Parisuhde - mahdoton yhtälö

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Kun ns. etsii itseään toisen kautta, joutuu (=saa) pettymään monasti... siis itseensä.

Kun tiedostaa, että SAA pettyä usein itseensä, saattaa alkaa todellisuus kiinnosta syvällisesti.

Sivut

Kommentit (20)

Vierailija

Voisitko selittää hieman tarkemmin?

Otsikon mukaan väität, ettei parisuhde voi onnistua, niinkö?

Vai tarkoitatko, että ihmisen olisi syytä tuntea itsensä, ennen kuin ryhtyy toisen kanssa parisuhteesen?

Vierailija

"Erosin poikaystävästäni!"
"Minkä vuoksi?"
"Sen vielä jotenkin kestin, kun hän tapaili toista naista, mutta sitä en enää voinut sietää, kun hän meni sen toisen kanssa naimisiin!"

Vierailija
"Erosin poikaystävästäni!" "Minkä vuoksi?" "Sen vielä jotenkin kestin, kun hän tapaili toista naista, mutta sitä en enää voinut sietää, kun hän meni sen toisen kanssa naimisiin!"

"Hän tapaili toista" ...

Vierailija

Ei ole mahdoton yhtälö. Ihan hyvin toimii, ainakin täällä.

Riippuu varmasti ihmisestä ja hänen persoonastaan, sekä hänen puolisostaan.

Vierailija

Minun mielestäni ihmisen tulee olla sinut itsensä kanssa,
ennenkuin lähtee vakavaan parisuhteeseen.
Toisen kautta kasvaminen on vääristynyttä elämää, "punaiset lasit silmillä"?
Tokihan suhteessa oleminen myös kasvattaa,
on myönnyttävä mm. kompromisseihin.
Itse kuitenkin mieluummin tapailen useita ihmisiä ilman sitoutumista.
Tällä hetkellä vain tuntuu siltä.
Lienen jonkin verta yksinäinen susi & nautin vapaudestani.

Vierailija

Parisuhde vai pari suhdetta.

Kaksi ihmistä - pari suhdetta.

Onko kumppani mielekkäällä tavalla suhteessa itseensä? Ja onko toinen osapuoli myös?

Mitä parisuhde pitää sisällään?

Sisältyykö siihen itsestäänselvyytenä rehellisenä olo?

Stinger
Seuraa 
Viestejä4719
Liittynyt18.2.2006

Eiköhän se kaikissa ihmissuhteissa ole niin, ettei pelkästään odoteta toisen oleva itseään miellyttävän tyyppinen itse antamatta mitään, vaan myös itsensäkin on annettava jotain vastapuolelle. Joillaikin ihmisillä näyttää olevan se odotus, että he pelkästään ovat vain saavana osapuolena ja vastapuolen on sitten toteutettava se mitä he haluavat saada eikä tule mieleenkään, että itse pitäisi jotain antaa. Parisuhdetta hakiessakin halutaan mahdollisimman paljon toisella olevan niitä tai näitä ominaisuuksia ajattelematta sitten, että saako niillä omilla tarjottavana olevilla eväillä sitten realistisesti ajatellen sitä, mitä on tavoitteena vastapuolelta.

Ihmisen pitäisi ensin oppia ehkä katsomaan itseään realistisesti eikä nojata siihen tavallaan ihannoivaan kuvaan itsestään, joka näyttää aika monellakin olevan sinne egon sisään rakennettuna. Oikein välillä tuntuu, että vältellään katsomasta itsensä negatiivisia puolia ja ollaan analysoimatta syitä niihin, ettei vaan sitten tarvitsisi kohdata todellisuutta ja vähemmän ihanteellista kuvaa itsestään. Kuitenkin itsensä realistinen tunteminen on tie itsensä kehittämiseen ja jos tietää omat huonot puolensa ja hyväksyy niitten olemassa olon, niin niitten korjaaminenkin on helpompaa. Tämä johtaa myös siihen sitten, että koska ymmärtää pystyvänsä korjaamaan ne huonot/heikot puolensa, niin pystyy myös sitten alkamaan tykkäämään todella itsestään tulemalla sellaiseksi ihmiseksi josta itse pitäisi.

