Muistiinpanovälineitä. Kuva Kari Shea / Wikimedia Commons

 

Kolme amerikkalaista tutkijaa ja toimittajaa, Helen Pluckrose, Peter Boghossian ja James Lindsay paljastivat viime viikolla pitkäaikaisen huijauksensa. He kirjoittivat puolentoista vuoden ajan tekaistuja tutkimusartikkeleita, joita he lähettivät useisiin ihmistieteiden julkaisusarjoihin. Loppujen lopuksi kahdestakymmenestäyhdestä jutusta seitsemän julkaistiin. Suomessa muun muassa Tekniikan Maailma, Iltalehti ja Helsingin Sanomat (joka muuten nimitti huijausta "ratkiriemukkaaksi") uutisoivat tapauksesta.

Huijauksen tekijät ilmoittivat motiivikseen paljastaa kuinka merkittävä osa tieteenaloista on epäkohtatieteitä (grievance studies), joita leimaa poliittinen ja tieteeseen kuulumaton motivaatio. Esimerkeiksi he mainitsevat esimerkiksi sukupuolentutkimuksen, sosiologian ja kasvatusfilosofian.

Reaktiot paljastukseen ovat vaihdelleet laidasta laitaan: huijausta on pidetty äärioikeistolaisena hyökkäyksenä tiedettä kohtaan, osana amerikkalaista kulttuurisotaa, esimerkkinä siitä miten tieteentekijöiden julkaisupaineet johtavat hätäisiin vertaisarviointeihin, todisteena että vasemmistolaiset voimat ovat vallanneet yhdysvaltalaisen yliopistomaailman, osoituksena tieteellisen julkaisumallin toimimattomuudesta, postmodernismin tuomiona, näytteenä akateemisen maailman siiloutumisesta, osoituksena julkaisutoiminnan taloudellisen mallin haasteista tai esimerkkinä kaikista yliopistojen perusongelmista.  Lyhyesti ottaen: huijaus oli todellinen Roschach-testi, jossa kukin voi nähdä juuri sen minkä haluaakin.

Itse en ole varma voiko huijauksesta päätellä juuri mitään. Oma päätelmäni on tämä: jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

 

En ole erityisen vakuuttunut huijauksen lähtökohdista. Boghossian ja Lindsay kirjoittivat viime vuonna Conceptual Penis -huijauspaperin (pdf), jossa he analysoivat, että miehisyys on pahasta ja kaiken syynä on penis. He eivät onnistuneet saamaan paperiaan kovatasoiseen lehteen. Tämänkertainen huijaus vaikuttaa uudelta, laajemmalta yritykseltä.

Tällä kertaa Pluckrose, Boghossian ja Lindsay syyttivät tiettyjä tieteenaloja epäkohtien nostamisesta toimintansa keskiöön. Oma ironinen lisänsä tietenkin on, että loppujen lopuksi heidän oma selvityksensä oli samankaltaisten poliittisten intohimojen ajamaa. Huijauksen vakavastiotettavuutta vähentää myös, että he tekevät selväksi, että he ovat liikkeellä marttyyreinä: Areon jutussa he mainitsivat, että tämän huijauksen takia heillä ei todennäköisesti ole tulevaisuutta tiedemaailmassa.

Huijauksen tekijöiden tulevaisuuden näkymät tiedemaailmassa ovat epäilemättä kehnot. Se johtuu muutamasta seikasta, jotka vaivaavat huijauksessa. Ensinnäkin, osassa julkaisuista tutkijat sepittivät tutkimusaineistoja. He siis keksivät valtavat määrät aineistoja, joita väittävät keränneensä. Tämä tarkoittaa, että he yksinkertaisesti syyllistyivät tutkimusvilppiin. Toiseksi, huijauksen tekijät kuvaavat huijaustaan tieteelliseksi tutkimukseksi ja ovat rakentaneet lehtijutustaan tutkimusartikkelinkaltaisen. He esimerkiksi kuvaavat tutkimusmenetelmäänsä reflektiiviseksi etnografiaksi. Tämä on liioittelua, koska tutkimukseksi tämä ei taivu: menetelmät ovat liian epämääräisiä ja johtopäätöksiä yliampuvia. Kolmanneksi, nähtävästi huijaukselle ei ollut minkään yliopiston eettisen toimikunnan hyväksyntää. Jos kyseessä siis oli tutkimus, se oli epäeettinen.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä vertaisarvioinnista.

Vertaisarvioinnin tarkoitus ei ole karsia joukosta huijareita. (Janne Korhonen kirjoittaa tästä hyvin blogissaan.) Tutkimusartikkeleita arvioidaan siltä pohjalta, että niitä pidetään aitoina. Vertaisarvioijilla on harvoin aikaa, resursseja tai taitoa lähteä arvioimaan sitä, onko tutkimusartikkelin lehteen lähettäneellä tutkijalla puhtaita jauhoja pussissa. Etenkin jos tutkija väittää keränneensä aineistoa, se otetaan tosissaan.

Tutkimusaineiston tekaiseminen saakin tämän huijauksen maistumaan happamalta. Koirien parittelua koskevassa huijausartikkelissa on mukana tuhansien havaintokertojen aineisto. Riippumatta siitä, minkälaisen teoreettisen viitekehyksen kautta tutkijat tätä tarkastelevat, tämä on mielenkiintoinen aineisto.  Sosiaalipsykologian professori Olivier Klein muun muassa kommentoi Sex Roles -lehdessä julkaistua artikkelia miesten tavasta puhua naisista ravintolassa, että se on ihan järkevän oloinen artikkeli.

Vertaisarvioinnin tarkoitus on parantaa tutkimusartikkeleiden laatua. Tarkoitus on kirkastaa ja selkeyttää tulosten esittämistä ja julkaisun ulkoasua. Kun itse vertaisarvioin artikkeleita, pääsääntöisesti suurin osa kommenteistani koskee artikkeleiden johtopäätöksiä: voiko tällä aineistolla ja analyysillä vetää niitä johtopäätöksiä, joita artikkelien kirjoittajat ovat kirjoittaneet. Tutkijat yleensä pyrkivät tekevät hieman liian rohkeita johtopäätöksiä ja niitä sitten vertaisarvioijana ammun alas.

Loppujen lopuksi, 21 artikkelia lähetettiin 48 kertaa eri lehtiin ja 7 niistä hyväksyttiin. Tämä ei ole erityisen huono lopputulema: suurin osa huijauksista ei päässyt läpi. Huijausartikkeleiden päätyminen lehtiin tietenkin on itse lehdille noloa. Huijauksen on syytä johtaa lehden toimittajien tutkiskeluun siitä, miksi näin kävi.

 

Huijauksen perusteella on vaikea sanoa mitään yleistä tieteenaloista.

Huijarit lähettivät artikkeleitaan vain tiettyjen alojen lehtiin. Näistä osa selvisi oivasti – esimerkiksi sosiologian alan lehdistä kukaan ei hyväksynyt huijausartikkeleita. Huijarijoukko ei kuitenkaan testannut esimerkiksi luonnontieteellisiä, lääketieteellisiä tai ympäristötieteellisiä lehtiä, joten emme voi sanoa, ovatko humanistisen alan lehdet erityisen huonoja karsimaan epäkelpoja artikkelikandidaatteja.

Todistettavasti kullakin tieteenalalla on omat ongelmansa, eikä ongelmat ole pelkästään humanististen alojen ongelma. Omia lempivilppejä on huijausalkuaine: Physical Review Lettersissä muun muassa julkaistiin artikkeli uudesta alkuaine 116:sta, josta pari vuotta myöhemmin selvisi, että sitä ei ollut olemassakaan.

Psykologiassa on jo pitkään vellonut niin sanottu replikaatiokriisi: monia klassisia psykologian tutkimustuloksia on kyseenalaistettu, kun tutkimuksia ei ole pystytty toistamaan. Tämä mielestäni osoittaa ennen kaikkea sen, että tiedejulkaisemisen suhteen ei ole syytä menettää toivoaan: tiede on alalla kuin alalla itseään korjaava prosessi.

 

Hyväksi vertailukohdaksi huijaukselle voisi nostaa Diederik Stapelin tapaus. Stapel toimi sosiaalipsykologian professorina Groningenin ja Tilburgin yliopistoissa, kunnes hän jäi kiinni vilpistä vuonna 2011. Stapel oli väärentänyt tutkimusaineistojaan ainakin 13 vuoden ajan, ja hänen tutkimusartikkeleistaan ainakin 58 on vedetty pois julkaisusarjoista.

Stapel ei jäänyt huijauksistaan kiinni vertaisarvioinnin takia, vaan koska hänen alaisensa alkoivat epäillä tutkimusmenetelmiä.

Stapelilla oli suhteellisen pitkä ura, jonka aikana hän tekaisi useita tutkimusaineistoja. Hänkin tiesi, että jos kirjoittaa muodikkaasta aiheesta samoin kuin muut ihmiset ajattelevat ja tekaisee mielenkiintoista tutkimusaineistoa, tieteellinen artikkeli julkaistaan.

Kommentit (5)

Matias Slavov

Eikö tapauksesta voi päätellä, että arvijoitsijoiden moraalis-poliittiset kannat vinouttavat julkaisupäätöksien tekemistä? Sokalin huijauksessa oli kyse samasta: liehitellään lehden ideologiaa.

Huomio

Olipas kova puolustuspuhe. Aika monta asiaa meni myös metsään. Mites tämän tiede-etiikan osalta tilanne nyt olikaan? Lupia pitää kysellä, mutta se on ihan OK, että eettisiä ja moraalittomia johtopäätöksiä esitetään tieteen kaavussa?

Vierailija

Tuo on kylläkin ongelma erityisesti sosiaalitieteissä. Kun on valmiit arvot ja aatteet, kuten erityisesti sukupuolen tutkimuksessa, niin on mahdotonta voida tehdä objetiivista tutkimusta, jossa otetaan kaikki tekijät huomioon.

Korrelaatio ei implikoi kausaliteettia ei tunnu merkitsevän mitään näille "tieteilijöille".

Atomisti
Liittynyt11.10.2018
Viestejä4

Ehkä kirjoittajat eivät olleet tarpeeksi taitavia. On kai selvää, että - esimerkiksi - sukupuolentutkimuksessa "penis on paha" on lukuisien artikkelien lähtökohta ja lopputulema. Jos tohon perustuvaa artikkelia ei saa julkaistua, ei ehkä vain ole omaksunut feminististä diskurssia tarpeeksi hyvin.

Grievance, muuten, ei oikein käänny epäkohdaksi eikä grievance studies siten epäkohtatieteeksi. Valittelututkimus? No, ei toikaan ole kyllä täsmälleen sama asia.

Vierailija

Eikös joissakin maksullisissa tiedesarjoissa ole julkaistu jo tekoälyn tuottamiakin artikkeleita? Eli siis aivan puutaheinää olevia juttuja on julkaistu mukamas tieteellisinä tuotoksina. Toki kaikki tieteentekijät ymärtävät mistä siinä on kyse eivätkä haksahda uskomaan sellaisiin satuihin mutta lehdistö ei ehkä tajua lukevansa ns. predaattorijulkaisua.

Seuraa 

Kaiken takana on loinen

Tuomas Aivelo on ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Hän karkaa arjestaan tutkimaan Helsingin viemärirottia, punkkeja ja metsämyyriä Alpeille, pohtimaan biologian oppimista tai ihan vain ihastelemaan loisia.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Heinäkuu
2016
2015
2014