Vastaus

HooFoo
Liittynyt30.9.2006
Viestejä813
BCK
HooFoo

Jos ei ole kohtalaista varmuutta isyydestä, niin ei ole geneettisesti mielekästä huolehtia pennuista. Eli parisuhde ensin ja mitä paremmin huolehtii pennuistaan, sitä paremmin omat geenit pääsevät eteenpäin.

 

En tiedä geneettisestä mielekkyydestä, mutta ihmisellä on kyllä kyky kiintyä esimerkiksi ottolapsiinsa, ja kyky kohdella heitä "melkein" yhtä hyvin kuin geneettisiä jälkeläisiään.  Kirjoitin tuon melkein-sanona tuohon, koska on tilastollisesti himpun verran todennäköisempää, että adoptiovanhempi kaltoinkohtelee adoptiolastaan verrattuna siihen, että ihminen kaltoinkohtelee geneettistä jälkeläistään. Muistaakseni erot olivat tilastollisesti merkittäviä, mutta pieniä.

Luulen, että tämä kyky kiintyä myös "muiden pentuihin", on sivutuote geneettisesti ohjelmoidusta kyvystä tuntea vanhemman rakkautta lapseensa.

Simpansseillakin tiedetään esiintyvän "adoptioita", esimerkiksi eräs simpanssinuorukainen adoptoi orvon simpanssipienokaisen eräässä Jane Goodallin kirjassa, jonka nimeä en muista.

Pennun etuhan on herättää kaikissa aikuisissa suojelu- ja hoivausreaktioita. Tässä auttaa neoteeniset eli lapsenomaiset piirteet. Itseasiassa ihminen itsessään on neoteeninen apina, ruumiin mittasuhteet on vauva-apinan mittasuhteita. Olisiko evoluutio sattunut hyödyntämään tässä hoivaviettiä parisuhteen eduksi?

Vaalimatematiikkaa: Jos et äänestä, niin äänestät sitä jota eniten vastustat.
Kopiointi + muuntelu + valinta => universaali evoluutio
Reality, not faith, has still the best resolution and interface