Jos ei tykkää itsestään, niin on vaikea tykätä kenestäkään muusta. Jos itse pettää itseään, niin voiko luottaa muihinkaan, koska jossain piilotajunnassa sitä saattaa heidänkin olettaa olevan samanlaisia. Ihmisillä kun on toisaalta se tarve ajatella muidenkin olevan jossain suhteessa itsensä kanssa samankaltaisia, joten sitä mitä tekee/tuntee olettaa muidenkin kokevan samoin, vaikkei todellisuudessa niin olisikaan.

Mikä tahansa ihmissuhde on vuorovaikutusta eikä yhden suuntaista toimintaa, vaikka niin saattaisi äkikseltään olettaa. Toisinaan se vastapuolen käytös saattaakin johtua omasta käytöksestä, reaktiosta tai sanomisista, jotka sitten reaktion aiheuttanut henkilö itse on saattanut unohtaa, joka luonnollisesti tai itsensä kannalta epäedulliset asiat mielestä poistaen. Kannattaisi ainakin yrittää puhua mikäli mahdollista, saadakseen edes vinkkiä, että mikä on saattanut sen vastapuolen mahdollisen kylmyyden sitten aiheuttaa.

”Tietämättömyys antaa ihmiselle paljon luultavaa.”
-George Eliot

Vierailija

Voiko mitään antaa... ?

Vai onko se niin, että otetaan. Toisen käytöksestä siis provosoituu tai ei.

Voi sanoa kovin helposti toiselle, että kun sinä niin ja niin puhuit ja teit, niin minä sitten siksi niin ja niin tein ja puhuin... Onko se kuitenkaan totta, että panee omat tekemiset ja puheet toisen piikkiin?

Vuorovaikutus... hmm?

Vuorotellen vaikutumme... annamme kertoa itsellemme milloin mitäkin, mutta viitsimmekö paneutua ajatuksen kanssa toisen tarkoitusperiin, vai vedämmekö välistä... että kuule, kyllä mä tiedän mitä sä tarkoitit... eli toisen läsnäollessa kuitenkin kuuntelemme omia ennakkoluulojamme/pelkoa.

Miten emme näe, että niin toisen kuin itsenkin tarkoitus on hyvä, jos sitä oikeasta näkökulmasta katsotaan?

Minusta vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Vaikutuksistaan voi ottaa vastuun.

Vierailija
qaz
Minusta vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Vaikutuksistaan voi ottaa vastuun.

Vuorovaikutus on kahdensuuntaista kommunikointia ja toiseen vaikuttamista/toisesta vaikuttumista, ei koskaan yhdensuuntaista. Silloin sitä ei sanottaisi /vuoro/vaikutukseksi.

Parisuhteessa kahdensuuntainen vuorovaikutus on elinehto. Et voi olettaa toisen lukevan ajatuksiasi, asiat pitää sanoa ääneen eikä kantaa kaunaa tai epäilyä hiljaa sisimmässään. Pitää siis olla tarpeeksi rohkeutta ja uskoa itseen, mutta myös kyky kommunikoida se kumppanille ja kuunnella mitä hänellä vuorostaan on sanottavaa. Muutoin tulee ylikävellyksi eikä suhde toimi.

kairamo
Seuraa 
Viestejä1517
Liittynyt13.12.2006
Stinger
Eiköhän se kaikissa ihmissuhteissa ole niin, ettei pelkästään odoteta toisen oleva itseään miellyttävän tyyppinen itse antamatta mitään, vaan myös itsensäkin on annettava jotain vastapuolelle. Joillaikin ihmisillä näyttää olevan se odotus, että he pelkästään ovat vain saavana osapuolena ja vastapuolen on sitten toteutettava se mitä he haluavat saada eikä tule mieleenkään, että itse pitäisi jotain antaa. Parisuhdetta hakiessakin halutaan mahdollisimman paljon toisella olevan niitä tai näitä ominaisuuksia ajattelematta sitten, että saako niillä omilla tarjottavana olevilla eväillä sitten realistisesti ajatellen sitä, mitä on tavoitteena vastapuolelta.

Ihmisen pitäisi ensin oppia ehkä katsomaan itseään realistisesti eikä nojata siihen tavallaan ihannoivaan kuvaan itsestään, joka näyttää aika monellakin olevan sinne egon sisään rakennettuna. Oikein välillä tuntuu, että vältellään katsomasta itsensä negatiivisia puolia ja ollaan analysoimatta syitä niihin, ettei vaan sitten tarvitsisi kohdata todellisuutta ja vähemmän ihanteellista kuvaa itsestään. Kuitenkin itsensä realistinen tunteminen on tie itsensä kehittämiseen ja jos tietää omat huonot puolensa ja hyväksyy niitten olemassa olon, niin niitten korjaaminenkin on helpompaa. Tämä johtaa myös siihen sitten, että koska ymmärtää pystyvänsä korjaamaan ne huonot/heikot puolensa, niin pystyy myös sitten alkamaan tykkäämään todella itsestään tulemalla sellaiseksi ihmiseksi josta itse pitäisi.

Jos ei tykkää itsestään, niin on vaikea tykätä kenestäkään muusta. Jos itse pettää itseään, niin voiko luottaa muihinkaan, koska jossain piilotajunnassa sitä saattaa heidänkin olettaa olevan samanlaisia. Ihmisillä kun on toisaalta se tarve ajatella muidenkin olevan jossain suhteessa itsensä kanssa samankaltaisia, joten sitä mitä tekee/tuntee olettaa muidenkin kokevan samoin, vaikkei todellisuudessa niin olisikaan.

Mikä tahansa ihmissuhde on vuorovaikutusta eikä yhden suuntaista toimintaa, vaikka niin saattaisi äkikseltään olettaa. Toisinaan se vastapuolen käytös saattaakin johtua omasta käytöksestä, reaktiosta tai sanomisista, jotka sitten reaktion aiheuttanut henkilö itse on saattanut unohtaa, joka luonnollisesti tai itsensä kannalta epäedulliset asiat mielestä poistaen. Kannattaisi ainakin yrittää puhua mikäli mahdollista, saadakseen edes vinkkiä, että mikä on saattanut sen vastapuolen mahdollisen kylmyyden sitten aiheuttaa.

Stinger kirjoittaa sellaista teksiä, josta moni tänne kirjoittava voisi ottaa opikseen ennen kuin painaa lähetä-nappia.

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.
(Axel Oxenstierna)

Vierailija
Desi
qaz
Minusta vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Vaikutuksistaan voi ottaa vastuun.



Vuorovaikutus on kahdensuuntaista kommunikointia ja toiseen vaikuttamista/toisesta vaikuttumista, ei koskaan yhdensuuntaista. Silloin sitä ei sanottaisi /vuoro/vaikutukseksi.

Parisuhteessa kahdensuuntainen vuorovaikutus on elinehto. Et voi olettaa toisen lukevan ajatuksiasi, asiat pitää sanoa ääneen eikä kantaa kaunaa tai epäilyä hiljaa sisimmässään. Pitää siis olla tarpeeksi rohkeutta ja uskoa itseen, mutta myös kyky kommunikoida se kumppanille ja kuunnella mitä hänellä vuorostaan on sanottavaa. Muutoin tulee ylikävellyksi eikä suhde toimi.

Minusta on oleellista ottaa vastuu siitä että on antanut kertoa itselle sitä ja tuota... kumppani ei ole vastuussa minun reaktioista, enkä minä hänen. Yhdessä voidaan keskustella OMISTA reaktioista.

"Vastuu - itsestä - on kauneinta prisuhteessa!"

"Riidellä voi vain itsensä kanssa, eli kun ei ole sinut itsensä kanssa, se näkyy ja kuuluu."

Vierailija

Parisuhde on kyllä vuorovaikutteista.
Miksi parisuhteeseen sitten hakeudutaan? Eiköhän syyt ole kuitekin itsekkäät, molempien kohdalla.
Parisuhteessa on aina kaksi erilaista ihmistä yhdessä, ja molemmat odottavat toisiltaan tietynlaista käyttäytymistä, ja huomioonottamista.
Onhan niitä ristiriitoja aina, eikä kai koskaan mitään ihannetilaa olekaan olemassa.
Itseymmärrys auttaa kyllä sopeutumaan, ongelma on vain siinä, että molempien täytyisi ymmärtää itsensä.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat