Vanhemmista stressiä

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Halusin johonkin asiasta "puhua" jossain ja nyt ajattelin teille avautua jos jollaikin olisi kokemusta tms.

Isäni on alkoholisti ja vanhempani erosivat ollessani 9-10 vuotias. Minulla on itseäni 3v vanhempi sisko ja 5-vuotta nuorempi veli. Isäni joi jo heidän avioliittonsa jälkipuolella ja se oli tärkeä syy eroon. Eron jälkeen äiti alkoi elää nuoruuttaan ja kävi usein ravintoloissa, ei viikolla mutta viikonloppuisin. Minä jäin veljeni kanssa kotiin ja me usein itkettiin. pelkäsin joka kerta että äitille sattuu illan aikana jotain ja hän ei enää ikinä tule kotiin. Isosiskoni oli jo sen verran vanhempi että oli itse kaveriensa kanssa jossain.
Veljeni kanssa me vuokrattiin usein nintendo tai filmi ja kyllä me viihdyttiinkin kotona kaksin, mutta usein kävin öisin katsomassa onko äiti tullut kotiin. Joskus äiti ei tullut kotiin yöksi ja muistan sen kauhun ja tuskan mitä tunsin kun aamulla menin katsomaan äitin tyhjää sänkyä. Ei tiennyt minne soittaa ja usein lohduttelin veljeäni että -Joo äiti on yhden kaverin luona. Joskus äidin sisko soitti illalla ja äiti oli baarissa ja sillekin valehtelin hänen olevan esim. kaupassa.

Meillä kuitenkin halailtiin paljon ja osoitettiin hellyyttä.

Äitilläkin oli varmasti raskasta yksinhuoltajana ja siskonikin on ollut aina aika vaikea ihminen. Pikkuveljeni taas oli pieni joten mä jäin väliin ja kasvoin oikeastaan itsekseni. Yritin aina olla niin helppo etten rasittaisi äitiä. Yhden kesänkin olin melkein koko ajan parhaan kaverini luona yöt ja päivät ja olin onnellinen että meillä kotona on yksi suu vähemmän ruokittavaa. Äiti silloin joskus sanoikin että tulisit kotiin välillä. Minä ajattelin tekeväni perheelleni suuren palveluksen.

Isälläni oli äidin jälkeen suhde josta sai pojan ja muutaman vuoden päästä isäni yritti itsaria siinä epäonnistuen. Oli sairaalassa muistaakseni aika kauan. En itkenyt ja nyt asiaa ajatellessani en koskaan ole sitä edes käsitellyt. Isäni erosi uudesta suhteesta ja oli työttömänä ja joi paljon päivittäin. Velvollisuuden tunteesta minä kävin isäni luona aika paljon ja kuuntelin hänen murheitaan ja pelkojaan ja toivoin että hänellä ei olisi niin kurja olla.

Vielä vanhempanakin itkin joka kerta kun lähdin isäni luota koska joka kerta kun päätin olla isälleni oikein ystävällinen niin jossain vaiheessa jos isä horjui, kiroili ja puhui kovaan ääneen ja haisi kamalalle, tulin niin vihaiseksi että loppuajan vaan tiuskin hänelle ja en puhunut paljon. Sitten kun sieltä astuin autoon mulle tuli niin paha mieli ja huono omatunto kun olin hänelle aiheuttanut lisää mielipahaa, mutta en itkenyt silloin jos autossa sisaruksia mukana.

Isä on aina soittanut lapsistaan minulle ja saattanut esim. itkeä kun on niin ikävä lapsia ja yksinäistä. Mä oon taas puhelun jälkeen itkenyt ja ollut päiviä pahoilla mielin. Nykyään isä ei onneksi ryyppää ihan niin paljoa ja sillä on päivisin pientä hommaakin. Äsken se soitti mulla taas ja oli ottanut vähän (osaan melkein äänestä laskea montako lapinkultaa on kurkkuun tiputettu) Valitteli kuinka oli niin pitkä ja hiljainen joulu ja ketään ei missään ja oli meinannut tukehtua yksikseen. Mulla taas itku kurkussa ja huono omatunto kun ei siellä ole jouluna käyty.

Isällä sisarus suhteet katkenneet ja oon varmaan kymmeniä kertoja kuullut sanat "pohjaton kuilu" joka heidän välillään on. En jaksa syitä välirikkoon kertoa kun muutenkin tulee niin pitkä päästö.

Pienenä tiesin myös aina kuinka paljon äidillä on tilillä rahaa ja kuinka monta päivää sen pitää riittää. Murehdin sitäkin ja olin 14-vuotiaana kioskilla töissä ja osan palkasta halusin aina antaa äidille. Jossain vaiheessa siirryinkin ostamaan ruokaa enkä antanut käteistä...

Olin viitisen vuotta sitten puoli vuotta ulkomailla au pairina suomalaisessa perheessä jossa oli ihanat vanhemmat. Jos iltaisin esim. lähdin kavereiden kanssa juhlimaan au pair-äitini aina pyysi laittaa kengät näkyville että hän heti aamulla näkee että olen tullut turvallisesti kotiin. Se tuntui ihanalta kun tuntui että minustakin huolehditaan. Sen reissun aikana opin nauramaan ääneen ja sekin oli ihanaa. Nykyään en enää osaa. Mutta en kuitenkaan ole masentut sillä tavalla vaan olen iloinen ja välillä nauran kyllä ääneen mutta en todellakaan usein. Mutta hymyilen tosi paljon.

Äitini on työttömänä nykyään kotona ja hänellä on ihana mies ollut jo vuosia, ja tämä mies ehti onneksi pikkuveljellenikin isähahmoksi. Äiti on päivät tietenkin kotona ja hänen miehensä tekee nykyään reissuhommia ja on viikot pois.
Mä työskentelen samassa kaupungissa missä äiti asuu ja käyn siellä päivittän töiden jälkeen koska en halua lopettaa sillä äiti joskus sen olevan päivän kohokohta kun mä tuun käymässä.
Usein kuskailen äitiä kauppaan ja asioille. Jos jostain syystä joskus en menekkään käymässä siellä ilman hyvää syytä, niin vaivailen että olisi sittenkin pitänyt.

Kävin näitä asioita pari kertaa puhumassa jollekin perhepsykologille ja hän varasi minulle sitten ajan parin kerran jälkeen jollekin toiselle psykologille jolle olisin saanut säännöllisemmät ajat. Tämä olisi ollut mielenterveystoimiston tiloissa. Kerroin tästä äidille ja hän oli hieman hämillään ja sanoi että kannattaako sitä edes tuommoisen takia mennä näyttäytymään mielenterveystoimiston aulassa. En enää sinne mennyt. Nykyään äiti käy siellä juttelemassa ongelmistaan.

Nyt asiaa rupesin oikein kunnolla pohtimaan kun huomasin itsestäni aika inhottavan ajatustavan.
Istuin avomieheni kanssa perjantai illalla sohvalla ja kummallakin oli omat pienet lempi sipsipussit ja vuokraamamme leffa oli alkamassa, takassa tuli ja olin kietonut itseni huovan sisään ja sanoin -Tämä se vasta on elämää!
Tämän lauseen jälkeen mietin välittömästi että -Eikun ei sittenkään kun isä on siellä yksin ja suruissaan ja äitikin on yksin.
Kielsin välittömästi itseltäni onnentunteen.

Tässä tämä lyhennelmä nuoresta elämästäni, toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun, kirjoitusvirheitä saattaa olla kun niin nopeasti kirjoittelin enkä jaksa lukea tätä vuodatusta heti uudestaan.

Kiitos ja kumarrus

Kommentit (9)

Vierailija

Älä vaan vahingossakaan paljasta äidillesi tai isällesi, että olet onneton heistä huolehtiessasi. Selvitä mitä he haluaa ja koeta sovittaa ne omiin mahdollisuuksiisi.

Vierailija

Se että sinulla on nyt asiat paremmin mitä vanhemmillasi, ei edellytä sitä että sinun täytyy tuntea syyllisyydentuntoa sen takia. Jokainen muokkaa itse elämänsä. Vanhempasi on itse valinneet miten menetellä elämässään. Sinä olet heidän valintoihin syytös.

Joten sinulla on oikeus olla onnellinen elämässäsi. Sinä elät elämääsi ja vanhempasi elävät omaa elämäänsä. Ajattele hieman, ei vanhempiesi elämä paremmaksi muutu siitä kuinka paljon tahansa sinä tunnet syyllisyyttä heidän elämäntavoistaan ja sanomisistaan. Pahoitat vaan oman mielesi. Se ei ole sen arvoista. Jotta pää pystyyn, hymyile ja elä elämääsi ja anna vanhempiesi elää omaa elämäänsä. Se on vanhempiesi asia yrittää tehdä parannuksia elämässään.

Vierailija
Sumpeli
Ootko tosissasi? Miksi kirjoitit noin?
kirjoitin noin koska ajattelin noin. Vanhempasi voisivat murtua, jos tietäisivät sun kantavan heistä huolta. Heille on tärkeää lasten hyvinvointi. Itsestään he varmasti osaavat huolehtia. Jos ei, joutuu holhouksen alle.

Vierailija

Ootpas jotunut ottaa vastuuta jo todella nuoresta.

Kaikille ei samat neuvot sovi. Mun mielestä sun kuitenkin kannattais käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa. Täältä voit saada helposti todella vääriäkin neuvoja.

En tiedä millä tuosta huolen tunteesta pääsisit, se voi olla todella syvällä, mutta ainakin äidilläsi on jo asiat paremmin.

Älä myöskään anna isäsi syyllistää sinua. Kertomasi perusteella hän tekee niin ja käyttää sinua. Monet alkoholistit ruikuttaa ja kerjää "sääliä".

Euphemos
Seuraa 
Viestejä793
Liittynyt16.3.2005

Ihmettelin aluksi kirjoitustyylin perusteella, että onpas siinä harvinaisen rohkea, reipas, tunteikas ja rehellinen nuori mies... sitten tuossa avomies-kohdassa rupesin miettimään, että jaa, kyseessä olikin eronneiden alkoholistivanhempien takia homoseksualisoitunut nuori, no ei siinä sitten mitään. Viimein kuitenkin tuo "onnentunteen kieltäminen" paljasti todellisuuden, sillä eihän kukaan mies harrasta tuon tyyppistä itsetuhoisuutta.

Kuten Ayla jo totesikin, kannattaa yrittää opetella nauttimaan omasta elämästä niin paljon kuin suinkin voi, sillä kerranhan täällä vain eletään. Kaikkea maailman tuskaa ei yksikään ihminen voi kerralla sisuksiinsa imaista toivoen, että se tekisi maailmasta paremman paikan.

Nervus rerum

Vierailija

Olen samaa mieltä Maukan kanssa; käänny ammattilaisen puoleen: täältä saat kyllä tukea ja ymmärrystä, mutta itse tuohon varhaiseen vastuunkanto-syyllistymisongelmaan tuskin löydät täältä vastausta.

Oletan, että tuo lapsuutesi tilanne on luonut sinulle myös sellaisia hylätyksitulemiskokemuksia - lapsihan suhteuttaa nekin minuutensa kuviteltuihin puutteisiin - joita vain ammatti-ihminen osaa avata.

Eheytyminenhän, joka tässä varmaan tarkoittaa syyllisyydestä irrottautumista tapahtuu tosiasioiden kohtaamisella ja tuon tunteen näkemistä oikeassa perspektiivissä.

Vierailija

Alkoholisteista on turha ottaa mitään "vastuuta", ovat ne sitten omia vanhempia tai keitä hyvänsä. Juoppojen valituksia "yksinäisyydestä" ja muusta on turha kuunnella. Erityisesti isällesi voisit sanoa suoraan, että hän on täysi paska ja hän voi valitella jonnekin muualle omia valintojaan. Alkoholismi on rahalla ostettu elämäntapa. Yleensä vieläpä rehvakas elämäntapa siihen saakka, kunnes seuraukset alkavat tuntua. Alkoholisti on kurjuutensa ansainnut.

Vierailija
Ayla
Jotta pää pystyyn, hymyile ja elä elämääsi ja anna vanhempiesi elää omaa elämäänsä.

Tämä lause kuulostaa kummalliselta vaikka sillä varmasti hyvää tarkoitetaan. Nämä syyllisyydentunteet ovat kuitenkin niin kauan sisälläni kasvanut että nostamalla päätä ne tunteet ei sieltä katoa kuin taikaiskusta.

Varmasti mun pitäisi mennä juttelemaan jollekin mutta ajattelin aloittaa lukemalla alan kirjallisuutta josko nekin helppaisi.

Kiitos teille ymmärtämisestä, sellaista kaipasin. (Laittaisin hali-hymiön jos sellainen löytyisi)

Uusimmat

Suosituimmat