Seuraa 
Viestejä45973

Kun ns. etsii itseään toisen kautta, joutuu (=saa) pettymään monasti... siis itseensä.

Kun tiedostaa, että SAA pettyä usein itseensä, saattaa alkaa todellisuus kiinnosta syvällisesti.

Kommentit (20)

Voisitko selittää hieman tarkemmin?

Otsikon mukaan väität, ettei parisuhde voi onnistua, niinkö?

Vai tarkoitatko, että ihmisen olisi syytä tuntea itsensä, ennen kuin ryhtyy toisen kanssa parisuhteesen?

"Erosin poikaystävästäni!"
"Minkä vuoksi?"
"Sen vielä jotenkin kestin, kun hän tapaili toista naista, mutta sitä en enää voinut sietää, kun hän meni sen toisen kanssa naimisiin!"

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Erosin poikaystävästäni!" "Minkä vuoksi?" "Sen vielä jotenkin kestin, kun hän tapaili toista naista, mutta sitä en enää voinut sietää, kun hän meni sen toisen kanssa naimisiin!"

"Hän tapaili toista" ...

Ei ole mahdoton yhtälö. Ihan hyvin toimii, ainakin täällä.

Riippuu varmasti ihmisestä ja hänen persoonastaan, sekä hänen puolisostaan.

Minun mielestäni ihmisen tulee olla sinut itsensä kanssa,
ennenkuin lähtee vakavaan parisuhteeseen.
Toisen kautta kasvaminen on vääristynyttä elämää, "punaiset lasit silmillä"?
Tokihan suhteessa oleminen myös kasvattaa,
on myönnyttävä mm. kompromisseihin.
Itse kuitenkin mieluummin tapailen useita ihmisiä ilman sitoutumista.
Tällä hetkellä vain tuntuu siltä.
Lienen jonkin verta yksinäinen susi & nautin vapaudestani.

Parisuhde vai pari suhdetta.

Kaksi ihmistä - pari suhdetta.

Onko kumppani mielekkäällä tavalla suhteessa itseensä? Ja onko toinen osapuoli myös?

Mitä parisuhde pitää sisällään?

Sisältyykö siihen itsestäänselvyytenä rehellisenä olo?

Stinger
Seuraa 
Viestejä4720

Eiköhän se kaikissa ihmissuhteissa ole niin, ettei pelkästään odoteta toisen oleva itseään miellyttävän tyyppinen itse antamatta mitään, vaan myös itsensäkin on annettava jotain vastapuolelle. Joillaikin ihmisillä näyttää olevan se odotus, että he pelkästään ovat vain saavana osapuolena ja vastapuolen on sitten toteutettava se mitä he haluavat saada eikä tule mieleenkään, että itse pitäisi jotain antaa. Parisuhdetta hakiessakin halutaan mahdollisimman paljon toisella olevan niitä tai näitä ominaisuuksia ajattelematta sitten, että saako niillä omilla tarjottavana olevilla eväillä sitten realistisesti ajatellen sitä, mitä on tavoitteena vastapuolelta.

Ihmisen pitäisi ensin oppia ehkä katsomaan itseään realistisesti eikä nojata siihen tavallaan ihannoivaan kuvaan itsestään, joka näyttää aika monellakin olevan sinne egon sisään rakennettuna. Oikein välillä tuntuu, että vältellään katsomasta itsensä negatiivisia puolia ja ollaan analysoimatta syitä niihin, ettei vaan sitten tarvitsisi kohdata todellisuutta ja vähemmän ihanteellista kuvaa itsestään. Kuitenkin itsensä realistinen tunteminen on tie itsensä kehittämiseen ja jos tietää omat huonot puolensa ja hyväksyy niitten olemassa olon, niin niitten korjaaminenkin on helpompaa. Tämä johtaa myös siihen sitten, että koska ymmärtää pystyvänsä korjaamaan ne huonot/heikot puolensa, niin pystyy myös sitten alkamaan tykkäämään todella itsestään tulemalla sellaiseksi ihmiseksi josta itse pitäisi.

Jos ei tykkää itsestään, niin on vaikea tykätä kenestäkään muusta. Jos itse pettää itseään, niin voiko luottaa muihinkaan, koska jossain piilotajunnassa sitä saattaa heidänkin olettaa olevan samanlaisia. Ihmisillä kun on toisaalta se tarve ajatella muidenkin olevan jossain suhteessa itsensä kanssa samankaltaisia, joten sitä mitä tekee/tuntee olettaa muidenkin kokevan samoin, vaikkei todellisuudessa niin olisikaan.

Mikä tahansa ihmissuhde on vuorovaikutusta eikä yhden suuntaista toimintaa, vaikka niin saattaisi äkikseltään olettaa. Toisinaan se vastapuolen käytös saattaakin johtua omasta käytöksestä, reaktiosta tai sanomisista, jotka sitten reaktion aiheuttanut henkilö itse on saattanut unohtaa, joka luonnollisesti tai itsensä kannalta epäedulliset asiat mielestä poistaen. Kannattaisi ainakin yrittää puhua mikäli mahdollista, saadakseen edes vinkkiä, että mikä on saattanut sen vastapuolen mahdollisen kylmyyden sitten aiheuttaa.

”Tietämättömyys antaa ihmiselle paljon luultavaa.”
-George Eliot

Voiko mitään antaa... ?

Vai onko se niin, että otetaan. Toisen käytöksestä siis provosoituu tai ei.

Voi sanoa kovin helposti toiselle, että kun sinä niin ja niin puhuit ja teit, niin minä sitten siksi niin ja niin tein ja puhuin... Onko se kuitenkaan totta, että panee omat tekemiset ja puheet toisen piikkiin?

Vuorovaikutus... hmm?

Vuorotellen vaikutumme... annamme kertoa itsellemme milloin mitäkin, mutta viitsimmekö paneutua ajatuksen kanssa toisen tarkoitusperiin, vai vedämmekö välistä... että kuule, kyllä mä tiedän mitä sä tarkoitit... eli toisen läsnäollessa kuitenkin kuuntelemme omia ennakkoluulojamme/pelkoa.

Miten emme näe, että niin toisen kuin itsenkin tarkoitus on hyvä, jos sitä oikeasta näkökulmasta katsotaan?

Minusta vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Vaikutuksistaan voi ottaa vastuun.

qaz
Minusta vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Vaikutuksistaan voi ottaa vastuun.

Vuorovaikutus on kahdensuuntaista kommunikointia ja toiseen vaikuttamista/toisesta vaikuttumista, ei koskaan yhdensuuntaista. Silloin sitä ei sanottaisi /vuoro/vaikutukseksi.

Parisuhteessa kahdensuuntainen vuorovaikutus on elinehto. Et voi olettaa toisen lukevan ajatuksiasi, asiat pitää sanoa ääneen eikä kantaa kaunaa tai epäilyä hiljaa sisimmässään. Pitää siis olla tarpeeksi rohkeutta ja uskoa itseen, mutta myös kyky kommunikoida se kumppanille ja kuunnella mitä hänellä vuorostaan on sanottavaa. Muutoin tulee ylikävellyksi eikä suhde toimi.

kairamo
Seuraa 
Viestejä1517
Stinger
Eiköhän se kaikissa ihmissuhteissa ole niin, ettei pelkästään odoteta toisen oleva itseään miellyttävän tyyppinen itse antamatta mitään, vaan myös itsensäkin on annettava jotain vastapuolelle. Joillaikin ihmisillä näyttää olevan se odotus, että he pelkästään ovat vain saavana osapuolena ja vastapuolen on sitten toteutettava se mitä he haluavat saada eikä tule mieleenkään, että itse pitäisi jotain antaa. Parisuhdetta hakiessakin halutaan mahdollisimman paljon toisella olevan niitä tai näitä ominaisuuksia ajattelematta sitten, että saako niillä omilla tarjottavana olevilla eväillä sitten realistisesti ajatellen sitä, mitä on tavoitteena vastapuolelta.

Ihmisen pitäisi ensin oppia ehkä katsomaan itseään realistisesti eikä nojata siihen tavallaan ihannoivaan kuvaan itsestään, joka näyttää aika monellakin olevan sinne egon sisään rakennettuna. Oikein välillä tuntuu, että vältellään katsomasta itsensä negatiivisia puolia ja ollaan analysoimatta syitä niihin, ettei vaan sitten tarvitsisi kohdata todellisuutta ja vähemmän ihanteellista kuvaa itsestään. Kuitenkin itsensä realistinen tunteminen on tie itsensä kehittämiseen ja jos tietää omat huonot puolensa ja hyväksyy niitten olemassa olon, niin niitten korjaaminenkin on helpompaa. Tämä johtaa myös siihen sitten, että koska ymmärtää pystyvänsä korjaamaan ne huonot/heikot puolensa, niin pystyy myös sitten alkamaan tykkäämään todella itsestään tulemalla sellaiseksi ihmiseksi josta itse pitäisi.

Jos ei tykkää itsestään, niin on vaikea tykätä kenestäkään muusta. Jos itse pettää itseään, niin voiko luottaa muihinkaan, koska jossain piilotajunnassa sitä saattaa heidänkin olettaa olevan samanlaisia. Ihmisillä kun on toisaalta se tarve ajatella muidenkin olevan jossain suhteessa itsensä kanssa samankaltaisia, joten sitä mitä tekee/tuntee olettaa muidenkin kokevan samoin, vaikkei todellisuudessa niin olisikaan.

Mikä tahansa ihmissuhde on vuorovaikutusta eikä yhden suuntaista toimintaa, vaikka niin saattaisi äkikseltään olettaa. Toisinaan se vastapuolen käytös saattaakin johtua omasta käytöksestä, reaktiosta tai sanomisista, jotka sitten reaktion aiheuttanut henkilö itse on saattanut unohtaa, joka luonnollisesti tai itsensä kannalta epäedulliset asiat mielestä poistaen. Kannattaisi ainakin yrittää puhua mikäli mahdollista, saadakseen edes vinkkiä, että mikä on saattanut sen vastapuolen mahdollisen kylmyyden sitten aiheuttaa.

Stinger kirjoittaa sellaista teksiä, josta moni tänne kirjoittava voisi ottaa opikseen ennen kuin painaa lähetä-nappia.

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.
(Axel Oxenstierna)

Desi
qaz
Minusta vuorovaikutus on yhdensuuntaista. Vaikutuksistaan voi ottaa vastuun.



Vuorovaikutus on kahdensuuntaista kommunikointia ja toiseen vaikuttamista/toisesta vaikuttumista, ei koskaan yhdensuuntaista. Silloin sitä ei sanottaisi /vuoro/vaikutukseksi.

Parisuhteessa kahdensuuntainen vuorovaikutus on elinehto. Et voi olettaa toisen lukevan ajatuksiasi, asiat pitää sanoa ääneen eikä kantaa kaunaa tai epäilyä hiljaa sisimmässään. Pitää siis olla tarpeeksi rohkeutta ja uskoa itseen, mutta myös kyky kommunikoida se kumppanille ja kuunnella mitä hänellä vuorostaan on sanottavaa. Muutoin tulee ylikävellyksi eikä suhde toimi.

Minusta on oleellista ottaa vastuu siitä että on antanut kertoa itselle sitä ja tuota... kumppani ei ole vastuussa minun reaktioista, enkä minä hänen. Yhdessä voidaan keskustella OMISTA reaktioista.

"Vastuu - itsestä - on kauneinta prisuhteessa!"

"Riidellä voi vain itsensä kanssa, eli kun ei ole sinut itsensä kanssa, se näkyy ja kuuluu."

Parisuhde on kyllä vuorovaikutteista.
Miksi parisuhteeseen sitten hakeudutaan? Eiköhän syyt ole kuitekin itsekkäät, molempien kohdalla.
Parisuhteessa on aina kaksi erilaista ihmistä yhdessä, ja molemmat odottavat toisiltaan tietynlaista käyttäytymistä, ja huomioonottamista.
Onhan niitä ristiriitoja aina, eikä kai koskaan mitään ihannetilaa olekaan olemassa.
Itseymmärrys auttaa kyllä sopeutumaan, ongelma on vain siinä, että molempien täytyisi ymmärtää itsensä.

Parisuhde on parhaimmillaan koulu, elämänkoulu.

Onko ekaluokkalainen itsekäs mennessään ekalle luokalle kouluun?

Tietysti on, (itseen keskittyvä) toisen puolesta ei voi käydä koulua.

Toisen puolesta ei voi kypsyä tiedostavaksi ...

Parisuhteessa parhaimmillaan voi käsitellä elämänsä kysymyksiä.

Toinen ei ole vitutusten aiheuttaja, siitäkin on hyvä keskustella.

Riidellä ei tarvitse, vaikka ristiriitaisuuksia esiintyy/tuntee.

Parisuhde on parhaimmillaan kumppanuutta. Sitä että voi jakaa asioita toisen kanssa, ne legendaariset ylä- ja alamäet. Olla oma itsensä. Tuntea olevansa rakastettu ja rakastaa.

Parisuhde on silloin mahdoton yhtälö, jos siihen ryhtyy kaksi, jotka molemmat ajattelevat itseään aina ensin. Jotka lähtevät suhteeseen vain saamaan itselleen jotain, eivätkä varaudu antamaan itseltään mitään. Toki pitää arvostaa itseään, mutta myös toista.

Parisuhde ei varmasti ole pelkkää ihanuutta. Ihan samoin kuin toiset ärsyttävät minua välillä, minä ärsyttän toisia. Sen muistamalla se ei ehkä olekaan enää niin mahdoton yhtälö.

Kumppanuudessa tarvitaan rehellisyyttä, siksi on miellyttävää, että kumppani AINA ensin ajattelee itseä... silloin saa tietää aidosti toisen tarkoitusperät. Oppii todella tuntemaan toisen sellaisena kuin hän on.

Ja kaksi rehellistä on hauska yhdistelmä!

Erakko
Seuraa 
Viestejä1982

En tiedä miellyttääkö hänen ominaishajunsa minua. En ole päässyt riittävän lähelle nuuhkaisemaan. Ajatelkaa miten paljon turhaa vaivaa joutuu seurusteluun tuhlaamaan, kun vielä on tapana varustautua sellaisiin tilanteisiin kaikenmaailman dödöillä. Ominaishaju on tärkeä, se on tieteellinen tosiasia. Pitäisi ensimmäiseksi vaihtaa käytettyä paitaa vastapuolen kanssa, niin vältyttäisiin turhilta harmeilta. Wikipedian mukaan ominaishajun määräävät suuret hikirauhaset sijaitsevat peräaukon ja sukupuolielinten ympärillä. Niin että oikeastaan ne ovatkin pöksyt, jotka pitäisi vaihtaa haisteltavaksi. Japanissa tuhmat herrat....onkohan Echi koskaan ostanut tyttöjen käytettyjä ?

Ominaistuoksu!
Aivan.. koen myös sen tärkeäksi.
En voi sietää jos mies haisee jollekkin parfyymille/balsamille.
Taitaa päteä sama niin miehillä kuin naisillakin, jotta sitä parfyymiä suitsutetaan jokapuolelle ja ihan liikaa.
Öklötys sentään.
Itse en käytä kuin hajusteetonta dödöä.
Joskus tosin olen langennut mietoon vaniljatuoksuun korvanlehtien taakse tipan verta..

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat