleontologiasta, ja kesäloman alkupuolella tulin selanneeksi iPadillani geoaiheita Applen sovelluskaupassa. Siellä huomasin Jurassic-nimisen ilmaissovelluksen, josta pääsi selaamaan tuon koko 150-kilometrisen, trias-, jura- ja liitukautisen kalliorannikon jatkuvina panoraamakuvina kuin olisi katsellut sitä mereltä. Kuvateksteissä kerrottiin, mitä minkin kallion ulkonäkö kertoi ja miksi rannikko oli geologisesti niin ainutlaatuinen.

Tunsin tehneeni opastetun veneretken, ja nyt kaipasin lisää tietoa ja läheisempää pääsyä noille kiinnostaville kallioille. Nettihaulla löysin geologi Ian Westin upeasti kuvitetut ja valtavan perusteelliset sivustot Jurassic Coastin rannanmuodoista, kivikerrostumista ja fossiileista.

Nettihauista opin myös, että rannikon fossiilinmetsästyksen keskuspaikka on Lyme Regis ja että siellä vaikutti 1800-luvun alkupuoliskolla mielenkiintoinen hahmo: köyhän puusepän tytär Mary Anning, josta tuli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä fossiilien löytäjistä. Hänestä kertoivat kiinnostavasti kirjailija Tracy Chevalier BBC:n sivuilla ja tiedetoimittajakonkari David Attenborough esitelmässään.

Seuraavaksi syvensin läsnäolon tuntua ja hain seutuun liittyviä tunne-elämyksiä. ”Ajoin” maantietä pitkin Lyme Regisiin Google Earthin katunäkymää rullaamalla. Luin sähkökirjana Mary Anningin elämästä kertovan Chevalierin romaanin Remarkable creatures. Innostuin lukemaan myös  vanhojen Holmes-seikkailujen tyyliin kirjoitetun kirjan Sherlock Holmes and the Lyme Regis horror, josta sain vinkkejä katunäkymäajeluihin kaupungin syrjäkujilla. Vaikka olen pinttynyt kahvinlipittäjä, innostuin joinakin päivinä juomaan iltapäiväteetä maidon kanssa. Katselin Lyme Regisin nettikameranäkymiä viimeiseksi iltaisin ja ensimmäiseksi aamuisin, ja tuntui, kuin olisin joinakin öinä tosiaan nukkunut siellä.

Sitten toteutin samaa virtuaalivierailutapaa muissa osissa Jurassic Coastia. Ajelin Google Earthin katunäkymissä rannikon muihin paikkoihin. Jollei katunäkymä ulottunut haluamalleni rannalle tai kävelypolun varrelle, etsin pyöriteltävän panoraamakuvan muista lähteistä. Ohessa kaivauduin yhä syvemmälle Ian Westin geosivustoihin. Kävin tutkailemassa rannikon museoiden niin tarkkoja panoraamakuvia, että salien yleiskuvista saattoi zoomata ja lukea vitriineissä olevien fossiilien tekstitkin.

Kiinnostavaa riitti. Ajelin vuoristomaisesti nousevaa rantatietä Portlandsaareen, josta louhitaan Britannian arvostetuinta rakennuskiveä. Ällistelin Lulworth Covea, jonka sopivasti vuorotteleviin koviin ja pehmeisiin kivikerrostumiin meri on louhinut puolen kilometrin levyisen ympyränmuotoisen lahdelman. Tähyilin horisonttiin Chesil Beachilla, 29 kilometriä pitkällä sorarannalla, jonka Atlantin myrskyt ovat koonneet. Tunnelmoin viidakko-oloissa Undercliffissä, joka on tämän eroosiolle alttiin rannikon komeimmassa kalliovyörymässä syntynyt kilometrien mittainen rotko.

Fyysisellä matkalla valtaosa ajasta ja tarmosta olisi kulunut matkustamiseen sekä yöpymisiin ja ruokailuihin järjestelyineen. Nyt saatoin keskittyä kiinnostavimpiin paikkoihin itseensä: siinä järjestyksessä ja laajuudessa kuin halusin ja niin monta kertaa kuin tykkäsin.

Uusia ihmiskontakteja ei tällaisella matkalla tietenkään syntynyt. Täysin yksinäiseksi ei kokemukseni silti jäänyt, sillä iltaisin esittelin päivän parhaat löytöni vaimolleni.

Lopulta tunsin nähneeni ja kokeneeni tältä erää kylliksi. Päätin kuitenkin palailla pitkin syksyä ja talvea ainakin kurkistelemaan nettikameroista, millaisia kelejä näkyisi Lyme Regisissä, joka oli jo alkanut tuntua omalta paikalta. Totesin virtuaalimatkan yhdeksi iloksi sen, ettei paikoista välttämättä tarvitse ihan kokonaan poistua.

Lomani jälkeen koetin etsiä netistä muiden kokemuksia vastaavista virtuaalimatkoista tai sellaisista tehdyistä tutkimuksista, mutta yllätyksekseni en löytänyt. Virtuaaliturismi liitettiin enemmän keinotekoisissa virtuaalimaailmoissa liikkumiseen kuin todellisten paikkojen koluamiseen, ja todellisista paikoista löytämäni virtuaaliturismisivut olivat lähinnä listauksia yksittäisistä panoraamakuvista, joissa esiintyi sekalaisia matkailukohteita. Aloin pohtia, mahtaako tämä nyt olla niitä harvoja kertoja elämässäni, kun olen sattunut ryhtymään jonkin asian edelläkävijäksi. Toisaalta ehkä en vain osannut osua muiden virtuaalituristien sivustoille.

Siksi haluankin nyt kysyä: onko teillä lukijoilla kokemuksia tällaisesta fyysistä matkaa muistuttavasta virtuaaliturismista? Oletteko saaneet mieleenpainuvia elämyksiä ja millä keinoilla? Onko teillä virtuaalimatkasuosikkeja?

Kommentit (12)

Mary

A very interesting article!

There are a lot more panoramas of Lyme Regis here
I hope you enjoy them!

Erittäin mielenkiintoinen artikkeli!

On paljon enemmän panoraamakuvia Lyme Regis täällä
Toivottavasti nautitte niistä!

Kari Luoto

Itse toimin juuri päinvastoin. Paransin kofeiiniriippuvuudella hankitut ms-oireet ja ryhdyin matkustelemaan oikeasti omalla autolla pitkin ja poikin Eurooppaa.

Tällä hetkellä olen kunnostamassa teräsrakenteista purjevenettä valtamerikelpoiseksi, ja lähden kiertelemään maailman meriä.

Netissä matkustelun ero oikeaan matkantekoon on samaa tasoa, kuin seksillä ja pornolla.

Petri Riikonen

Kari Luoto, onneksi olkoon, että olet löytänyt itsellesi sopivan elämänvauhdin. Uskon kyllä, että reaalimaailmasta on yleensä saatavissa enemmän irti kuin virtuaalimaailmasta, mutta uskon myös, että ihmisillä on erilaisia kykyjä ja tarpeita ja että joku voi saada tietynlaisesta matkasta enemmän irti kuin toinen.

Mutta eikö tosiaan löydy muita virtuaalimatkailua kokeilleita?

MrrKAT

Olin etuoikeutettu kun sain tilaisuuden matkailla läpi maailmankaikkeuden planetaarioihin tarkoitetulla isolla ohjelmalla (yksityisillä tuskin varaa..?). Siihen on listattu kaiken maailman galaksit ja asteroidit ja tähtisumut ja planeettamme ja semmoset aidosti. Orionin tähdistön ja sumun ympäristö teki vaikutuksen, niin suuren, että siellä teki melkein asua. Huimaavaa oli lentää Marsin kanjoniin ja laskeutua sen reunalle..

Virtuaaliturismi on tuommoisissa ainoa mahdollisuus. Tosin se oli työ mutta voihan sekin olla huvia ;D

Muinoin messuilla armeijan mies(?) esitteli virtuaalitaistelupanoraamaa ja se teki suuren vaikutuksen. Sitäkään ei yksityiset silloin saanu rahalla eikä millään. Siinä näin (ja ehdotin esittelijälle) markkinaraon että Galapagossaarille pääsis vaeltelemaan ilman että tuhoaa itse luontoa..

Kerran ideoin että jos virtuaali-matkaohjelman sais liitettyä kuntopyörään niin tulisi automaattisesti kuntoiltua koska on miltei kirjaimellisesti poljettava sinne..

Petri Riikonen

MrrKAT, virtuaalimatkustukset noilla ammattilaisohjelmilla kuulostavat komeilta kokemuksilta. Uskoakseni kokemus on tosiaan melkoisen erilainen silloin, kun esimerkiksi virtuaalista avaruusmatkaa saa tehdä omien valintojensa mukaan sen sijaan, että vain katselisi valmiiksi valittua matkaa planetaariossa.

Ja tuo matkaohjelman kytkeminen kuntopyörään on loistava idea! Sopisi myös minulle, koska kevyt kuntopyöräily on lyhyiden kävelyiden ohella ainoa kuntoilumuoto, mitä jalkani nykyisin jaksavat. Ohjelman soisi olevan sellainen, että polkija voisi valita maiseman liikkumisvauhdin ja joka risteyksessä kääntymissuunnnan.

MrrKAT

Tuohon kuntopyörään voisi liittää ihan kuvitellunkin maiseman ja nopeudeksi jpa auto-lentokone (vois olla myös oikeita rallikisapaikkoja ja -reittejä, Ranskan ympäriajot jne). Ja reitti voi olla kiinteä (ei käännöksiä, simppelimpi tehdä aluksi). Vetovoimaisuuteen (koukuttamiseen) riittänee voimakas visuaalinen vauhdinhurma.

Infoo

No ainakin löytyy jo yks laite, jonka voi yhdistää omaan pyörään.
Tacx I-Genius
you tubessa on hyviä videoita aiheesta.

MrrKAT

Uusin Tähdet ja Avaruus 6/2013 esittelee Romanyukin tekemän Space Engine -avaruussimulaattorin pc:lle. Sillä pääsee lentelemään maailmankaikkeudessa, toisilla planeetoilla, jopa eksoplaneettojen pinnalla(eksojen pinnan maisemat on jouduttu kuvittelemaan) . Galaksit ja mustat aukotkin on näyttävän kolmiulotteisia. Komeetatkin: "..komeettojen animoidut pöly- ja plasmapyrstöt suorastaan hypnotisoivat katsojansa. Pyrstö ei ole tasainen, vaan ytimestä purkautuvat ainesuihkut aaltoilevat ajoittain kuten todellisuudessakin. " - T+A esittelee.

Kuulemma esitelty myös Youtubessa, "Space Engine":llä löytyy.

Jorma Niinisalo

Viiveellä tulee nettiä seurattua kun mökkikausi on vielä jatkunut. Vastaan kumminkin jos tämä on vielä aktiivinen sivu: Kahtena talvena olen google earth:issa kulkenut kaikki afrikan rautatiet ja katsonut käytännössa jokaisen tarjolla olleen kuvan. En ole tarvinnut tsiljoonaa rokotusta eikä ole tarvinnut tuskailla mahdollisten/todennäköisten aikatauluongelmien kanssa. Suosittelen!

Petri Riikonen

No niin, löytyihän vihdoin ainakin yksi toinenkin Google Earth -virtuaalimatkailija! :) Kiitos viestistä, Jorma Niinisalo!

Tunsin geokateutta, kun kesälomalla luin eräiden muiden maiden geologiasta. Ei, en tarkoita mitään runebergiläistä ”on maamme köyhä, siksi jää” -malmikateutta. Tarkoitan tunnetta, joka syntyi, kun katselin kuvaa lumihuippuisista Kalliovuorista yhdysvaltalaisen järvimaiseman taustalla tai luin brittiläisestä paleontologista, joka mainitsi löytävänsä sopivasta paikallisesta kivikosta yleensä kymmenessä minuutissa trilobiittifossiilin.

Suomessa on kivikirjasta vain kannet. Esimerkiksi Britanniassa voi lukea melkein koko kirjan. Meillä on muinaisen, fossiilittoman peruskallion pinnalla tuoreen jääkauden merkit eikä juuri mitään siltä väliltä, mutta Walesissa voi kävellä fossiilipitoisilla kallioilla, joiden perusteella kambri-, ordoviki- ja siluurikausi nimettiin, ja sieltä on helppo siirtyä läheiselle vanhan punaisen hiekkakiven alueelle, joka muodostui Devonin mukaan nimettynä devonikautena. Keski-Englannissa voi ihailla kivihiilikauden kalkkimuodostumia, ja Kanaalin rannalla voi tunnelmoida kuuluisilla valkoisilla liitukautisilla jyrkänteillä.

Kaiken huippu on se, että briteillä on omalle muinaismerelleen jopa nimi. Sekä Suomen että Britannian kallioperä koostuu kahdesta eri-ikäisestä osasta, jotka ovat hitsautuneet yhteen välissä olleen valtameren sulkeutuessa. Lounais- ja Koillis-Suomi kuitenkin törmäsivät niin kauan sitten, että meren identiteetti on jäänyt vuosimiljardien hämärään. Sen sijaan Skotlannin ja Englannin välinen meri tunnetaan hyvin: se oli Japetus, joka aaltoili muinaismantereiden välissä puolisen miljardia vuotta sitten.

Näitä pohtiessani oivalsin tilanteen koko ironian. Suomessa ei ole fossiileja sen takia, että Suomi on ollut liian vuoristoinen maa juuri väärään aikaan. Suomen muinaisvuoristot olivat kylläkin kuluneet liki juuriinsa jo ensimmäisten silminnäkyvien eläinten ilmaantuessa. Peruskallion penteleemme oli kuitenkin vielä juuri sen verran ikävästi koholla, ettei jäänyt kunnollista vedenalaista pintaa, johon fossiilipitoisia sedimenttejä olisi kerrostunut.

No, se sentään lohduttaa, että Suomen ja sen ympäristön peruskalliokilpi eli Baltica oli itsenäinen ja merkittävä laattatektoninen toimija jo siinä vaiheessa, kun Pohjois-Amerikasta oli olemassa vasta Laurentiaksi kutsuttu pohjoisosa ja  Britannia piileskeli erillisinä Skotlannin suikaleena Laurentian kyljessä ja Englannin ja Walesin suikaleena jättiläismanner Gondwanan kupeessa. ;)

Kommentit (13)

Pentti S. Varis

http://www.nps.gov/grte/images/20071002172604.jpg

Vuoristot ja lumihuippuiset vuoret ovat tyypillisiä kokemuksen nimeltä awe (engl.) herättäviä kohteita. Psykologiassa on tehty tätä kokemusta koskeva merkittävä löydös: kiire häviää, kärsivällisyys kasvaa ja auttamishalu lisääntyy. Suomentaisin sanan awe tässä tapauksessa "kauneus on täydellinen"-kokemukseksi.

"..jaw-dropping moments made participants feel like they had more time available and made them more patient, less materialistic, and more willing to volunteer time to help others."

http://www.sciencedaily.com/releases/2012/07/120719161901.htm

Mutta on meillä kotonakin ko. kokemuksen helposti herättäviä kohteita: riekaloituvat sadepilvet, valoa virtaava iltarusko, tunturin kuve, metsälampi, suon selkä,..

Hypoteesini mukaan "kauneus on täydellinen"-elämys aktivoi lymfakiertoa ja saa aivojen eri osa-alueet hetkeksi yhdistymään.

Petri Riikonen

Pentti, hyviä pointteja. Juuri tuollaisia elämyksiä minäkin kaipaan luonnosta. Täällä pääkaupunkiseudun maisemissa saan niitä helpoimmin juuri mainitsemastasi taivaasta (pilvet, myös tähdet) ja ehkä meren ulapasta.

Mutta voimakkaimmat sellaiset elämykseni olen saanut muissa maissa: koralliriutan jyrjänteellä Siinain eteläkärjessä, missä kirkas vesi vaihtui syvyyttä kohti sinisen eri sävyistä mustaksi, viileänlauhkeassa sademetsässä Washingtonin osavaltion rannikolla, missä sammal- ja sanikkaispeitteisten jättiläispuiden latvat katosivat sumuun, sekä korkeiden Alppien alarinteillä, missä kesäilma oli niin kirkasta, että saattoi kuvitella ojentavansa kätensä ja melkein koskettavansa laakson takaisia lumihuippuja.

Nyt lomalla kävin Tennispalatsin taidemuseossa katsomassa Georgia O'Keeffen maalauksia. Oppaan mukaan O'Keeffe tavoitteli kuvissaan juuri kohteiden ylevöittämistä, ja siksi hän maalasi kukkia ja erämaamaisemia sillä tavoin kuin maalasi. Hän siis löysi ylevöitymisen tunnetta yksittäisistä kukanteriöistäkin.
http://www.hel.fi/hki/taimu/fi/Toimipisteet/Helsingin_taidemuseo_tennisp...

Minäkin olen koettanut opetella saamaan näitä kokemuksia pienistäkin asioita, mutta helpoimmin ne edelleen syntyvät silloin, kun voin tuntea itseni pieneksi ja luonnonvoimat suuriksi.

Metusalah

"Suomessa ei ole fossiileja sen takia, että Suomi on ollut liian vuoristoinen maa juuri väärään aikaan."

Eikös tämä logiikka mene siten, että jääkausi (kilometrien paksuinen jäämassa) on höylännyt peruskalliota myöten putipuhtaaksi kaikki eloperäisiä aineksia käsittävät komponentit Suomen maaperästä, käsittäen myös fossiileja todennäköisesti sisältäneet maakerrokset.
Tämän lisäksi Suomi ei kuulu mannerlaattojen liitoskohtiin. Esimerkiksi Aasian ja Intian mannerlaatat ovat vuosimiljardien saatossa puristuneet toisiaan vasten synnyttäen muun muassa Himalajan vuoriston; tästä syystä johtuen vaikkapa trilobiitteja löytyy Himalajalta yli kahdeksan kilometrin korkeudesta, vaikka trilobiitit ovat olleet merenpohjan muinaisia asukkeja.

Petri Riikonen

Metusalah, hyvä täsmennys.

Suomi ei tosiaan ole ollut mannerlaattojen liitoskohdassa sinä aikana, kun makroskooppista elämää on ollut. Kaikki vuoremme poimuttuivat niin muinoin, ettei silloin ollut vielä silminnäkyvää elämää eikä niihin siksi voinut tulla sellaisia kivettymiä kuin esimerkiksi Himalajan kiviin.

Mutta jos täällä olisi ollut fossiilipitoisia sedimenttikiviä silminnäkyvän elämän ajalta, niin tuskinpa jääkaudet olisivat niitä tuhonneet. Eihän jää hävittänyt niitä Britanniastakaan.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin nykykäsityksen mukaan 2,4 miljoonan viime vuoden jääkaudet höyläsivät vain joitakin metrejä Suomen pinnasta: lähinnä irtomaan sekä valmiiksi rapautuneet tai vahvasti haljenneet kalliopinnat. Kallioperän pinta oli kulunut lähelle nykytasoaan jo silmiinnäkyvän eläinkunnan aamuun eli vendi- ja kambrikauteen mennessä. Sitä ennen eroosio oli höylännyt vuoristoamme matalaksi peräti 15-18 kilometrin verran. Esimerkiksi geologi Eeva Mäkelä kirjoitti tästä lehtijutussamme jokunen vuosi sitten: http://www.tiede.fi/artikkeli/1064/elamme_tulivuoren_juurissa

Muuten, jos satun kirjoittelemaan täällä omiani, niin toivon, että joku paikalle sattuva geologi viitsii oikoa. Kun olen taustaltani biologi ja lueskelen geoaiheita lähinnä harrastuksena, saattaa olla, että ymmärrän jotain pieleen.

semafoori

Jääkausi kaivoi meille kullan esiin, jota löytyy sieltä täältä moreenimaasta.
Kulta on harvinaista maailmassa, mihin perustuu sen hinnanmuodostuskin.
Rajallinen hyödyke on arvokasta

Pentti S. Varis

Vaikka meillä onkin vähän vuoristoja, järviä meillä on sitäkin enemmän; Suomi on tuhansien järvien maa. Mutta mitä tapahtunee, jos yksi järvi kuivatetaan? Vastaus: Syntyy yhdeksiensatojen yhdeksienkymmenien yhdeksien järvien maa.

Olisi mukava tietää, esiintyykö Suomessa sellaista ilmiötä, kuin kerran näin Hurtigrutenin matkalla Norjassa. Korkealta vuorelta virtasi alas puro, mutta etäisyydestä johtuen virtaus ei lainkaan erottunut ja puro näytti jähmettyneeltä.

http://www.hurtigruten.fi/norway/

Petri Riikonen

Jääkaudet jättivät tuon tyyppisiä vesiputouksia jyrkkäpiirteisille vuoriseuduille. Kun ilmaston lämmetessä laaksojäätikkö ja sen pienemmät ja kalliota vähemmän syvälle uurtaneet sivujäätiköt sulivat, isosta laaksojäätiköstä jäi iso U-laakso (kuten Norjan vuonot, joissa nouseva merenpinta upotti U-laaksojen pohjia) ja sivujäätiköistä korkeammalle päättyviä "riippuvia laaksoja". Riippuvan laakson reunalta vesi virtaa U-laaksoon putouksena.
http://www.scalloway.org.uk/phyl12.htm

Jos Suomessa on yhtään sellaista paikkaa, niin se voisi varmaankin olla Kilpisjärven tienoilla (mutta en tiedä, onko siellä sellaista). Käsivarren pää on ainoa paikka, missä Skandien vuoristo ulottuu hitusen Suomen puolelle. Tuo Norjan vuonotkin muodostava vuoristo on Fennoskandian ainoa niin nuori vuoristo, että se oli vielä tällä jääkausiajalla jyrkkäpiirteinen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Skandit

Pentti S. Varis

Sibeliuksen 4. sinfonia on varmaan saanut syntynsä Kolille tehtyjen retkien tarjoamista vaikutteista (vaikka hän itse pyrki vähättelemään yhteyttä). Koli on varmaan yksi hienoimmista vuorista maassamme. Kolin huipulta katsottuna Pielisellä kulkevien laivojen vanat järvessä näyttävät lumoavan jähmettyneiltä.

http://www.google.fi/search?q=Koli&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo=u&sourc...

Eräät tietynlaiset pilvet, joita näkyy yleensä vain syksyisin, saavat minut pakonomaisesti ajattelemaan Sibeliuksen 7. sinfoniaa. En löytänyt edes kuvia näistä lohkaremaisista pilvistä, joissa soivat Sibeliuksen matalat, tummat soinnut, joiden helmassa ikäänkuin 7. sinfonian kiehuva ydin lepää. Eivät ne ole cumulus fractus-pilviä, mutta vähän sinnepäin:

http://www.google.fi/search?q=cumulus+fractus+clouds&hl=fi&prmd=imvns&tb...

Pilvitaivaalla tapahtui muuten 80-luvun alussa merkillinen ilmiö. Olin juuri (1981) alkanut perehtyä itseorganisaatioon ja pilvitaivas tarjosi päivittäin paljon itseorganisaatiokuvioita: oli pitsipilviä täynnä tyypillisiä kuusikulmioita, jaksollisia viirupilviä ja vaikka mitä. Joka päivä seurasin niitä, mutta tuossa 83 - 84 -tienoilla ne kävivät yhä harvinaisemmiksi ja loppuivat 90-luvulle tultaessa melkein kokonaan. Enää niitä ei esiinny milloinkaan. Arvelen, että syynä on jokin kemiallinen aine tai sen poissaolo ilmakehässä.

Pentti S. Varis

Yksi etu siitä, että Suomen valtaisat vuoristot olivat kuluneet pois jo miljoonia vuosia ennen viimeisintä jääkautta, on hiidenkirnujen paljous. Miten hiidenkirnut ovat syntyneet? Geologit uskovat, että kestävä jauhinkivi on alkanut pyöriä heikommin kulutusta kestävässä peruskalliossa. Pyörimisvoiman jauhinkivi on saanut kilometrien paksuisen jääkerroksen alaosassa virtaavista suuripaineisista sulamisvesistä.

http://www.google.fi/search?q=hiidenkirnut&hl=fi&prmd=imvns&tbm=isch&tbo...

Geologien teoriaa eivät aivan kaikki ole tahtoneet uskoa. On ehkä vaikea kuvitella, miten veden pyöritysvoima voisi olla ulottunut esimerkiksi syvimpien, liki 20m syvien kirnujen pohjalle. Kaikista kirnuista ei tiettävästi ole löytynyt jauhinkiviäkään. Lisäksi kirnumaisia muodostumia on löydetty Afrikasta, jossa jääkautta ei uskota edes olleen:

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Bourke%27s_Luck_Potholes.jpg

Itävallasta, Saksasta ja alpeilta on löytynyt paljon hiidenkirnuja, mutta osa niistä saattaa olla miljoonia vuosia vanhempia kuin meikäläisten kirnujen uskotaan olevan. Ne voivat olla peräisin noilla alueilla vallinneilta aiemmilta jääkausilta.

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4kausi_Alpeilla

Petri Riikonen

Kirjassa Jääkaudet (toim. Marjatta Koivisto, WSOY 2004) mainitaan hiidenkirnuista, että niitä voi syntyä, kun kalliota hiovia kiviä liikuttelee putous, voimakas pyörre tai rantatyrsky. Ja jäätikön alla vaikuttaa vielä tosiaan se sulamisevesien suuri paine. Ehkä nämä erikseen tai yhdistelminä selittävät kaikki erilaiset paikat, mihin hiidenkirnuja on maailmassa muodostunut.

pete

No mihikäs sitä kirnuja kaivattaisinkaan. Malmia löytyy tietyinpaikoin. Eläköön kaivosyhtiöt jotka saavat tehdä mitä sattuu ja paljon enemmänkin!

Kari Vikanti

Olen ilmeisesti ollut väärässä kuvitellessani Ateneumin portaikon fossiileja itämeren muinaisiksi olioiksi?

Petri Riikonen

Ovathan ne ilmeisesti muinais-Itämeren olioita, mutta ei oikosarvia sisältävää kalkkikiveä tietääkseni ole löydetty Suomen alueelta, vaan se on rahdattu rakennuskiveksi etelämpää.

Seuraa 

Tieteen tykkääjä

Petri Riikonen on Tiede-lehden toimitussihteeri ja mikrobiologi, jota kiinnostaa elämä, maailmankaikkeus ja kaikki. Hän etsii tieteestä hyötyjä ja iloja.

Teemat

Blogiarkisto