Vastaus

BCK
Liittynyt9.7.2010
Viestejä6960
HooFoo

Jos ei ole kohtalaista varmuutta isyydestä, niin ei ole geneettisesti mielekästä huolehtia pennuista. Eli parisuhde ensin ja mitä paremmin huolehtii pennuistaan, sitä paremmin omat geenit pääsevät eteenpäin.

En tiedä geneettisestä mielekkyydestä, mutta ihmisellä on kyllä kyky kiintyä esimerkiksi ottolapsiinsa, ja kyky kohdella heitä "melkein" yhtä hyvin kuin geneettisiä jälkeläisiään.  Kirjoitin tuon melkein-sanona tuohon, koska on tilastollisesti himpun verran todennäköisempää, että adoptiovanhempi kaltoinkohtelee adoptiolastaan verrattuna siihen, että ihminen kaltoinkohtelee geneettistä jälkeläistään. Muistaakseni erot olivat tilastollisesti merkittäviä, mutta pieniä.

Luulen, että tämä kyky kiintyä myös "muiden pentuihin", on sivutuote geneettisesti ohjelmoidusta kyvystä tuntea vanhemman rakkautta lapseensa.

Simpansseillakin tiedetään esiintyvän "adoptioita", esimerkiksi eräs simpanssinuorukainen adoptoi orvon simpanssipienokaisen eräässä Jane Goodallin kirjassa, jonka nimeä en muista.