Elämän tarkoituksen määritelmä.

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Kävin eilen elämäni ensimmäisen kerran huutokaupassa. Hämmästyin sitä, että siellä oli niin paljon miehiä. Kulttuuritilaisuuksissa heitä ei näy, mutta huutokauppa kai vetoaa heidän kilpailuviettiinsä, samoin kuin urheilukilpailut. Menin huutokauppaan siksi, että tiesin siellä olevan myynnissä kaksi äitini pienoisfreskoa ja halusin nähdä ne. Minua kiinnosti myös kenen luota ne saivat kodin, mutta en saanut tietää, koska ostaja ei ollut paikalla, vaan hoiti huutamisen puhelimella. Freskot menivät halvalla, kumpikin alle 200 euron. Minua suretti äitini takia. Hän kuoli vain 46-vuotiaana maattuaan sitä ennen puolitoista vuotta sairaalassa liikuntakyvyttömänä. Hän kuoli iässä jossa naisen luova kausi vasta alkaa, kun lapset ovat niin isoja, että energiaa alkaa vapautua muuhunkin kuin lapsista ja perheestä huolehtimiseen.E.J. V.( todennäköisesti Vehmas) kirjoitti Uudessa Suomessa mm. että Anja Konkka ”on ryhdyttyään freskomaalaukseen yllättävästi vapautunut ja päässyt usein ilahduttaviinkin tuloksiin […] Freskotauluissaan hän liikkuu omalla alueellaan, lastensa ja kissojensa parissa, joita kuvatessaan hän luo näkyviin lapsenomaisen naiivin ja viattomuudessaan viehättävän maailman. Tosin kuvaustavassa on avuttomuutta, mutta siinä on myös vastaansanomatonta aitoutta, tiettyä persoonallista totuutta, johon kömpelyyskin liittyy kuin luonnostaan. Se ikään kuin kuuluu tyyliin. He valmistuivat vuonna 1927 yhteiskunnalliselta korkeakoulusta, josta tuli myöhemmin Tampereen yliopisto. He olivat ensimmäiset, jotka suorittivat Suomessa sanomalehtitutkinnon, Forrströmia lukuun ottamatta. He olivat Vilanderin ihmeneloset. Isäni oli tuolloin vasta 23-vuotias. Kravatti ja kauluspaita piti olla, kun hän nyt oli valmistunut herra toimittaja. Koulun rehtori Yrjö Ruutu otti hänet isällisten siipiensä suojaan ja antoi hänelle päätoimittajan pestin perustamaansa Päivän Uutiset – nimiseen lehteen. Yrjö Ruutu perusti 30-luvun alussa puolueen nimeltä Suomen Kansallissosialistinen Liitto ( SKSL), jolla ei ollut mitään tekemistä saksalaisen natsismin kanssa, ja pyysi isääni puoluesihteeriksi. Isäni puolueura kesti pari kolme vuotta. Hän sanoutui irti puoluehommista kolmekymmentävuotiaana. Yrjö Ruutu liittyi myöhemmin SKDL:n ( Suomen Kansandemokraattisen Liiton) jäseneksi ja hänest tuli Kouluhallituksen pääjohtaja. Nämä tiedot ovat peräisin Henrik Ekbergin kirjasta Führerns trogna följeslagare. Yrjö Ruutu ja isäni eivät tosin olleet kovin uskollisia führerille. Mutta Ekbergin kirja on perusteellisin tutkimus suomalaisesta natsismista, minkä minä tiedän. Kirjasta on peräisin alla oleva Tove Janssonin pilakuva natsien sodanjälkeisestä muodonmuutoksesta puhtaiksi pulmusiksi. Se on vuodelta 1945. Kuva on aika epäselvä, mutta kuvan oikeassa alakulmassa portailla seisoo pieni musta muumihahmo, joka on menossa natsien metamorfoosilaitteeseen. Kirjamessuilla ( siitä enemmän Sanat-blogissa) tapasin Sammakon osastolla nuoren naisen, joka toi minulle tervehdyksen puolen vuosisadan takaa. Hän kertoi, että tuntee naisen joka oli meillä kesätyttönä 12-vuotiaana. Muistin tytön heti kun hän sanoi nimen (se oli Anita). Minä olin siihen aikaan yhdeksänvuotias. Hän oli kaunis vaalea tyttö, juuri sellainen kuin minä olisin halunnut olla. Olin sekä kade että mustasukkainen hänelle, koska äitini maalasi ja piirsi häntä, eikä minua. Äidillä oli muitakin lapsimalleja, mutta en muista heitä, ehkä siksi että en kokenut heitä kilpailijoikseni. Minulla on tunnemuisti, en pysty muistamaan menneisyydestäni mitään, mikä ei ole tavalla tai toisella ole koskettanut tunteitani. Alla olevan pieniosfreskon mallina on saattanut olla kaunis Anita sekä vaalea- että tummatukkaisena. Fresko on muistaakseni Käpylän kirjaston henkilökunnan huoneessa. Myöhemmin illalla katsoin telkkarista loppuosan ranskalaisesta elokuvasta Roolipeli (La Répétition, ohj. Catherine Corsini), joka kertoi kahden nuoren naisen suhteesta. Toinen oli näyttelijä, ja toinenkin olisi halunnut olla näyttelijä, mikäli ymmärsin oikein. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt elokuvan aikaisemmin, niin tuttuja olivat naisten intensiiviset tunteet: kateus ja mustasukkaisuus, ja mitä kaikkea nuo tunteet saivatkaan aikaan. Helsingin Sanomien miespuolinen kriitikko (Timo Peltonen) ei ymmärtänyt naisten tunteita ja suhtautui arvostelussaan elokuvaan penseästi. Vaikeata miehen on ymmärtääkään naisten välisiä suhteita ja tunteita, kun ei hänellä ole niistä mitään kokemusta, ja ylipäänsäkään Suomessa ei ymmäretä tunteita, vaan niihin suhtaudutaan kielteiesti, toisin kuin Ranskassa. Elokuvan loppu oli yllä kyllä aika klisheinen, teatteriuralla menestystä saanut nainen jäi yksin sateeseen kävelemään, kun taas hänen nuoruudenystävänsä, joka ei päässyt haaveistaan huolimatta päässyt teatteriuralle, ajoi miehensä kanssa autolla sateelta suojssa menestyneen mutta yksinäisen ex-ystvättären ohi kadulla. Tyhmä loppu, enpä olisi uskonut että naisohaaja olisi päätynyt tuollaiseen ratkaisuun, että parisuhde on sittenkin naiselle onnelisempaa kuin menestyminen taiteellisella uralla. Vahinko, etten nähnyt elokuvaa alusta loppuun. Aika harvoin saa nähdäkseen tai lukeakseen naisten/ tyttöjen välisistä syvistä ja mustista tunteista. Ne eivät kai sitten ole yht tärkeitä kuin miehen ja naisen väliset tunteiden jännitteet. Alla olevat Natalia Ginsburgin sanat kirjoitan itselleni muistiin, etten unohtaisi niitä sitten kun kirja joskus toivon mukaan on valmis ja lähtee maailmalle arvosteltavaksi ja luettavaksi:
”On yksi asia, jota kirjoittajan ei luultavasti koskaan pitäisi tehdä: kärsiä määrättömästi negatiivisesta kritiikistä tai hiljaisuudesta joka lankeaa hänen teoksensa ylle. Kun annamme ylimitoitettua ja olennaista merkitystä teoksemme menestykselle, paljastamme meissä itsessämme piilevän rakkauden puutteen tätä teosta kohtaan. Jos olemme rakastaneet sitä todella ja yhä rakastamme, tiedämme, että sillä mitä teokselle sen ilmestyessä ja matkalla tapahtuu – niin ymmärtämättömyydellä kuin suosiolla – ei ole kuin lyhytaikainen merkitys, niin kuin joki tai pilvi piittaavat vain vähän niistä maisemista ja puista, jotka ne matkallaan kohtaavat. […] Toden totta, sillä joka kirjoittaa, ei ole oikeutta pyytää teokselleen keneltäkään mitään. […] Ehkä i ole hyödyllistä ajatella liiaksi teoksia, jotka on jo lopettanut ja jotka ovat lähteneet, meluten tai hiljaisesti, omille teilleen. Niiden kirjoittaminen on tuottanut suurta mielihyvää ja tämän pitäisi pohjimmiltaan riittää ainaiseksi.”
Nämä sanat löytyivät Hannu Mäkelän uudesta kirjasta Ruhtinas unelmain mailla. Suosittelen kaikille lukemisen ja matkustamisen ystäville. Sitä voi lukea mistä kohdasta vain. Minä luin ensimmäisenä jakson jonka nimi on Venäläinen sielu, sitten luin luvut Parosesta ja Perecistä, koska he Venäläisen sielun lisäksi kiinnostavat minua henk.kohtaisesti. Mäkelä kirjoittaa myös kirjoittamisesta, kirjailijan ammatista, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä lukuja, kun sain kirjan vasta pari päivää sitten lainaksi. Natalia Ginzburg on italialainen kirjailija, syntynyt Palermossa. En muista että häneltä olisi suomennettu yhtään romaania. Saatan erehtyä.
Taiteilijatalossa asumisessa on omat ilonsa. Taide –lehti löytyi talon pesulasta. Luin sitä sillä aikaa kun kaksi konetta pesi pyykkiä. Entisen asuintaloni pesulasta löytyi Cosmopolitan- lehtiä, joissa neuvottiin miten mies isketään. Muttei niistä neuvoista ollut mitään hyötyä minulle. Olin kai liian vanhan oppimaan uusia niksejä. Siteeraan Kantokorven iki-ihanasta jutusta alun, keskikohdan ja lopun. Näin hän aloittaa:
Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokoloniasti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Shklovsky epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Trioletia kohtaan ( ET oli ranskalaisen Louis Aragonin vaimo, AK:n huomautus): ”En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä” Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä ( Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan:
Sanojen nauloilla,
katsokaa -
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.
Näin hän jatkaa: Puhutaan sittenkin säästä. Kun saavuin Pietariin, satoi. Lätäköillään heijastelevat kadut epätasaisine kivetyksineen ja kapeat, hissittömät rappukäytävät loivat sen näyttämön, jossa samaistuin juuri niin naiivisti kuin elokuvissasamaistutaan. Timur Novikovin hämärässä ja pienessä asunnossa tajusin hetkessä, että tulisin rakastamaan ätä kaupunkia koko loppuelämäni. Kaipaamaan siksi, että rakkaus on kuitenkin niin yksipuolista […] Ja siksi, että sitä kuitenkin rakastaa eniten silloin, kun se toinen on poissa tai saavuttamattomissa.
Ja näin hän loettaa: On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.
Ah, olen kateudesta vihreä. Noin hyvin en olisi osannut kuvata sitä mitä minulle tapahtui pietarilaisen metron portaissa vuonna 1972, kun kävin ensimmäisen kerran Pietarissa. Siitä lähtien olen rakastanut Pietaria. Syksy on arvostelujen aikaa, kirjailijalle. Kun lukee arvosteluja, tulee vähän ahdistunut olo. Huh, kuinka käy sitten kun oma kirja on valmis arvostelevaksi. Parasta paeta ulkomaille, niin olen tehnyt aina ennenkin. Kirjoittaminen ei ole sujunut eilen eikä tänään. Eilen leikin Leevi Lehdon Google- runogeneraattorin kanssa. Syötin sille lyhyitä lauseita. Tuo ylläoleva oli paras. Runogeneraattori tuottaa puhdasta dadaa. Alla on dadaisti Raoul Hausmaninnin näkemys arvostelijasta ( Der Kunstkritiker 1919/20, kollaasi). Ihmettelin että mistä se on tullut, kun en muista tilanneeni sen nimistä blogia. Luin Juuston arkistoja, artikkelit tuntuivat tutuilta niin kuin kirja jonka on joskus lukenut, mutta unohtanut lukeneensa. Ajattelin, että olen ehkä joskus tilannut Juuston, mutta kun se on lakannut päivittymästä, olen unohtanut sen. Opetus: ei kannata poistaa Suosikeista päivittymättömiä blogeja, ne voivat olla luovalla tauolla.
Lentävän juuston kirjoittaja on lukenut amerikkalaista kirjaa ja tullut tähän tulokseen: ”Suomalaisten ja amerikkalaisten romaanien pääero on siinä, että amerikkalaisissa tehdään asioita. Suomalaisissa vain rämmitään ja riudutaan päivästä toiseen. Kaikki aika ja vaiva menee perustoimeentulon hankkimiseen ja lähipiirin kanssa riitelyyn. Suurin saavutus taitaa olla omakotitalon rakentaminen, mikä sekään ei kosmisesta mittakaavasta ole niin sankarillista, koska kaikkihan kuitenkin jossain asuvat. Edes elintasoero ei selitä, koska amerikkalaiskirjassa pätkätyöläispummillakin on enemmän henkistä vapautta kuin oikeastaan kenelläkään meikäläisten kirjojen hahmogalleriassa.” Altavastaajana (suomalaisena romaaninkirjoittajana) voin vain todeta, että ei sitä voi repäistä itseään irti juuristaan, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea kielestä, joka hahmottaa maailmaa sellaisena kuin suomalainen sen kokee. Suomalainen romaani on suomalaisuuden peili, eikä se muuta voi ollakaan. Lentävän juuston kirjoittaja analysoi suomalaista ikävyyttä. Kannattaa lukea artikkeli Luen amerikkalaista kirjaa. Ranskankielentaitoisille täältä löytyy hauskempaa lukemista kuin suomalainen romaani, Jacques Jouetin jatkoromaani La République de Mek- Ouyes. Tilaus on ilmainen. Kun ilmoittaa email-osoitteensa, joka aamu sähköpostilaatikkoon tulee romaanin uusi jakso ( noin 5 sivua). Kustantaja on Ranskassa arvossapidetty P.O.L En ollut tilannut jatkoromaania, siksi yllätyin iloisesti, kun sen jaksot alkoivat ilmaantua postilaatikkooni. jälkijunassa tulo ei ole paha juttu. Vanha kissakin tarkkailee ensin tilannetta ennen kuin ryhtyy toimimaan. Olen seurannut jonkin aikaa Kuukausiliitteen toimittajan blogia. Tänään tilasin tiedetoimittajien blogin Kvarkeista galakseihin. Toivomuslistalla on kirjallisuustoimittajien blogi, jossa lukijat voisivat kommentoida, jotain samantapaista kuin Le Monden Pierre Assoulinen kirjallisuusblogi.
Teemu Römpötti pohdiskelee kirjallisuuden kykyä vetreyttää aivoja: ”Varmasti ”lukeminen kannattaa aina”, kuten Jörn Donnerin kirjakerhomainosfraasi kuuluu, mutta jotkut tekstit suorastaan pyytävät aktivoitumaan. Tällaisia ovat juuri Askildsenin tekstit. Hänen ilmaisunsa modernistinen aukollisuus, lakonisuus, vähäsanaisuus ja mehukkaalla tasolla jopa kuivuus, on kiehtovaa. Kun asioita ei puhuta sileäksi, pääsee lukija herkkupöydän ääreen.” Kirjoittavan kissan kuva on Kissat kertovat -antologiasta, josta kirjoitin pari päivää sitten Sanat-lokissa. Kirjoittavan kissan nimi on Begram. Vladimir Nekljavev kertoo kahdesta kissaveljeksestä, joista toinen sai ja toinen ei saanut hiiriä kiinni. Hän sanoo: "Meillä valkovenäläisillä on sellainen sanonta, ja taitaa se olla venäläisilläkin: "Se ei saa hiiriä kiinni." Niin sanotaan ihmisestä, jolla ei leikkaa." Minun pitäisi - haluaisin aloittaa kirjoittamisen, mutta minä pelkään aloittamista. Siirrän sitä päivästä toiseen, keksin muuta tekemistä, torjun halua, joka ei ole vielä tullut tarpeeksi voimakkaaksi että se murtaisi vastarinnan - en ole vielä nähnyt painajaisia, mikä merkki halun voimistumisesta. Minä pelkään kirjoittamista, koska se imaisee minut kokonaan mukaansa eikä elämässä ei ole sitten sijaa millekään muulle. Pelkään kirjoittamista, koska se näännyttää. Kun työ on valmis, olen loppuun uupunut ja masentunut. Julia Kristevan mielestä kirjoittaminen on naisille vaarallisempaa kuin miehille. Hän muistuttaa, että Virginia Woolf teki itsemurhan, samoin Marina Tsvetajeva. Kuinka paljon enemmän mieskirjailijat ovatkaan tehneet itsemurhia! Sen hän unohtaa. Kirjoittaminen on vaarallista, oli ihminen kumpaa sukupuolta hyvänsä. ”On aina olemassa mahdollisuus, että naisen vapauttamat torjutut tiedostamattomat voimat hukuttavat hänet alleen,” kirjoittaa Kristeva Naisten ajassa (1979). Voi olla että minun pelkoni kirjoittamista kohtaan on hukkumisen pelkoa. Muusa on seireeni joka houkuttelee hukkumaan. Se mikä on tuntematonta on kiehtovaa,, mutta samalla vaarallista ja pelottavaa. Löysin vanhan muistiinpanon viiden vuoden takaa, kun etsin tiedostoistani tänään jotain muuta (kts. Sanat):
Luen parhaillaan Merete Mazzarellan kirjaa Silloin en ole koskaan yksin. Hän kirjoittaa lukemisesta: ”Lukeminen antaa enemmän kuin keskusteleminen. Keskustelu ei jätä tilaa kuolleille hetkille, keskustelu vaatii meitä lakkaamatta reagoimaan keskustelukumppanin läsnäoloon ja päättyy usein siihen, että kadumme sekä mitä sanoimme että mitä jätimme sanomatta. Kirja on sen sijaan tisle tietoisuuden parhaasta sisällöstä… Proust on sanonut: Lukiessamme koemme ystävyyden parhaimmillaan.” Tuo on niin totta. Kun olen puhunut paljon, kadun ja häpeän kaikkea mitä olen sanonut sen lisäksi että minulla on tyhjä olo. Puhumisen jälkeen tule moraalinen krapula, vaikkei olisi juonut mitään. Siksi en viihdy ravintoloissa, että niissä tulee hölötettyä niin paljon turhaa. Mazarella kirjoittaa kirjoista joita on lukenut ja kirjoittajakursseista joita on vetänyt. Hän pohtii omaelämäkerrallista kirjoittamista. Carina Rydbergin Korkeinta kastia on hänen vaikutuksen. Hän palaa siihen yhä uudestaan eri yhteyksissä. Hän siteeraa kirjan alussa Tennessee Williamsia: ”Käytän rakkauttani näytelmähenkilöiden luomiseen. Ympäristölleni tarjoan enemmän epäluuloa ja kiukkua. En koskaan ole tahallani julma. Mutta työskenneltyäni koko aamupäivän minulla ei ole tarjota kanssaihmisilleni muuta kuin välinpitämättömyyttä. Yritän puolustautua teeskentelemällä, että työni antaa minulle oikeuden olla tuntematta todellista kiinnostusta mihinkään muuhun”. Miehelle tuollainen välinpitämättömyys vielä jotenkuten sallitaan. Vaimo ymmärtää, vaikka koville se joskus ottaa. Mutta naiskirjailija ei saa anteeksi välinpitämättömyyttä. Hänen pitäisi jaksaa olla kiinnostunut läheisistään, jaksaa kuunnella heidän huolia, jaksaa olla hehkuva rakastajatar sängyssä. Mies loukkaantuu, jos hänen naisensa sanoo, että ei nyt kiinnosta. Mies ei voi ymmärtää, että naisella voi olla jotain mielenkiintoisempaakin tekemistä. Jos haluaa säilyttää suhteen, ei pidä ruveta kirjoittamaan kirjaa. Mazarella siteeraa amerikkalaista sosiologi George Herbert Meadia jonka mukaan tietoisuudessa on kaksi osaa, minä ja itse . ”Itse” tarkoittaa toisten ajatuksia ja ideoita ja viime kädessä sitä yhteiskuntaa, jossa nämä ovat syntyneet. ”Minä” tarkoittaa sitä mikä ei ole toisten ajatuksia, ja tietoisuus syntyy katkeamattomasta keskustelusta minän ja itsen välillä. Tällaisen mallin ydin on siinä, että se kuvaa yksilön erityisen ja yleismaailmallisen väliseksi kohtauspaikaksi. Minä on sekä yksilö että esimerkki.” Minä en kyllä tiedä, mitkä ovat omia mitkä toisten ajatuksia. Luultavasti kaikki on toisten ajatuksia. Ja minä on vain suuni, joka sulattaa ne niin, että ne näyttävät omilta ajatuksilta. ”Päiväkirjoissa lienee myös kyse siitä, millaisena ihminen haluaa nähdä itsensä. Teksti on taikakuvastin. Kun ihminen kirjoittaa itseään julkisuuteen, harva rohkenee paljastaa toisia tai kolmansia kasvojaan. Tekstuaalinen minä voi olla kokonaan toinen kuin esimerkiksi seksuaalinen minä, ruumiillinen itse, ” Päivystävä tekstintutkija eli Vesa Heikkinen kirjoittaa uudessa Hiidenkivessä ( 4/2005 Elämiä verkossa). Hän analysoi kolmen mepin (Satu Hassi, Alex Stubb ja Piia-Noora Kauppi) nettipäiväkirjoja ja vetää niiden sisällön perusteella johtopäätöksen: ”Nettimepin omakuva on yksinaamainen: En koskaan mokaa. Minulla ei ole huonoja päiviä. Olen ihana, rakastakaa minua, pliis.” Ei kai kukaan poliitikko ole niin hullu, että kirjaisi huonoja päiviään ja ilkeitä ajatuksiaan julkiseen päiväkirjaan. Iltapäivälehdet olisivat riemuissaan, kun saisivat aineistoa tyhjiin uutispäiviin mappien mokista. En ehdi enempää kommentoida, kun on täysi työ saada romahtanut päiväkirja pystyyn. Linkkien liittäminen sivun oikeana laitaan on pirun hidasta työtä, enkä tiedä onnistuuko se. Jos lähiaikoina tulee ”haamupäivityksiä”, ne vain näyttävät sellaisilta, tosiasiassa lisäilen linkkejä ja yritän saada päiväkirjan toimimaan jollakin tapaa. Se varmaan kaatui harmista, kun aloitin Bloggerissa oikean blogin,, jota voi kommentoida. Tapio Parkkisen idea panna teatteriväki muistelemaan TT:n kahvilassa on mainio. Illoilla on kova suosio ja vakioyleisönsä. Parkkinen vetää illat rennosti, aika hauskasti, mutta liian valmistautumattomasti. Kun Tapani Perttu eilen ei suostunut paljonkaan muistamaan, dialogista tuli kahden muistamattoman pallottelua. Vertailu amerikkalaiseen tv-keskusteluun, jossa oli sama idea, näyttää taustatyön voiman. Sikäläinen vähän akateeminen haastattelija istui kuin neuloilla, ihaili aina varauksetta kohdettaan ja tunsi tarkasti tämän uran jokaisen detaljin. Se antoi varmuutta etenemiseen. Opiskelijayleisö oli valpasta ja asiantuntevaa. Parkkisen illoissa on kahden kokemuksen mukaan liikaa sattumalta mieleen tulevaa tunnustelua. Mutta ehkä täällä Hämeessä halutaankin tällaista tuttavallista, vähän sekoilevaa kontaktia ihailtuihin tähtiin. Yleisö lisäilee muistoja omasta päästään ja huutelee väliin. Kuvalliset insertit ovat joskus valaiseva, joskus taas kuin perhealbumin hajamielistä selailua. Vakavat asiat, esim. poliittinen tausta, häivytetään. Samoin uran kriittiset vaiheet. Perttu on vähän pateettinen, juhlava ja itsekylläinen haastateltava. Parhaimmillaan hän syventyy pohtimaan näyttelijäntyön perimmäisiä kysymyksiä. Eläkkeelle on enää 19 aamua, mutta työn voi aavistaa hengähdystauon jälkeen jatkuvan. Kotona katselin Harri Tapperin tarinoita Maarit Tastulan johdatuksella. Miksi velho ei ollut verevimmillään? Luultavasti syynä haastattelijan mielevä, vähän tätimäinen ihailu. Se ikään kuin vaimensi villimmät jutut tulemasta. Jos haastattelijan hymy kimmeltää johdattelevasti kaiken yllä, helposti kokenutkin veijari menee vähän kipsiin. Kuka ei koskaan petä, Peter von Bagh. Aamutuimiinkin mies heittää kestäviä ajatuksia tv:n hälinäpöytään, josta harvoin mitään jää mieleen. Menneisyyden kunnioitus, dokumenttien arvo, toisaalta satiirisen pilkkaperinteen erottaminen siitä. Analysoitua puhetta kuten aina, eikä nyt edes petterimäisen lennokkaita ylisanoja. Kuuntelin vielä iltamyöhällä pätkän Taanilan ilkkuvaa halveksuntaa niitä kohtaan, jotka yrittivät myötäelää ja ottaa osaa katastrofin uhrien kohtaloon ja omaisten suruun. Aika pian suljin radion. Nuuttina tuli vuoden ensimmäinen kirjallinen työ täyteen, viikolla pari artikkelia, joten viikonloppuna varaa hengähtää. Lämpöistä tihkua, harmaata, viihdyttävää. Robert Altmanin Gosford Park oli kyllä ruudusta katsottuna pettymys eikä yltänyt maineeseensa. Mutta idea kahden kerroksen brittiväestä aika mainio, ehkä ruutu ei vain antanut koko absurdin hierarkian vyöryä kaikissa vivahteissaan esiin. Ainakin elokuva löysi uuden näkökulman vanhaan kartanoaiheeseen, ja väliäkö sillä jos itse "murhamysteerio" kuihtui sivujuonteeksi. Kuka muuten kieltäisi kuuluttajia kirjoittamasta itselleen naiiveja juoniselostuksia ja sisältömainoksia varsinkin hyviin elokuviin? Niin alkoi Waltarin Sinuhe vyöryä uudelleen koko kevään kunnelmasarjana. Marja Rankkalalla on ollut rankka urakka kirjoittaa repliikkejä Waltarin kerrontaan, eikä hän aina onnistu kovin joustavasti tahi selittelemättä. Ei kai kertojan ääntäkin ole välillä oikaistu? Hyvä tapa kumminkin kerrata romaania. Waltari-seura käynnistää toimintaa torstaina, ja muuan aktiivijäsen jo hoputtaa jäsenkirjettä maailmalle. Ensi lauantaina on radioteatterin Waltari-ilta. Joten aika viimein kääräistä hihat ja tutkailla aihetta ikään kuin tosimielessä. Johtokuntamme jäsen Päivi Istala juonsi naisten prostituutioiltaa eilen radiossa. Samat vanhat puheet, mutta huomattava, että muutamat miessoittajat sentään toivat uudempia tuulia maailmalta keskustelijoiden vähän totiseen tietoisuuteen. Internet ja roskapostit koneella näyttävät helposti, kuinka kekseliäisiin ja raffinoituihin muotoihin vanhin ammatti etsiytyy, kun sen tuttuja rikollisia muotoja melko voimattomasti ahdistellaan. Kohta kuulemme samasta radiosta, millaisin ottein luksuskurtisaani Nefernefernefer ammattiaan aikanaan harjoitti. Kumpi olikaan uhri, hän vai asiakkaansa Sinuhe? Olisiko seksin ostaminen ja myynti pitänyt kieltää jo muinaisessa Thebassa.

Pidän tuosta Käymälöitsijän elämän tarkoituksen määritelmästä. itse en ole tarkoitusta pystynyt määrittelemään. Georges Perec kirjoitti elämän käyttöohjeen (La Vie mode d’emploi), mutta ei sitä manuaalia ole vielä suomeksi ilmestynyt. Se on paksu kirja, ehkä tylsäkin niin kuin manuaalit yleensä, mutta odotan sen suomentumista innolla. En ole koskaan jaksanut lukea lävitse tietokoneiden ja niiden käyttöjärjestelmien manuaaleja. Tunnustan saman tien syyllistyneeni hillittömyyteen niin kasvissyönnin kuin muunkin suhteen. jos minun elämälläni jokin tarkoitus on, niin se on sellaisen kirjan kirjoittaminen, johon olisin itse tyytyväinen. Siihen en ole vielä pystynyt. On siis jokin syy jatkaa elämistä.

Sivut

Kommentit (22)

Vierailija

Pois, sinä trolli. Kadotukseen joudut.

EDIT: jos haluat oikeasti keskustella niin kiinnitä huomiota jäsentelyyn, kappalejakoon ja muihin perusasioihin, millä tekstistä saadaan luettavaa. Eihän tuota lue elävä erkkikään.

Vierailija

Ei käy lukea tuollaisenaan. Yritin mutta heti alussa alkoi katseeni heilahdella sinne sun tänne. Katse ei siis pysy oikeissa riveissä. Jotta lukematta jäi minulta.

Vierailija
tiäremiäs
Elämän tarkoitus on olla yhteiskunnan jäsen tai yhteisönjäsen. Tästä johtuen sinun kuuluu yhteiskunnalle tuottaa hyötyä tai yhteisölle.

Ja pysytellä elossa. Elämän tarkoitus on nähdäkseni elää.

Vierailija

Elämän tarkoitus on elämä sinänsä, jos hakee jotain muuta, niin etsii vain sisältöä elämäänsä. Tälläisiähän löytyy kyllä mikä kutakin kiinnostaa.
Tämäkin voi sitä olla. Kovin oli pitkä kirjoitus asia taisi ehti hämärtyä moni ei viitsi lukea.

Vierailija
Sigmund
Olen lueskellut Anita Konkan blogia, josta tämä vuodatus on repäisty.

Tekeekö joku kirjailijalle kiusaa vai onko Konkka seonnut?

http://akonkka.blogspot.com/

Vai naiskirjailija?

Enpä suoraan sanottuna usko Besame Muchon olevan kirjailija sen enempää kuin nainenkaan. Kappalejako on ainakin päin helvettiä, luulisi ammattikirjailijan tajuavan tämän asian. Toisaalta olisi kunnia tulla naiskirjailijan herjaamaksi,

Mikäli älylliset lahjasi eivät riitä asia-argumentointiin ja ymmärryksesi on japanilaisen vinosilmäisen kakaran tasolla on tätä keskustelua turha jatkaa. Tämä on toki aivan ymmärrettävää, kun ei puolustusvoimat ole sinusta miestä tehnyt, vaan itseään meikkaavan homoseksuaalin. Lisäksi lisäsin sinut phpUserHideen, joten keskustelumme jatkaminen ei ole enää mahdollista.

Aweb
Seuraa 
Viestejä41238
Liittynyt16.3.2005
skOh
Kaks riviä jaksoin

Wow! Mä luin ensimmäiset kuusi sanaa. Miten kuuden sanan perusteella voi päätellä koko jutun olevan puuta heinää? En tiedä, aikamoinen saavutus kirjoittajalta.

Teuvo: "Aweb on tosi tyhmä eikä Hänen tyhmempää ole kuin Phony, asdf, Mummo"

Vierailija
Edu
Kyllä kyllä. Jos elämä ei pyrkisi elämään niin eihän se tällä pallolla pitkään kekkuloisi.

Luultavasti Murphyn lain seurauksena kaikesta elämästä tulisi kuolematonta, jos elämä lopettaisi pyrkimyksensä elää.

Vierailija
Echi
Sigmund
Olen lueskellut Anita Konkan blogia, josta tämä vuodatus on repäisty.

Tekeekö joku kirjailijalle kiusaa vai onko Konkka seonnut?

http://akonkka.blogspot.com/

Vai naiskirjailija?

Enpä suoraan sanottuna usko Besame Muchon olevan kirjailija sen enempää kuin nainenkaan. Kappalejako on ainakin päin helvettiä, luulisi ammattikirjailijan tajuavan tämän asian. Toisaalta olisi kunnia tulla naiskirjailijan herjaamaksi,

Mikäli älylliset lahjasi eivät riitä asia-argumentointiin ja ymmärryksesi on japanilaisen vinosilmäisen kakaran tasolla on tätä keskustelua turha jatkaa. Tämä on toki aivan ymmärrettävää, kun ei puolustusvoimat ole sinusta miestä tehnyt, vaan itseään meikkaavan homoseksuaalin. Lisäksi lisäsin sinut phpUserHideen, joten keskustelumme jatkaminen ei ole enää mahdollista.
[/quot

Oli aito tai ei, kustantamossa korjaillaan kirjailijoitten mokia. Monet ovat oikeastaan surkeita kappalejaossa ja välimerkkien käytössä. Toiset taas hallitsevat pilkunn...t, mutta heillä ei ole mitään sanottavaa.

Vierailija

Elämisen tarkoitus???

Helpointa olisi sanoa; elämisen tarkoitus on murheen karkoitus.

Tämän kysymyksen edessä olemme kai kaikkien mielestä sormi suussa.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat