Metson koti on mennyttä. Metsäkoneen koura on käynyt kylässä ja murjaissut parin hehtaarin aukon männikköön. Vielä keväällä siinä elämöi kymmenen ukkometson soidin. 

Tuskinpa vaan ensi vuonna. Ei ole enää paikkaa eikä metsän suojaa.

Kohta aukolla pystyy vaivoin liikkumaan mätästyksen takia. On vain vaikeakulkuista ryteikköä ja sadoittain hirvikärpäsiä. Mustikkasato on menetetty ehkä vuosikymmeniksi. 

Avohakkuu on yksi viime aikojen kuumottavimmista metsäkiistoista. Siinä koko palsta parturoidaan kerralla puhtaaksi. Eri hakkuutapojen haitoista ja hyödyistä väitellään niin tiedepiireissä, lehtien yleisönosastoilla kuin sosiaalisessa mediassa.

Maallikoiden keskuudessa avohakkuun ymmärtäjät ovat harvassa: metsä, luontoarvot, maisema, hiilinielu ja jopa omat sijoitustuotot tärvellään, jos koko puusto pannaan sileäksi. Tällä menolla tosimetsät katoavat, viimeiset erämaat hupenevat ja eliölajit ajautuvat tuhon partaalle, somessa muristaan.

Keskustelusta voi saada sen kuvan, että Suomessa metsiä hakataan holtittomasti euron kiilto silmissä. Todellisuudessa metsien käsittelystä ei ole yhtä totuutta. Avohakkuiden haitat eivät ole kiistattomia, eikä luonnon alamäki ole kiveen hakattu. 

Monien metsälajien uhanalaistuminen on jopa hidastunut. Yhtä paljon löytyy lajeja, joiden tilanne ei ole kohentunut, päinvastoin. Kaikkia uhanalaisia eivät kuitenkaan erityisesti uhkaa ihminen tai metsätalous. Ne ovat luonnostaan harvinaisia.

Suomen maa-alasta noin kolme prosenttia on täysin luonnontilaisia metsiä. Se on enemmän kuin missään muussa läntisen Euroopan maassa.

Avoimet alueetkin kuuluvat luontoon. Metsä uudistuu palojen ja myrskyjen seurauksena. Hakattu aukko matkii metsän omaa kiertokulkua.

Miksi lähimetsän hakkuuaukko tai metson kodin menetys sitten tuntuu meistä niin pahalta? Yksi selitys kuulostaa luontevimmalta: Suomessa on muiden Pohjoismaiden tavoin laajat jokamiehenoikeudet. Täällä kuka tahansa saa marjastaa, sienestää ja muuten vaan tallustella metsissä mielin määrin kysymättä lupaa omistajalta. Vaikka metsä ei ole oma, se tuntuu siltä. Ikiaikaisen mustikkapaikan menetys viiltää sielua. Se on kuin märkä rätti metsänystävän kasvoille.

Maallikon perspektiivi ei ulotu sinne minne metsänomistajan, yli viidenkymmenen vuoden päähän. Siinä vaiheessa aukossa humisee taas vankka puusto. Luonto on jatkumo, se ottaa omansa takaisin aikanaan.

No. Sitä minä en ole enää todistamassa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Totta toistaiseksi

Jukka Ruukki on Tiede-lehden päätoimittaja, joka poistaa varmistimen kuullessaan sanan tieteellisesti todistettu. Hän jakaa pääkirjoituksensa tässä blogissa.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat