Kirjoitukset avainsanalla Tiede Luonto

Metson koti on mennyttä. Metsäkoneen koura on käynyt kylässä ja murjaissut parin hehtaarin aukon männikköön. Vielä keväällä siinä elämöi kymmenen ukkometson soidin. 

Tuskinpa vaan ensi vuonna. Ei ole enää paikkaa eikä metsän suojaa.

Kohta aukolla pystyy vaivoin liikkumaan mätästyksen takia. On vain vaikeakulkuista ryteikköä ja sadoittain hirvikärpäsiä. Mustikkasato on menetetty ehkä vuosikymmeniksi. 

Avohakkuu on yksi viime aikojen kuumottavimmista metsäkiistoista. Siinä koko palsta parturoidaan kerralla puhtaaksi. Eri hakkuutapojen haitoista ja hyödyistä väitellään niin tiedepiireissä, lehtien yleisönosastoilla kuin sosiaalisessa mediassa.

Maallikoiden keskuudessa avohakkuun ymmärtäjät ovat harvassa: metsä, luontoarvot, maisema, hiilinielu ja jopa omat sijoitustuotot tärvellään, jos koko puusto pannaan sileäksi. Tällä menolla tosimetsät katoavat, viimeiset erämaat hupenevat ja eliölajit ajautuvat tuhon partaalle, somessa muristaan.

Keskustelusta voi saada sen kuvan, että Suomessa metsiä hakataan holtittomasti euron kiilto silmissä. Todellisuudessa metsien käsittelystä ei ole yhtä totuutta. Avohakkuiden haitat eivät ole kiistattomia, eikä luonnon alamäki ole kiveen hakattu. 

Monien metsälajien uhanalaistuminen on jopa hidastunut. Yhtä paljon löytyy lajeja, joiden tilanne ei ole kohentunut, päinvastoin. Kaikkia uhanalaisia eivät kuitenkaan erityisesti uhkaa ihminen tai metsätalous. Ne ovat luonnostaan harvinaisia.

Suomen maa-alasta noin kolme prosenttia on täysin luonnontilaisia metsiä. Se on enemmän kuin missään muussa läntisen Euroopan maassa.

Avoimet alueetkin kuuluvat luontoon. Metsä uudistuu palojen ja myrskyjen seurauksena. Hakattu aukko matkii metsän omaa kiertokulkua.

Miksi lähimetsän hakkuuaukko tai metson kodin menetys sitten tuntuu meistä niin pahalta? Yksi selitys kuulostaa luontevimmalta: Suomessa on muiden Pohjoismaiden tavoin laajat jokamiehenoikeudet. Täällä kuka tahansa saa marjastaa, sienestää ja muuten vaan tallustella metsissä mielin määrin kysymättä lupaa omistajalta. Vaikka metsä ei ole oma, se tuntuu siltä. Ikiaikaisen mustikkapaikan menetys viiltää sielua. Se on kuin märkä rätti metsänystävän kasvoille.

Maallikon perspektiivi ei ulotu sinne minne metsänomistajan, yli viidenkymmenen vuoden päähän. Siinä vaiheessa aukossa humisee taas vankka puusto. Luonto on jatkumo, se ottaa omansa takaisin aikanaan.

No. Sitä minä en ole enää todistamassa.

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalaisen rakkain luonto avautuu kodin lähistöltä. Kuva: <span class="photographer">Getty Images</span>
Suomalaisen rakkain luonto avautuu kodin lähistöltä. Kuva: Getty Images

Paras luontokokemus saattaa löytyä kaupungista.

Takapihalla käy kuhina. Korea fasaanikukko ja sen kolme naarasta astelevat edestakaisin nurmikolla. Keväthuumassa touhuileva seurue ei välitä minusta tuon taivaallista.

Kukko tekee tämän tästä itseään tiettäväksi kiekaisemalla kimeän soidinhuudon ja päräyttämällä siipiään. Samalla se hypähtää puolisen metriä ilmaan.

Fasaaninherran keikarointia on suorastaan hellyttävää katsella. Se on kuin menestystä janoava sliipattu bisnesmies – hieman säälittävä, mutta yritteliäs.

Aitoja luontoelämyksiä voi kokea ihan kotikulmilla. Minulle fasaanikukon epävireinen rääkäisy on takuuvarma kevään merkki. 

Monille suomalaisille kaupunkipuisto saattaa olla tärkein ja jopa ainoa kosketus luontoon. Siinä ei ole mitään surkuteltavaa. Aarniometsä ja kaupunkipuistikko tarjoavat erilaisia luontokokemuksia, mutta toinen ei ole välttämättä toista huonompi.

Kaupunkiluonto on rikkaampaa kuin äkkiseltään luulisi. Esimerkiksi Helsingistä voi löytää yhtä monipuolista lajistoa kuin pohjoisen erämaista. Ei mitään ikimetsää, mutta yhtä oikeaa ja parhaimmillaan hienoa kuin niin sanottu villi luonto. 

On reheviä lehtoja ja karuja kalliomaita. On hienoja kosteikkoja, saaria ja merenrantoja. On vanhoja metsiä kääpäisine lahopuineen ja hyönteistoukkineen. Pääkaupungin sydämessä sijaitsevan keskuspuiston lahottajalajistoa on verrattu valtakunnallisesti arvokkaiden suojelumetsien lajistoon.

Maailmankuulu ekologi Edward Wilson esitti 1980-luvulla, että meillä ihmisillä on synnynnäinen, geeneistä kumpuava kaipuu luontoon. Wilson kutsui ominaisuutta biofiliaksi. Sen mukaan kaikki eläimet ihminen mukaan lukien etsivät vaistomaisesti olemassaolonsa kannalta parasta ympäristöä. Siksi tunnemme metsän siimeksessä olomme niin kotoisaksi.

Totta tai ei, helposti saavutettava kaupunkiluonto on vastaus ikiaikaiseen kaipuuseen. Meidän on vain huolehdittava siitä, että urbaanista ympäristöstä löytyy riittävästi puistoja ja muita vehreitä henkireikiä.

Kädessäsi on uuden Tiede Luonto -lehden ensimmäinen numero. Me lupaamme toimituksessa pitää huolen siitä, ettei luonnosta nauttimiseen tarvitse nähdä turhan suurta vaivaa. Ota mukava asento ja uppoudu lehteen – pääset elämysmatkalle matkustamatta yhtään mihinkään. Ymmärrät paremmin sekä itseäsi että muuta luontoa.

Kommentit (2)

Seuraa 

Totta toistaiseksi

Jukka Ruukki on Tiede-lehden päätoimittaja, joka poistaa varmistimen kuullessaan sanan tieteellisesti todistettu. Hän jakaa pääkirjoituksensa tässä blogissa.

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat