Seuraa 
Viestejä45973

Jollei valehtele ollenkaan, ei suoriudu elämästä?

On kaunista valehdella, siis antaa toisen ymmärtää ihan muuta kuin mitä todella tarkoittaa?

Ja on kaunista käytöstä nauraa joidenkin hölmöjen (?) sinisilmäisyydelle, että uskovat kaiken valheen...

Lapsia on tapana rangaista valheista, mutta mistä lapsi oppii valehtelemaan ilman vanhempiensa esimerkkiä?

Mikä toden puhumisessa tökkii, paitsi osaamattomuuden puute?

Ja se, että toden puhuminen mielletään jotenkin loukkaavaksi.

Sivut

Kommentit (66)

Aivan.. Lapselle jo vastasyntyneestä aletaan tuomaan esille koko maailman raakuus.. sillä sehän on totuus..

Joulupukkia ei ole, aikuiset ne lahjat ostaa.. Totuutta Jeesuksen syntymästä ja siitä oliko hän todella Jumalan poika ei voida tietää, joten lapselle kannattaa kertoa, ettei sitä kukaan todellisuudessa tiedä.. Se on sellaista aikuisten satumaailmaa, samoin kuin tarina Aatamista ja Evasta on todennäköisesti tieteen valossa mahdotonta, että joskus aikaan kun käärmeetkin puhui ihmisten kieltä, ihminen asui paratiisista ja söi hedelmän kieletystä puusta..

Samoin satuja ei kannata lukea lapsille, sillä se vääristää heidän todellisuudentajua..

Ja mikäli "pappa" kuolee, lapselle kannattaa kertoa, että "pappa" kuoli sydänkohtaukseen ja papasta ei ole enää jäljellä kuin ruumis.. Tarinaa, että "papan" luokse tuli enkeli ja vei "papan" taivaaseen ja siellä "papalla" on hyvä olla ja "pappa" saattaa pilvenpäältä joskus vilkutellakin sinulle.. ei pidä mennä kertomaan, sillä ei ole mitään todisteita että se olisi totta..

Eikö niin qaz??

Minä ainakin kasvatan lastani rehellisyyteen, virheiden myöntämisen muodossa..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Esimerkiksi melkein kaikki filmit, romaanit ja tarinat on mielikuvituksen tuotetta. Mielikuvituksen tuotetta siksi että ne ei ole totta. Ne on siis valhetta. Mutta niitä ei kutsuta valheeksi, koska niitä myydään viihteeksi muille.

Kun pienelle lapselle kerrotaan satuja, niin se pieni lapsi pitää niitä satuja totena, kunnes isommaksi tullessaan, lapsi havaitseekin että vanhemmat on kertonut valheita/satuja heille. Siinä vaiheessa lapsi ymmärtää että se on luvallista kertoa satuja, valehdella olemattomia. koska vanhemmatkin sitä tekee.

Lapsi havaitsee myös kuinka vanhemmat saattaa sanoa lapselle ett älä valehtele, mutta että vanhemmat on valehdelleet lapselleen, esim. joulupukista.

Valehteluhan on tavallaan mielikuvituksen tuotetta. Keksitään. Valehtelulla ehkä halutaan leikkiä parempaa mitä ollaan, tai muuten vain narrataan muita.

Monestikkaan se ei ole ainoastaan valehtelua. Usein se on niin että totuutta muunnellaan hieman, jotta totuus vaikuttaisi paremmalta kuulijan/katsojan/lukijan korvaan/silmään.

Ja niin edelleen ja niin edelleen.........

Kaiken tuon oppii jo lapsena. Jos ei muuten, niin useimmilla on jonkin tapainen mielikuvitus kyky, jotta kykenee keksimään olemattomia juttuja, jotka on niin sanottuja valheita. Jotta eihän siinä sen kummempaa. Siis voi sanoa että valheet on tavallaan mielikuvitusta, kuvittelua. Jotta jokainen ihminen joskus käyttää mielikuvitus taitoaan hyväkseen.

Sivistys on sitä nykyisin länsimaissa, että on ns. länsimainen demokratia.

Länsimainen demokratia taas on sitä, että rikkaat hyötyvät siitä, että köyhät eivät äänestä vaaleissa ja köyhät hyötyvät siitä, että rikkaat eivät äänestä vaaleissa.

Ei vaan, sivistys on sitä rikkaissa maissa, että he kouluttavat lapsensa - kaikki lapsensa - noin aikuisikäänsä (20v) asti.

Sivistyneen rikkaan maan kansalaiset erottavat esimerkiksi Coca Colan Australiasta. He tietävät, että Coca Cola on limukkaa ja Australia ei ole. Tällainen tutkimus on tehty USA:n kansalaisille - USA ei ole sivistynyt valtio. Niin tai USA:n kansalaiset eivät keskimäärin ole sivistyneitä.

Yksilötasolla sivistyneen ihmisen ei tarvitse käyttää fyysistä väkivaltaa - hän osaa sen henkisellä tasolla.

Sellaista se sivistys on ja paljon muuta. Laaja ja mahdoton kysymys yksilölle, mitä se sivistys on? Tyhjentävää vastausta ei ole olemassa - vai onko?

Jos kirjoittaisi kirjan, jonka nimi olisi 'Sivistyksen musta aukko', niin mitähän se käsittelisi ja onko se, mitä kirjassa ei ole, olisi sivistystä?

henkka
Valehteleminen, ja näytteleminen, kuuluu sivistykseen. Mitähän tuo sivistys, mahtaa olla?

ja
qaz
Ja on kaunista käytöstä nauraa joidenkin hölmöjen (?) sinisilmäisyydelle, että uskovat kaiken valheen...

Näissä asioissa olen samaa mieltä, sosiaalisuus on näyttelemmistä. Aitoja tunteita ja sitä mitä todella ajatellaan ei näytetä.. Sosiaalinen ihminen on nenän edessä samaa mieltä tai hiljaa, mutta seläntakana paljastaa todelliset tunteensa/ajatuksensa..

Epäsuora henkinen väkivalta on taitolaji..

Mutta mielikuvitus on asia erikseen, sen avulla maailma ei ole niin karu kuin mitä se todellisuudessa on.. Ja saduilla on jopa tutkitusti lapsen kehitykselle positiivinen merkitys..

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14249

Miten määritellään valehtelu? Onko jonkin olennaisen asian kertomatta jättäminen valehtelemista? Onko valehtelu aina tietoista, tai edes puoliksi tiedostettua?

qaz
Jollei valehtele ollenkaan, ei suoriudu elämästä?

No sellainen ihminen on ihan varmasti vähemmistössä. Valehteleminen on välttämätöntä ihmisten kanssakäymiselle aivan yksinkertaisimmalta tasolta monimutkaisimpiin. Äärimmäisen 'rehelliset' ihmiset nähdäänkin lähinnä kusipäinä, koska he eivät kykene haistamaan ja mukautumaan erilaista sosiaalista tyyliä vaativiin tilanteisiin. Imartelu ja kehuminen on tietenkin valehtelua luterilaisen synkkämielisyytemme mukaisesti, joten uskomme että puhe itsessään pitää sisällään "valheen siemenen". Entä sitten?

Ihmettelen oikeasti tällaisia kristillistä arvomaailmaan heijastelevia ("jumala vihaa imartelijoita, valehtelijoita jne.") moraaliposeeraamiseen keskittyviä ketjuja, joissa leimataan etukäteen jokin ilmiö huonoksi. Tällainen munattomuus on ominaista juuri juoruringeille, joissa päästetään "höyryjä pihalle", jotta voidaan taas valehdella livenä ihmisille jotka eivät meitä jostain syystä (muka) miellytä. Sekä miehet että naiset tekevät tätä, vain ehkä keskimäärin erilaisin sanavalinnoin.

http://www.medicinenet.com/script/main/ ... ekey=50286

qaz
On kaunista valehdella, siis antaa toisen ymmärtää ihan muuta kuin mitä todella tarkoittaa?

Toki, nautimme siitä että elämä dramatisoituu, kunhan skeemat toteutuvat jotakuinkin mieltemme mukaisesti.

qaz
Ja on kaunista käytöstä nauraa joidenkin hölmöjen (?) sinisilmäisyydelle, että uskovat kaiken valheen...

No tässä tapauksessa nauramiseen osallistuvat ovat jo varmaan toiseuttaneet ja karikatyrisoineet nauramisen kohteen hyivn tehokkaasti. Tämähän on juuri sosiaalipsykologisen itsepetoksen ydin – saadaan muut uskomaan & tukemaan omia subjektiivisen itsekkäitä tulkintoja asioista, tapahtumista ja ihmisistä. Uskollisuus ja riippuvaisuus on siis tässä mielessä 'sairaus'.

qaz
Lapsia on tapana rangaista valheista, mutta mistä lapsi oppii valehtelemaan ilman vanhempiensa esimerkkiä?

Lapset oppivat ehdottoman valtaosan maneereista vertaisryhmistä – vanhemmilla on yleensäkin lasten valintoihin varsin pieni merkitys nykytiedon mukaan.

qaz
Mikä toden puhumisessa tökkii, paitsi osaamattomuuden puute?

Tuhat asiaa. Edullisina pidetyt lyhyen aikavälin reaktiot, oman/toisten kunnian ylläpitäminen, kertojan mielenrauhan ylläpitäminen ja niin edelleen. Ei ole mitään yhtä syytä valehdella, eikä yhtä oikeaa tai väärää motiivia tehdä niin.

qaz
Ja se, että toden puhuminen mielletään jotenkin loukkaavaksi.

Jos kokee ettei osaa tai vaan voi puhua suoraan ja siitä johtuen muotoilee asiansa epäsuorempaan muotoon, onko tämä välttämättä ollenkaan valehtelua?

Minusta hyvä osa oikeasti ärsyttävistä ja epämiellyttävistä ihmisistä joko ei sano mitään heitä selvästi painavista asioista, tai sitten sanoo kaiken suoraan päin naamaa. Erittäin huonoa sosiaalista kanssakäymistä.

Valehtelu on välttämätön sosiaalinen taito. Mustavalkoistaminen ei auta ilmiön ymmärtämisessä, vaan lukkiuttaa meidät puritaanisen yksinkertaisiin ja leimaaviin rehellisyyyden ideaaleihin:

http://findarticles.com/p/articles/mi_q ... i_n8885840

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Neonomide
Miten määritellään valehtelu? Onko jonkin olennaisen asian kertomatta jättäminen valehtelemista? Onko valehtelu aina tietoista, tai edes puoliksi tiedostettua?



Voimme puhua narraamisesta, värittämisestä, valkoisista valheista, muunnellusta totuudesta, liioittelusta. Loiventavista sanavalinnoista huolimatta kyse on kuitenkin aina samasta asiasta. Epärehellisyydestä. Valehtelua tapahtuu sekä tietoisesti, että ilmeisemmin toisinaan myös tiedostamatta. Toisinaan ihminen valehtelee sujuvasti itselleen, ja jossain vaiheessa valhe muuttuu ikään kuin totuudeksi, johon ihminen uskoo itse. Tällaisten valheiden purkaminen ei aina ole helppoa.

Ymmärtääkseni tämä johtuu siitä, että meitä ei syystä eli toisesta, olisiko niin, että valheen kyseenalaistaminen on vielä turhan kova pala, opeteta ilmaisemaan suoraan ajatuksiamme, vaan käyttämään kiertoilmaisuja. Sosiaaliseen viittaan puettu vale muuttuu siitäkin huolimatta, että yleisesti rehellisyyttä pidetään hyvänä ominaisuutena, hyväksyttäväksi, ilmeisemmin jopa osin tavoiteltavaksi ominaisuudeksi.
Miellämme, ettei rehellisin keinoin voi menestyä.

Valehteleminen on itsensä kusettamista, omaan nilkkaan puremista, joka vaatii valtavia ponnisteluja. Päivän tapahtumista saattaa tulla värikkäämpiä pienin reunalisäyksin, mutta kaikki tämä vaati jo ylimääräistä työtä. Valehteleminen syö valtavat määrät energiaa.

Äärimmäisen 'rehelliset' ihmiset nähdäänkin lähinnä kusipäinä, koska he eivät kykene haistamaan ja mukautumaan erilaista sosiaalista tyyliä vaativiin tilanteisiin.



Rehellinen ihminen tarvitsee suoraa informaatiota ja todellakin kokee tällaisen kristallipallokeskustelun rasittavana sekä täysin tarpeettomana. Suoran informaation sijaan rehellinen toimii siis sosiaalisen valheen alaisena, ja toki, saattaa toiminnallaan aiheuttaa tilanteita, joissa nauretaan. Kenelle tällöin nauretaan oikeasti?

Rehellinen ihminen ei ole synonyymi kusipäälle – jos siis sitä haluat tässä hakea. Rehellinen ihminen odottaa saavansa informaatiota, joka koskettaa tilannetta. Näin ollen hänen ei tarvitse haistella eikä arvuutella, mitä toisen ajattelumaailman takana on.
Tämä, että odotetaan ja toivotaan, että toisella olisi kristallipallo ajatuksiimme on vähintään tragikoomista. Kanssakäymisessä se tarkoittaa usein sitä, että todelliset syyt, jäävät pimentoon. Emme osanneet/uskaltaneet kertoa/kohdata, totuutta. Tai siis sitä, miten asiat koemme. Paskahousuja – kaikki tyyni. Pelkäämme itseämme.

Perheriidat ovat usein tällaisia suuria näyttämöitä, joissa kuumat hiilet lentävät. "Sinä olet, sinun takiasi, sinun syytäsi,.. Vittu sinun kanssasi". Saattaahan se näennäisesti ilmaa puhdistaa, mutta jos todelliset syyt jäivät tekaistujen tai oletusten varaan rakennettujen syiden luotisateeseen… On ilman puhdistuminenkin vain hetkellistä eikä tuonut ihmisiä yhtään lähemmäksi toisiaan.


Jos kokee ettei osaa tai vaan voi puhua suoraan ja siitä johtuen muotoilee asiansa epäsuorempaan muotoon, onko tämä välttämättä ollenkaan valehtelua?

Minusta hyvä osa oikeasti ärsyttävistä ja epämiellyttävistä ihmisistä joko ei sano mitään heitä selvästi painavista asioista, tai sitten sanoo kaiken suoraan päin naamaa. Erittäin huonoa sosiaalista kanssakäymistä.

Valehtelu on välttämätön sosiaalinen taito. Mustavalkoistaminen ei auta ilmiön ymmärtämisessä, vaan lukkiuttaa meidät puritaanisen yksinkertaisiin ja leimaaviin rehellisyyyden ideaaleihin.

Ilmeisemmin "vaan ei voi puhua suoraan"… Eikö olisi mielekästä kyseenalaistaa, miksi ei voisi? Mitä menetettävää ihmisellä on pyrkiessään rehellisyyteen, joka siis kuitenkin vapauttaa meidät olemaan juuri sellaisia kuin olemme. Illuusio valheen parantavasta vaikutuksesta istuu syvässä. Totuus on kuitenkin se, että ympäristön luomasta paineesta huolimatta, juuri valheeseen perustuvat toiminnot syövät ihmistä – ajavat ihmisen loppuun.

Rehellisyys itseä/toista kohtaan on opeteltavissa. Suosittelen lämpimästi leimaamisen? sijaan tutkiskelemaan itseä, katsomaan mitä kaikkea voi löytää itsestään. Rehellisyyteen pyrkiminen vaatii sekin ponnisteluja, mutta sen hedelmät ovat makeampia kuin yhdenkään valheen.

Neonomide
Miten määritellään valehtelu? Onko jonkin olennaisen asian kertomatta jättäminen valehtelemista?



Tottakai on.

Neonomide
Onko valehtelu aina tietoista, tai edes puoliksi tiedostettua?



Tottakai. Jos ei tiedä sanovansa jotain joka ei ole totta, niin ei se ole valehtelemista. Siis valehtelun määritelmään kuuluu oleellisesti se, että tietää että se mitä sanoo on valetta.

Neonomide
Lapset oppivat ehdottoman valtaosan maneereista vertaisryhmistä – vanhemmilla on yleensäkin lasten valintoihin varsin pieni merkitys nykytiedon mukaan.

Onko noin? Eli se minun osaamattomuuteni valehdella ei olekaan vanhempieni vika, vaan syy on siinä että en ole lapsena tarpeeksi viettänyt aikaa samanikäisten valehtelijoiden kanssa?

Mistäs ne minun valehtelijakaverit on sen valehtelun sitten oppineet? Kuka on se ketjun ensimmäinen lapsi joka on oppinut valehtelemaan ihan itsekseen ja opettaa sitten kaikki muut lapset samanlaisiksi?

Kyllä mä sen verran osaan valehdella, että en mene sanomaan rumalle ihmiselle että hän on ruma, tai tyhmälle että hän on tyhmä (paitsi täällä, mutta se nyt on jo vähän eri asia.) Mutta en siis osaa valehdella niitä isoja valheita jotka todella auttaisivat elämässä. Siis että esmes työhaastattelussa osaisi kirkkain silmin väittää osaavansa jotain mitä ei oikeasti osaa, ja saisi sitten työpaikan. Tai työpaikalla ottaisi kunnian jonkun toisen työstä. Tai sanoisi jollekin idioottiblondille rakastavansa sitä jotta saisi persettä. Tai valehtelisi että on rikas ja saisi silläkin persettä. Tai piilottaisi omaisuutensa ulkomaille ja valehtelisi Kelalle olevansa köyhä ja saisi avustuksia. Tai valehtelisi työkkärille olevansa työtön ja tekisi samalla pimeesti töitä.

Kuka teille ihmisille on opettanut tuon ison valehtelemisen taidon?

Tai samaan asiaan liittyen, miten ihmeessä nykyihminen nähtävästi on kokonaan kadottanut häpeän tunteen? Eli ei hävetä sitä että ollaan valehtelijoita tai että lauletaan televisiossa vaikka ei osata laulaa?

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14249
Kaneli
Voimme puhua narraamisesta, värittämisestä, valkoisista valheista, muunnellusta totuudesta, liioittelusta. Loiventavista sanavalinnoista huolimatta kyse on kuitenkin aina samasta asiasta. Epärehellisyydestä. Valehtelua tapahtuu sekä tietoisesti, että ilmeisemmin toisinaan myös tiedostamatta. Toisinaan ihminen valehtelee sujuvasti itselleen, ja jossain vaiheessa valhe muuttuu ikään kuin totuudeksi, johon ihminen uskoo itse. Tällaisten valheiden purkaminen ei aina ole helppoa.

Minusta tämän kaiken niputtaminen eräänlaiseksi "yhdeksi vieriväksi lumipalloksi" ei ole mielekästä. Valehteleminen voi tälläisen määrittelyn mukaan tarkoittaa vähän kaikkea sitä ymmärrystä/taitoa, mitä sosiaalisessa tilanteessa sovellamme.

En itse esimerkiksi koe olevani valehtelija, pikemminkin analogisissa tilanteissa liioittelija, manipuloija ja 'muotoilija'. Olen ahrjoittanut valehtelua aikoinaan paljonkin, mutta avoimmuus ja monisanaisuus on paradoksaalisesti mielestäni auttanut pääsemään tavasta useimmiten eroon. Varsinainen valehtelu vaatii suunnitelmallisuutta ja tosiaan tuota viittaamaasi 'itsehuijaamista', jossain määrin. Juuri sellaisesta eroon pääseminen on varmasti monin tavoin edullista. Kyse on kuitenkin myös Minän puolustuskeinosta, välttyä kritiikiltä itseltä ja muilta. Itsekritiikin rakentavuus ja miellyttävyys taas on usein kovin kontekstuaalista. Tästä(kin) syystä muiden ihmisten tunteminen on samalla tavoin olosuhteista ja tilanteista riippuvaa. Muiden muuttujien ohella.

Kaneli
Ymmärtääkseni tämä johtuu siitä, että meitä ei syystä eli toisesta, olisiko niin, että valheen kyseenalaistaminen on vielä turhan kova pala, opeteta ilmaisemaan suoraan ajatuksiamme, vaan käyttämään kiertoilmaisuja. Sosiaaliseen viittaan puettu vale muuttuu siitäkin huolimatta, että yleisesti rehellisyyttä pidetään hyvänä ominaisuutena, hyväksyttäväksi, ilmeisemmin jopa osin tavoiteltavaksi ominaisuudeksi.
Miellämme, ettei rehellisin keinoin voi menestyä.

Nähdäksenii on sosiaalisesti usein hyvin edullista tai vähintään sellaiseksi arvioitua, että 'panttaa tietoa' tai kertoo vain – mieluiten ennalta opetellun – version itselleen arasta aiheesta, mutta jolla ei toiselle ole vitaalia merkitystä. Tämä lisää itseluottamusta ja jopa luovuutta sosiaalisissa tilanteissa.

Sosiaalisissa tilanteissa pelaavat aina monitasoiset motiivit. Halutaan miellyttää/tulla miellytetyiksi, halutaan olla loukkaamatta toisia mutta samalla pyrimme välttämään yhteisten henkilöhistorioidemme mukaisesti tietynlaista nuoleskelua ja nyökyttelyä. Käymme vaihtokauppaa sekä ajankäytöllä, ymmärryksellä, olkapäällä että viisasteluilla ja huumorilla.

Sosiologi Richard Sennett tutki USA:ssa työyhteisöjä ja päätyi toteamaan, että sellaisilla työpaikoilla joissa vallitsi toisia kyttäävä ja määrittelevä ilmapiiri, työntekijät kokivat sekä työympäristön että työtehon stagnaatiota enemmän kuin sellaisilla työpaikoilla, joissa kysyminen, auttaminen, tiedonkulku oli avoimempaa ja spontaania, ilman koalitioita tai vastakohtaistavia ihmissuhdepelejä. Itse allekirjoitan tämän totaalisesti – hiljaisillakin ihmisillä on sosiaalisia tarpeita, joiden julkituomattomuus ei poista niitä mihinkään.
(itse siis en työympäristössä ole/ollut mikään showmies)

Vilpitön tai henkilön luonteenpiirteeseen liitetty imartelu ja vitsikäs kehu otetaan vastaan aina tähän henkilöön liitettyjen ennakkokäsitysten värittämänä. Ihminen on siis aina omaa habitustaan koskevien ennakko-oletusten vanki ollessaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Emme voi yhtäkkiä alkaa matkimaan menestyvän oloisia ihmisiä ja lettaa, että saamme palkinnoksi vastaavasti palkitsevia reaktioita ja tulkintoja.

Luonteella viittaan nyt siihen kuvaan, mikä muilla ihmisillä henkilöstä X on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kuva on aina kontekstuaalinen, koska sama henkilö voi johtaa suuremmissakin ryhmissä tämän henkilön erilaiseen käyttäytymiseen. Samoin tulkitsemme ulkoisesti samanlaista käyttäytymistä eri tilanteissa eri tavoin.

Kaneli
Valehteleminen on itsensä kusettamista, omaan nilkkaan puremista, joka vaatii valtavia ponnisteluja. Päivän tapahtumista saattaa tulla värikkäämpiä pienin reunalisäyksin, mutta kaikki tämä vaati jo ylimääräistä työtä. Valehteleminen syö valtavat määrät energiaa.

Tämä taas riippuu kovasti siitä, miten kovasti haluamme perustaa käyttäytymistämme muiden ihmisten rituaalinomaiseen miellyttämiseen, sosiaalipornoon ja intimisointikyvyllämme huoraamiseen.

Naisilla tämä liittyy sosiaalisten ennakko-oletusten myötä sosiaalisiin paineiseen pikemmin kuin miehillä, jotka voivat osoittaa välinpitämättömyyttä avoimemmin ja alkaa leikkiä psykologia paljon suoremmin jos haluavat, keskeytellen ja leikkien eksperttiä.

Olenkin usein miettinyt, miksi naiset tuntuvat tekevän paljon miehiä ehdottomampia etukäteistulkintoja ensitapaamisten perusteella toisista ihmisistä. Luulisi, että tämän voisi tulkita paitsi "rehellisyyden merkkinä", toisaalta ensivaikutelmien ja oman käyttäytymisen nostamiseksi liian suurelle jalustalle. Nykyisin uskon, että kyseessä on pikemmin sukupuoli(valinta)rooliin niveltyvä seuranmäärittelystrategia, kaikessa tylyydessään. Sen sijaan että ajateltaisiin toisella olevan huono päivä, päädytään kiinnittämään huomiota tämän epäolennaisiin ornamentteihin (pukeutuminen, meikki, yleisolemus, ilmeet) ja tekemään mysteerisen 'intuitiivisia' johtopäätöksiä tämän arvosta ihmisenä. Tätä arvotusrituaalia edelleen tukee sosiaalinen juorupeli, jossa juostaan vessoissa ja aletaan pistetään Idols-tuoamristo pystyyn nurkan takana. Näistä syistä johtuen Kohlbergin moraalisuusmittareilla naiset ovat saaneet miehiä heikompia pisteitä jo vuosikymmeniä – kunnes naisten osuus miehisten oppialojen ja ammattien parissa alkoi suuresti kasvaa. Samaan ilmiöön yhä silti törmää monin paikoin.

Valehteluun näen tämän liittyvän siten, että naisilla valehtelu tietyllä tavoin voi olla suunnitelmallisempaa ja monimutkaisemmin skeemoittunutta, mutta toisaalta intuitiivisen arvottamisen värittämää ja analogisia mielipiteitä kerjäävää. Miehet yksinkertaisesti antavat helpommin "toisen mahdollisuuden" ja arvottavat toisia 'objektiivisempien' kriteerien mukaan ja yhdenmukaisemmin, pitäen periaatteista kiinni tai käyden niistä kauppaa statuspelien välityksellä. Näin valehtelukin perustunee miehillä ja naisilla erilaisille psykoprofiileille?

Kaneli
Äärimmäisen 'rehelliset' ihmiset nähdäänkin lähinnä kusipäinä, koska he eivät kykene haistamaan ja mukautumaan erilaista sosiaalista tyyliä vaativiin tilanteisiin.

Rehellinen ihminen tarvitsee suoraa informaatiota ja todellakin kokee tällaisen kristallipallokeskustelun rasittavana sekä täysin tarpeettomana. Suoran informaation sijaan rehellinen toimii siis sosiaalisen valheen alaisena, ja toki, saattaa toiminnallaan aiheuttaa tilanteita, joissa nauretaan. Kenelle tällöin nauretaan oikeasti?

Minusta 'rehellisyys' puhujan ominaisuutena liitetään kovin kritiikittömästi suoraan ilmaisutyyliin. Voi toi olla huomaavainen ja nokkela, samalla osaten ottaa oma tila keskustelussa ja edistää sitä konformoinnin tai stagnaation ylistämisen sijaan, mutta se vaatii yritystä ja aktiivisuutta, sekä riskejä.

Itse rakastan metakeskusteluja, koska niillä saa puhdistettua ilmaa ja typerät karstat polkaistua moottorista irti. Kuitenkin livenä koen 'metailun' paljon hankalammaksi, ellen ole jo 'merkittynyt' sosiaalisessa suhteessani avoimeksi alunperin. Alunperin omaksuttua roolia on helpompi peilata kuin toisen seurassa 'kasvettua' roolia, näin ainakin koen. Käsittääkseni tutkimukset viittaavat vahvasti samaan. Näin ihmisten tutustumiskonteksti määrittelee hyvin suurella painoarvolla niitä ennakkokäsityksiä, joita toisista ihmisistä omaamme. Tämä myös selittäisi spontaanien tutustumisten 'voimaa' kohtaamisissa, etenkin heteroseksuaalisissa sellaisissa. Ensirakastumisiin uskotaan ja niihin luotetaan, vaikka ne ovatkin monessa mielessä huijaamiseen perustuvia ja irrationaalisesti rakentuneita, äkillisiä. Niistä tulee siis itseään toteuttavia ennusteita.

Kaneli
Rehellinen ihminen ei ole synonyymi kusipäälle – jos siis sitä haluat tässä hakea. Rehellinen ihminen odottaa saavansa informaatiota, joka koskettaa tilannetta. Näin ollen hänen ei tarvitse haistella eikä arvuutella, mitä toisen ajattelumaailman takana on.
Tämä, että odotetaan ja toivotaan, että toisella olisi kristallipallo ajatuksiimme on vähintään tragikoomista. Kanssakäymisessä se tarkoittaa usein sitä, että todelliset syyt, jäävät pimentoon. Emme osanneet/uskaltaneet kertoa/kohdata, totuutta. Tai siis sitä, miten asiat koemme. Paskahousuja – kaikki tyyni. Pelkäämme itseämme.

Puheesi toisi parin sanan vaihdoksen myötä mieleen stereotyyppisen puheen venkoilevista "annetaan ymmärtää" -tyypin naisista, jotka eivät tule juttuun "suoraan puheeseen tottuneiden" 'rehellisten' miesten seurassa. En tiedä huomaatko itse saman?

Kaneli
Perheriidat ovat usein tällaisia suuria näyttämöitä, joissa kuumat hiilet lentävät. "Sinä olet, sinun takiasi, sinun syytäsi,.. ***** sinun kanssasi". Saattaahan se näennäisesti ilmaa puhdistaa, mutta jos todelliset syyt jäivät tekaistujen tai oletusten varaan rakennettujen syiden luotisateeseen… On ilman puhdistuminenkin vain hetkellistä eikä tuonut ihmisiä yhtään lähemmäksi toisiaan.

Eihän parisuhteissa akkumuloituvaan lonkerodraamaan ole oikeastaan muuta lääkettä kuin unohtamispilleri, joka saisi molemmat katsomaan toista taas inhimillisessä valossa, eikä vain emotionaalisen riippuvuussuhteen syypäänä & taloudellis-psykologisena riippakivenä.

Kaneli
Ilmeisemmin "vaan ei voi puhua suoraan"… Eikö olisi mielekästä kyseenalaistaa, miksi ei voisi? Mitä menetettävää ihmisellä on pyrkiessään rehellisyyteen, joka siis kuitenkin vapauttaa meidät olemaan juuri sellaisia kuin olemme. Illuusio valheen parantavasta vaikutuksesta istuu syvässä. Totuus on kuitenkin se, että ympäristön luomasta paineesta huolimatta, juuri valheeseen perustuvat toiminnot syövät ihmistä – ajavat ihmisen loppuun.

Systemaattinen valehtelu versus valkoiset valheet omaavat radikaalisti erilaisia rationalisointeja ja moraalisia implikaatioita. Tästä syystä viestin alussa esitinkin, ettei ole mielekästä niputtaa kaikkea kirjakielellisestä objektiivisuudesta poikkeavaa ilmaisutyyliä aina epäsuoruudesta liioitteluun saman sateenvarjokäsitteen alle. Valehtelu tulisi määritellä spesifimmin ja suhteessa johonkin.

Kaneli
Rehellisyys itseä/toista kohtaan on opeteltavissa. Suosittelen lämpimästi leimaamisen? sijaan tutkiskelemaan itseä, katsomaan mitä kaikkea voi löytää itsestään. Rehellisyyteen pyrkiminen vaatii sekin ponnisteluja, mutta sen hedelmät ovat makeampia kuin yhdenkään valheen.

Samaa mieltä. Itse koen että itsekehu itsessään ei ole egotrippimäinen looginen umpikuja millaiseksi se halutaan leimata, vaan voi olla valtavan avaava näkökulma paitsi omaan potentiaaliimme, myös muiden rohkaistavissa oleviin puoliin. Valitettavasti luterilaisen synkkämielinen kulttuurimme on peräti erikoistunut hallitun machouden sijaan ampuaan jalat ja nilkat paskaksi kaikilta, jotka tuovat eksperttiyttään esille. Aina pitääkin löytää joku toinen kehumaan itseä, mikä on astetta hankalampaa mutta omalla tavallaan strategiaa vaativaa.

Pringles
Tai samaan asiaan liittyen, miten ihmeessä nykyihminen nähtävästi on kokonaan kadottanut häpeän tunteen? Eli ei hävetä sitä että ollaan valehtelijoita tai että lauletaan televisiossa vaikka ei osata laulaa?

Loistava kysymys, en mä vaan tierä....

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Neonomide

Minusta tämän kaiken niputtaminen eräänlaiseksi "yhdeksi vieriväksi lumipalloksi" ei ole mielekästä. Valehteleminen voi tälläisen määrittelyn mukaan tarkoittaa vähän kaikkea sitä ymmärrystä/taitoa, mitä sosiaalisessa tilanteessa sovellamme.



Hmm… Jos asiaa haluaa katsoa, niin eikö se melko pitkälle sitä myös ole? Jossain vaiheessa –pienestä pitäen, joudumme, sanon joudumme, sillä palikoita toisenlaiseen kommunikointiin ei ole oikein jaossa, turvautumaan valkoisiin valheisiin.

En tarkoita, että tarkoitus olisi paha, vaan ymmärtääkseni kyse on juuri tuosta yleisestä sosiaalisesta arasta tavasta, jättää totuus syystä tai toisesta kertomatta. Pienellä on mielikuvitus, toisaalta voidaan ajatella, että pieni ihminen käyttää valkoisia valheita tehdessään vastoin vanhempien ohjeita, tai soveltaessaan niitä oman ymmärryksensä mukaan. Lapsi pyrkii ennenkaikkea miellyttämään vanhempiaan. Pelko on valheen suurin moottori.

Ymmärrystä rehellisen kanssakäymisen suhteen, jossa väritystehtävät jätetään värityskirjanlehdille, jossa ihminen vain on, sillä elämä ei vaadi meitä olemaan hyviä tai huonoja, kelpaamme juuri sellaisena kuin olemme, on siis harvemmin jaossa. Yritys miellyttää toista – tässä vaiheessa itseyden kuva on vielä herkkä – saa meidät toivomaan ääneen eli valehtelemaan – olevamme erilaisia. Ehkä siis lapsi samaistuu vanhempaansa – oppii, että kiertoilmaisu tai olisiko valhe sitten kuitenkin kiertotie, on ikään kuin muka suorempi, kuin se mitä oikeasti ajattelemme.

Lumipallo voi jäädä lumipalloksi, mutta mahdollisuudet siihen, että sen ympärille kehräytyy koko elämä ovat olemassa. Tässä vaiheessa itseys saattaa hukkua, kehrättyyn vaippaan, josta tulee suojaus itseä vastaan. Olemme rutinoituja peittämään todelliset tarkoituksemme, ja elämä on kahden tai jopa useamman roolin toimintaa, jossa sisin saattaa olla täysin hukassa.


En itse esimerkiksi koe olevani valehtelija, pikemminkin analogisissa tilanteissa liioittelija, manipuloija ja 'muotoilija'. Olen ahrjoittanut valehtelua aikoinaan paljonkin, mutta avoimmuus ja monisanaisuus on paradoksaalisesti mielestäni auttanut pääsemään tavasta useimmiten eroon. Varsinainen valehtelu vaatii suunnitelmallisuutta ja tosiaan tuota viittaamaasi 'itsehuijaamista', jossain määrin. Juuri sellaisesta eroon pääseminen on varmasti monin tavoin edullista. Kyse on kuitenkin myös Minän puolustuskeinosta, välttyä kritiikiltä itseltä ja muilta. Itsekritiikin rakentavuus ja miellyttävyys taas on usein kovin kontekstuaalista. Tästä(kin) syystä muiden ihmisten tunteminen on samalla tavoin olosuhteista ja tilanteista riippuvaa. Muiden muuttujien ohella.



Yritys ja erehdys, avoimuus, paradoksaalisesti? Eikö pikemminkin luonnollisesti. On helpottavaa huomata, että samat päämäärät joihin ennen on pyrkinyt ja päässyt käyttämällä tilanteeseen sopivaa statistia, näyttelemällä, ovat saavutettavissa rehellisenä itselleen. Asioita voi esittää monin tavoin. Itselleni linja töks, oli, on ehkä vieläkin toisissa asioissa, kanava keskustella avoimesti. Kommunikointi on opeteltavissa.

Ihminen on taitava manipuloimaan myös itseään. Riittämättömyyden tunne lienee se, joka laittaa pukeutumaan milloin mihinkin kaapuun. Vähän kuin narri. Esitelmän kohde on suojattu itseys, joka seuraa sivusta hiljaisena.


Kaneli
Ymmärtääkseni tämä johtuu siitä, että meitä ei syystä eli toisesta, olisiko niin, että valheen kyseenalaistaminen on vielä turhan kova pala, opeteta ilmaisemaan suoraan ajatuksiamme, vaan käyttämään kiertoilmaisuja. Sosiaaliseen viittaan puettu vale muuttuu siitäkin huolimatta, että yleisesti rehellisyyttä pidetään hyvänä ominaisuutena, hyväksyttäväksi, ilmeisemmin jopa osin tavoiteltavaksi ominaisuudeksi.
Miellämme, ettei rehellisin keinoin voi menestyä.

Nähdäksenii on sosiaalisesti usein hyvin edullista tai vähintään sellaiseksi arvioitua, että 'panttaa tietoa' tai kertoo vain – mieluiten ennalta opetellun – version itselleen arasta aiheesta, mutta jolla ei toiselle ole vitaalia merkitystä. Tämä lisää itseluottamusta ja jopa luovuutta sosiaalisissa tilanteissa.



Tämä ei valitettavasti auennut?


Sosiaalisissa tilanteissa pelaavat aina monitasoiset motiivit. Halutaan miellyttää/tulla miellytetyiksi, halutaan olla loukkaamatta toisia mutta samalla pyrimme välttämään yhteisten henkilöhistorioidemme mukaisesti tietynlaista nuoleskelua ja nyökyttelyä. Käymme vaihtokauppaa sekä ajankäytöllä, ymmärryksellä, olkapäällä että viisasteluilla ja huumorilla.



Kyllä. Sosiaalinen peli on juuri tätä. Näin laiskana ihmisenä, miellyttäminen kiinnostaa aina vain vähemmän ja vähemmän, sen sijaan se, mitä ihminen ajattelee sisällään, on mielenkiintoista. Tosin ajattelen, että ihmiset ovat kovin samankaltaisia, tarpeet ovat kaikille samat.


Sosiologi Richard Sennett tutki USA:ssa työyhteisöjä ja päätyi toteamaan, että sellaisilla työpaikoilla joissa vallitsi toisia kyttäävä ja määrittelevä ilmapiiri, työntekijät kokivat sekä työympäristön että työtehon stagnaatiota enemmän kuin sellaisilla työpaikoilla, joissa kysyminen, auttaminen, tiedonkulku oli avoimempaa ja spontaania, ilman koalitioita tai vastakohtaistavia ihmissuhdepelejä. Itse allekirjoitan tämän totaalisesti – hiljaisillakin ihmisillä on sosiaalisia tarpeita, joiden julkituomattomuus ei poista niitä mihinkään.
(itse siis en työympäristössä ole/ollut mikään showmies)



Nykyinen työyhteisökulttuuri on pitkälti itsensä loppuun ajamista. Tehokkuus ja jatkuva pelko jähmettää työympäristön, jossa ikään kuin kilpaillaan siitä, kenen selkänahasta saadaan revittyä eniten irti. Ihminen ei ole kone. Yhtäällä ihminen hamuaa itselleen omaisuutta, toisaalla on epävarmuus taloudellisesta hyvinvoinnista – ihmeellinen asetelma. Ristiriita vaatinee veronsa. On selvää, että vaihtoehdoistasi ensimmäinen miellyttänee ”kaikkia”. Siihen omaan suoritukseen kannattaisi ehken kiinnittää vähän vähemmän huomiota, tarkoitan siinä mielessä, että sitä vertailisi toisen työpanokseen. Ehkä vertailua käytetään sumeilematt hyväksi, korottamaan ne nk. hyvät pahoista, tai laiskoista.

Vilpitön tai henkilön luonteenpiirteeseen liitetty imartelu ja vitsikäs kehu otetaan vastaan aina tähän henkilöön liitettyjen ennakkokäsitysten värittämänä. Ihminen on siis aina omaa habitustaan koskevien ennakko-oletusten vanki ollessaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Emme voi yhtäkkiä alkaa matkimaan menestyvän oloisia ihmisiä ja lettaa, että saamme palkinnoksi vastaavasti palkitsevia reaktioita ja tulkintoja.

Luonteella viittaan nyt siihen kuvaan, mikä muilla ihmisillä henkilöstä X on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Kuva on aina kontekstuaalinen, koska sama henkilö voi johtaa suuremmissakin ryhmissä tämän henkilön erilaiseen käyttäytymiseen. Samoin tulkitsemme ulkoisesti samanlaista käyttäytymistä eri tilanteissa eri tavoin.




Roolit, jos nyt tarkoitat tässä sitä, istuvat ihmisessä tiukassa. Suora palaute on hyvin palkitseva järjestelmä, jolloin hyödylliseksi kokemamme ominaisuudet korostuvat herkästi. Ja kyllä – tällaisesta osasuorituksesta voi olla iloa, se tosin voi olla hyvin raskaskin rooli kannettavaksi. Kun persoonan ennakko-odotukset eivät vastaa luomaamme kuvaa, herättää se mielenkiintoisia mykistäviä, toisinaan hyvin onnelliseksi tekeviä tilanteita. Oivallisia tilanteita kasvuun.

Kaneli kirjoitti:
Valehteleminen on itsensä kusettamista, omaan nilkkaan puremista, joka vaatii valtavia ponnisteluja. Päivän tapahtumista saattaa tulla värikkäämpiä pienin reunalisäyksin, mutta kaikki tämä vaati jo ylimääräistä työtä. Valehteleminen syö valtavat määrät energiaa
.

Tämä taas riippuu kovasti siitä, miten kovasti haluamme perustaa käyttäytymistämme muiden ihmisten rituaalinomaiseen miellyttämiseen, sosiaalipornoon ja intimisointikyvyllämme huoraamiseen.




Kyllä. Koenkin niin, että –hmm… ainakaan itse en ole törmännyt tietoon, jossa lapsia kehotettaisiin kuuntelemaan ja löytämään vastauksia ympäristön sijaan itsestä. Minusta tässä jää miellyttävää vaihtoa tarjoava kanava hyödyntämättä. On kuin suuri oravanpyörä pyörisi johon lapset ajautuvat periaatteella yksilölle ei ole tilaa. Täytyy olla sitä ja tätä, menestyäkseen. Ihminen ikään kuin uhraa itsensä, omat voimavaransa. Monet löytävät uusia elementtejä itseyden rakentamiseen – myöhemmin. Ei toki myöhäistä koskaan, mutta etsikkoaika jää hyödyntämättä.


Naisilla tämä liittyy sosiaalisten ennakko-oletusten myötä sosiaalisiin paineiseen pikemmin kuin miehillä, jotka voivat osoittaa välinpitämättömyyttä avoimemmin ja alkaa leikkiä psykologia paljon suoremmin jos haluavat, keskeytellen ja leikkien eksperttiä.



Tämä varmasti pitää paikkaansa. Siinä missä naiseuteen liitetään ehkä suurempi määrä mahdollisuuksia, siihen liitettään myös numeraalisti enemmän stereotypioita. Miehen on sallittua epäonnistua ihmisenä, naiseuteen se ei sovi. Henkilökohtaisesti vaikka myönnän miehen ja naisen fysiologiset ja psykologiset eroavaisuudet en mielelläni lähtisi puristamaan ihmisiä kovin erilaisiin muotteihin. Olosuhteissa, jossa ympäristön paine voitaisiin minimoida, ihmiset sukupuolesta riippumatta olisivat ehken lähempänä toisiaan. Tähän kehittyneissä maissa olisi suuret mahdollisuudet, fyysinen voima kun ei ole mikään etulyöntiasema. Valitettavasti yhdistämisen sijaan näyttäisi siltä, että halutaan ruokkia erilaisuutta, kavennetaan mahdollisuuksia entisestään.


Olenkin usein miettinyt, miksi naiset tuntuvat tekevän paljon miehiä ehdottomampia etukäteistulkintoja ensitapaamisten perusteella toisista ihmisistä. Luulisi, että tämän voisi tulkita paitsi "rehellisyyden merkkinä", toisaalta ensivaikutelmien ja oman käyttäytymisen nostamiseksi liian suurelle jalustalle. Nykyisin uskon, että kyseessä on pikemmin sukupuoli(valinta)rooliin niveltyvä seuranmäärittelystrategia, kaikessa tylyydessään. Sen sijaan että ajateltaisiin toisella olevan huono päivä, päädytään kiinnittämään huomiota tämän epäolennaisiin ornamentteihin (pukeutuminen, meikki, yleisolemus, ilmeet) ja tekemään mysteerisen 'intuitiivisia' johtopäätöksiä tämän arvosta ihmisenä. Tätä arvotusrituaalia edelleen tukee sosiaalinen juorupeli, jossa juostaan vessoissa ja aletaan pistetään Idols-tuoamristo pystyyn nurkan takana. Näistä syistä johtuen Kohlbergin moraalisuusmittareilla naiset ovat saaneet miehiä heikompia pisteitä jo vuosikymmeniä – kunnes naisten osuus miehisten oppialojen ja ammattien parissa alkoi suuresti kasvaa. Samaan ilmiöön yhä silti törmää monin paikoin.

Valehteluun näen tämän liittyvän siten, että naisilla valehtelu tietyllä tavoin voi olla suunnitelmallisempaa ja monimutkaisemmin skeemoittunutta, mutta toisaalta intuitiivisen arvottamisen värittämää ja analogisia mielipiteitä kerjäävää. Miehet yksinkertaisesti antavat helpommin "toisen mahdollisuuden" ja arvottavat toisia 'objektiivisempien' kriteerien mukaan ja yhdenmukaisemmin, pitäen periaatteista kiinni tai käyden niistä kauppaa statuspelien välityksellä. Näin valehtelukin perustunee miehillä ja naisilla erilaisille psykoprofiileille?




Uskoisin, että naisen on helpompi heittää roolinvetäminen nurkkaan kuin miehen. Vaikka mieheyteen siis liitetään numeraalisesti vähemmän paineita, niiden syvyys on hyvin tiukassa. Tähän vaikuttavat eittämättä monet asiat, joista se, että heikkous mielletään hyväksyttäväksi liittyen naiseuteen ei liene vähäpätöisin. Hahmotamme asioita eritavoin, päätyen kuitenkin samaan lopputulemaan. Ymmärtääkseni ensivaikutelman on erittäin tärkeä motivaattori sekä naiselle että miehelle. Se mihin kiinnitämme huomiota vaihtelee.
Hassua, että saadaksemme seuraa haluammekin antaa erittäin edullisen mielikuvan itsestämme, kyseessähän on tietynlainen harha, huijaus. Näytelmän ensisanat ovat lausutut.. Sen sijaan, ettemme esiintyisi. Mitä muuta vaihtoehtoa jää, jos itseyden - olemisen - pohtiminen on jäänyt tekemättä?

Kaneli
Äärimmäisen 'rehelliset' ihmiset nähdäänkin lähinnä kusipäinä, koska he eivät kykene haistamaan ja mukautumaan erilaista sosiaalista tyyliä vaativiin tilanteisiin.

Rehellinen ihminen tarvitsee suoraa informaatiota ja todellakin kokee tällaisen kristallipallokeskustelun rasittavana sekä täysin tarpeettomana. Suoran informaation sijaan rehellinen toimii siis sosiaalisen valheen alaisena, ja toki, saattaa toiminnallaan aiheuttaa tilanteita, joissa nauretaan. Kenelle tällöin nauretaan oikeasti?

Minusta 'rehellisyys' puhujan ominaisuutena liitetään kovin kritiikittömästi suoraan ilmaisutyyliin. Voi toi olla huomaavainen ja nokkela, samalla osaten ottaa oma tila keskustelussa ja edistää sitä konformoinnin tai stagnaation ylistämisen sijaan, mutta se vaatii yritystä ja aktiivisuutta, sekä riskejä.



Kyllä. Usein suorasanainen ihminen koetaan hyökkäävänä, ja tämä ominaisuus sitten niputetaan, että rehellinen se on. Minusta rehellisyys on tietynlaista rohkeutta, sellaista kokeilevaa, jossa on tilaa olla ja myöntää olevansa väärässä, oppia uutta.
Hiljaisuudessa tapahtuvaa pohdiskelua, josta sitten voi syntyä jotain uutta.

Itse rakastan metakeskusteluja, koska niillä saa puhdistettua ilmaa ja typerät karstat polkaistua moottorista irti. Kuitenkin livenä koen 'metailun' paljon hankalammaksi, ellen ole jo 'merkittynyt' sosiaalisessa suhteessani avoimeksi alunperin. Alunperin omaksuttua roolia on helpompi peilata kuin toisen seurassa 'kasvettua' roolia, näin ainakin koen. Käsittääkseni tutkimukset viittaavat vahvasti samaan. Näin ihmisten tutustumiskonteksti määrittelee hyvin suurella painoarvolla niitä ennakkokäsityksiä, joita toisista ihmisistä omaamme. Tämä myös selittäisi spontaanien tutustumisten 'voimaa' kohtaamisissa, etenkin heteroseksuaalisissa sellaisissa. Ensirakastumisiin uskotaan ja niihin luotetaan, vaikka ne ovatkin monessa mielessä huijaamiseen perustuvia ja irrationaalisesti rakentuneita, äkillisiä. Niistä tulee siis itseään toteuttavia ennusteita.



Odotusten pettäminen on vähän kuin ottaisi kaverilta tikkarin pois suusta:wink: Sosiaalinen kanssakäyminen on usein vuorovaikutteista, kun tältä potkaistaan jakkara alta, jossa vuorovaikutus syntyy olemisen kautta – ei olla toiselta mitään vailla, syntyy siltoja tai ylittämättömiä railoja. Se on se hinta, jonka joutuu maksamaan.
Alun perin omaksutusta roolista on siis mahdollisuus luopua, seurauksia sillä tietenkin on. Positiivista, sanoisin.


Kaneli
Rehellinen ihminen ei ole synonyymi kusipäälle – jos siis sitä haluat tässä hakea. Rehellinen ihminen odottaa saavansa informaatiota, joka koskettaa tilannetta. Näin ollen hänen ei tarvitse haistella eikä arvuutella, mitä toisen ajattelumaailman takana on.
Tämä, että odotetaan ja toivotaan, että toisella olisi kristallipallo ajatuksiimme on vähintään tragikoomista. Kanssakäymisessä se tarkoittaa usein sitä, että todelliset syyt, jäävät pimentoon. Emme osanneet/uskaltaneet kertoa/kohdata, totuutta. Tai siis sitä, miten asiat koemme. Paskahousuja – kaikki tyyni. Pelkäämme itseämme.

Puheesi toisi parin sanan vaihdoksen myötä mieleen stereotyyppisen puheen venkoilevista "annetaan ymmärtää" -tyypin naisista, jotka eivät tule juttuun "suoraan puheeseen tottuneiden" 'rehellisten' miesten seurassa. En tiedä huomaatko itse saman?



Olen utelias. Autatko? Erittäin mielenkiintoista, sillä pohdinnassa on kahden tason ajatelma.

Kaneli
Perheriidat ovat usein tällaisia suuria näyttämöitä, joissa kuumat hiilet lentävät. "Sinä olet, sinun takiasi, sinun syytäsi,.. ***** sinun kanssasi". Saattaahan se näennäisesti ilmaa puhdistaa, mutta jos todelliset syyt jäivät tekaistujen tai oletusten varaan rakennettujen syiden luotisateeseen… On ilman puhdistuminenkin vain hetkellistä eikä tuonut ihmisiä yhtään lähemmäksi toisiaan.

Eihän parisuhteissa akkumuloituvaan lonkerodraamaan ole oikeastaan muuta lääkettä kuin unohtamispilleri, joka saisi molemmat katsomaan toista taas inhimillisessä valossa, eikä vain emotionaalisen riippuvuussuhteen syypäänä & taloudellis-psykologisena riippakivenä.



Näytelmä on tässä pisteessä usein ohittanut kliimaksinsa. Yhteinen jaettava on lopussa, on aika vaihtaa maisemakorttiin uudet nimet. Ihmiset lukkiutuvat, etsivät vastausta toisesta. On jaksettu ylläpitää ensivaikutelmaroolia ja jossain vaiheessa ilmavaivat astuivat kuvaan mukaan. Mitä me toisesta haluamme, jätämme usein haluamatta itsestämme. Inhimillisyys on mukava lisä, katselmukseen, olen samaa mieltä.

Kaneli
Ilmeisemmin "vaan ei voi puhua suoraan"… Eikö olisi mielekästä kyseenalaistaa, miksi ei voisi? Mitä menetettävää ihmisellä on pyrkiessään rehellisyyteen, joka siis kuitenkin vapauttaa meidät olemaan juuri sellaisia kuin olemme. Illuusio valheen parantavasta vaikutuksesta istuu syvässä. Totuus on kuitenkin se, että ympäristön luomasta paineesta huolimatta, juuri valheeseen perustuvat toiminnot syövät ihmistä – ajavat ihmisen loppuun.




Systemaattinen valehtelu versus valkoiset valheet omaavat radikaalisti erilaisia rationalisointeja ja moraalisia implikaatioita. Tästä syystä viestin alussa esitinkin, ettei ole mielekästä niputtaa kaikkea kirjakielellisestä objektiivisuudesta poikkeavaa ilmaisutyyliä aina epäsuoruudesta liioitteluun saman sateenvarjokäsitteen alle. Valehtelu tulisi määritellä spesifimmin ja suhteessa johonkin.



Minusta se on aina suhteessa itseen.
Elämä suurelta osin perustuu näytelmälle, valehtelu on siis iso osa ihmisen itsensä suojaamaa omaa elämää. Tämän määreen kyseenalaistamisesta ymmärtääkseni on kyse – voiko sitä käsitellä ottamatta mukaan vain osion sieltä täältä. Niputtaminen ei kuullosta kivalta, mutta käsitellyt asiat nivoutuvat kuitenkin yhteen kulminaatiopisteeseen – ihmiseen itseensä. Ehkä siis Kuka minä olen? vastaisi spesifisti näytelmäkirjoituksen tarpeeseen muokata kuvaa mieleisekseen. Kenelle me lopulta esitämme? miksi ja miksi pelkäämme? Hyväksyttynä oleminen tulisi siis mielestäni pohjautua suorittamisen sijaan olemiselle.

Kaneli
Rehellisyys itseä/toista kohtaan on opeteltavissa. Suosittelen lämpimästi leimaamisen? sijaan tutkiskelemaan itseä, katsomaan mitä kaikkea voi löytää itsestään. Rehellisyyteen pyrkiminen vaatii sekin ponnisteluja, mutta sen hedelmät ovat makeampia kuin yhdenkään valheen.

Samaa mieltä. Itse koen että itsekehu itsessään ei ole egotrippimäinen looginen umpikuja millaiseksi se halutaan leimata, vaan voi olla valtavan avaava näkökulma paitsi omaan potentiaaliimme, myös muiden rohkaistavissa oleviin puoliin. Valitettavasti luterilaisen synkkämielinen kulttuurimme on peräti erikoistunut hallitun machouden sijaan ampuaan jalat ja nilkat paskaksi kaikilta, jotka tuovat eksperttiyttään esille. Aina pitääkin löytää joku toinen kehumaan itseä, mikä on astetta hankalampaa mutta omalla tavallaan strategiaa vaativaa.

Luterilaisesta synkkämielisestä kulttuurista poiketen vastineesi oli erittäin miellyttävä. Kiitos

Fiisas

Joulupukkia ei ole, aikuiset ne lahjat ostaa..



Niin – Jouluihmisenä on tullut tätäkin mietittyä, minkä vuoksi lapselle halutaan syöttää tarina Korvatunturilla asustavasta ikiaikainvanhasta herrasta tuhansine tonttuineen…
Kyseessä toki o n satu, josta paljastavia tarinoita olen tullut kuulleeksi. Pikku hiljaa on alkanut muotoutua kuva, jossa joulun viettäminen kyseisessä merkityksessä on menettämässä taikansa.
Nykyilmiönä Joulu on monelle kaikkea muuta kuin riemun ja yhdessäolon juhla. Sitä leimaa hillitön kaupallisuus, jossa lapsille tulisi kyetä tarjoamaan yhtä jos toista. Välittäminen ja rakastaminen saatetaan pukea punaiseen pakettiin, pakettien määrällä sitten arvioidaan tätä rakkauden määrää. Tosin hyvin hintava lahja kompensoi kivasti lukumäärän puutetta.
Päivän pääosassa ovat lahjat.

Yltäkylläisyyden sijaan yksinkertaisuus, sekä aito yhdessäolo, ovat tärkeitä. Päivä päivältä ilosanoma aukeaa uudelleen ja uudelleen, jokaikinen päivä. Erikseen tähän tarkoitukseen merkittyjä päiviä ihminen ei välttämättä tarvitse.

Perheelliselle joulunaika tarjoaa oivan tilaisuuden kiristykseen. Jos et tee näin tai näin, kyllä tontut kertovat pukille ja saat nähdä – ei lahjoja!
Perheen pikkuneiti käänsi tonttuasian jo heti ensimmäisenä jouluna, kun ymmärsi jujun (ensimmäinen joulu, jolloin tontuista puhuttiin), täysin päälaelleen. Meillä tontut tekivät kaikenlaisia kepposia, ei siis neiti. Sain maistaa omaa aikuisen lääkettä. Kyseisen joulun jälkeen tontuista ei ole puhuttu mitään.

Aito joulukuusi tuoksuu talven keskellä kyllä aivan taivaalliselta!
Eikä pipareiden leipominen yhdessä ole pakkopullaa sekään.


Totuutta Jeesuksen syntymästä ja siitä oliko hän todella Jumalan poika ei voida tietää, joten lapselle kannattaa kertoa, ettei sitä kukaan todellisuudessa tiedä.. Se on sellaista aikuisten satumaailmaa, samoin kuin tarina Aatamista ja Evasta on todennäköisesti tieteen valossa mahdotonta, että joskus aikaan kun käärmeetkin puhui ihmisten kieltä, ihminen asui paratiisista ja söi hedelmän kieletystä puusta..



Uskonto on mielestäni erittäin henkilökohtainen asia. Millään muotoa en halua lähteä arvioimaan kenenkään uskoa. Jokainen tekee sen itsetutkiskelun kautta – toivottavasti.

Lapselle tätä mahdollisuutta ei jää, jos uskonto pakkosyötetään jo pilttisoseen mukana. Uskontojen kääntöpuolena, uskonnosta riippuen pelastukseen – taivaaseen- johtaa erinäisiä portaita. Päästäksesi taivaaseen tulee olla synnitön tai synnit on ainakin pyydettävä anteeksi. Ellei näin tee, portaat päätyvätkin ikuiseen kadotukseen.
Henkilökohtaisesti kirkosta eronneena – olen jättänyt uskonnon kysymykset lasteni kohdalta avoimeksi.

Elämä kantaa heitä, juuri sellaisena kuin he ovat. Ilman vaateita.
Miksi odottaa paratiisia, kun sen sijaan voi elää sitä nyt.
Päätökset uskontokuntiin liittymisistä jätän heidän itsensä päätettäväksi.


Samoin satuja ei kannata lukea lapsille, sillä se vääristää heidän todellisuudentajua..



Näinhän se tekee.
Olen tavannut yhden ainoan aikuisen, jolle ei ole kerrottu lapsena satuja. Hän on mitä mielenkiintoisin ajatuksineen – erittäin miellyttävä ihminen. Itse rakastan satuja – Astrid Lindgren on suuri suosikkini.. Ihminen ei välttämättä kehittyäkseen siis tarvitse satuja. Pienellekin niitä on varmasti viisasta lukea harkiten. Pienen ymmärrys kun ei välttämättä osaa suodattaa kaikkea kuulemaansa ja näkemäänsä.

Koska lapsikiintiöni on täynnä, uutta ajatusta saduttomasta lapsuudesta voinen tarjoilla kenties vain lapsenlapsilleni.
Kun lapsi ymmärtää faktan ja fiktion eron, ei ole mitään syytä, miksi satuja ei voisi lukea. Toisinaan vaikeitakin asioita käsitellään kirjojen muodossa hyvin ja hellyydellä.


Ja mikäli "pappa" kuolee, lapselle kannattaa kertoa, että "pappa" kuoli sydänkohtaukseen ja papasta ei ole enää jäljellä kuin ruumis.. Tarinaa, että "papan" luokse tuli enkeli ja vei "papan" taivaaseen ja siellä "papalla" on hyvä olla ja "pappa" saattaa pilvenpäältä joskus vilkutellakin sinulle.. ei pidä mennä kertomaan, sillä ei ole mitään todisteita että se olisi totta..



Kuoleman kysymys. Tarina pilvenreunalla istuvasta enkelistä on kieltämättä kaunis. Toiset kertovat nähneensäkin enkeleitä.

Omalla tyttärelläni oli yhteen väliin hätä kuinka hänen käy, jos minä kuolen. Selitin, että meitä yhdistää side, jota kuolema ei voi purkaa. Se side on rakkaus. Tämän rakkauden turvin minun ei tarvitse huolehtia siitä, kuinka lapseni tulevat pärjäämään. He tulevat kyllä.
Selitin, että kuten minä kannan häntä aina mukanani, olen myös aina hänen kanssaan. Vaikka siis en ole läsnä. Kuten minä, kantaa hän minua ajatuksissaan.
Rakkaus ei kuole. On olemassa ykseys kaiken elollisen kesken. Kun kokee turvan, elämän kantavuuden, löytää itsestä kaiken tarvitsemansa tiedon. Kuolemakin on luonnollinen osa ihmisen elämää, ja silloin on hyvä olla. Ei ole syytä pelkoon siis.
Sen sijaan, että lapsi kokee olevansa riippuvainen edes vanhemmistaan, häntä mielestäni tulee tukea itsenäiseen ajatteluun - luottamaan siis itseensä ja siihen, että vastaukset ongelmatilanteissa löytyvät kyllä, pohtimalla. Meillä kaikilla on kaikki tarvittava mukanamme.

Fiisas
Aivan.. Lapselle jo vastasyntyneestä aletaan tuomaan esille koko maailman raakuus.. sillä sehän on totuus..

Elämä ei ole hyvä tai paha. Elämä vain on, ja siinä on sen kauneus.
Maailma on katsoi mistä katsoi aivan uskomattoman kaunis paikka elää - ihminen on ihmeellinen - luonto on ihmeellinen.
Tätä kaikkea ihmetellessään - lapsen kanssa käsi kädessä metsäretkellä, voi vain todeta, kuinka totuus on tarua ihmeellisempää.

Epäsuora henkinen väkivalta on taitolaji..

Väkivalta - itseä - kohtaan. Muut voivat VAIN provosoitua tuosta lajista.. kohtelemaan itseä ja muita itsejä väkivallan keinoin, eli ei ollenkaan epäsuoraa.

-----------------------------------------

Mistäpä muusta lapsi oppisi valehtelemaan/näyttelemään ellei esimerkin pohjalta, eli vanhempiensa opastamana... lapsihan luulee äidin/isän olevan jumala.

Mutta valhe karkottaa lapsen pois paratiisista, siis ehyestä mielestä. Mieli ei kuitenkaan mene mitenkään rikki näyttelemisestä/valheesta, vaan mieli pysyy ehyenä olipa valehdellut taikka ei... Paratiisi on tässä, sillä todellisuudessa ihminen ei syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta.. paitsi näennäisesti.

Pitää ajatella mitä sanoo, ettei vain sano mitä ajattelee...

Jos sinä olet mielestäni v-mainen ja minä jätän sen sanomatta, onko se valehtelua?

Politiikassa nimitetään diplomatiaksi sellaista käytöstä, jossa asioita ei sanota suoraan päin naamaa, vaan kiertämällä tai kaunistelemalla, jotta vastapuoli ei loukkaantuisi.

Tarkkailija
Pitää ajatella mitä sanoo, ettei vain sano mitä ajattelee...

Jos sinä olet mielestäni v-mainen ja minä jätän sen sanomatta, onko se valehtelua?

Politiikassa nimitetään diplomatiaksi sellaista käytöstä, jossa asioita ei sanota suoraan päin naamaa, vaan kiertämällä tai kaunistelemalla, jotta vastapuoli ei loukkaantuisi.

Tuolla diplomatiallahan "vittumaiset ja kusipää" ihmiset ovat tappaneet muita ihmisiä. Jos valtaan päässeet kusipäät kiristävät kansanvyötä ja kansan pitää olla kiitollinen ja hiljaa, mutta joku uskaltaakin sanoa, että hei hänellä on nälkä ja monella muullakin on nälkä, niin eiköhän kusipäät hyökkää tämän henkilön päälle, joka näin uskaltaa sanoa. Jopa syyllistäen tämän nälkää näkevän ja rohkean ihmisen. Sitten kusipäitten perseennuolijat yhtyvät tähän kusipäitten vetämään lauluun luullen olevansa fiksujakin.

Esim. vuosien aikana esiin tulleet vanhusten tappamiset, joista on selvää näyttöä!

Tai Lipposen vallan aikainen ihmisten olojen kurjistuminen. Katainen ja Vanhanen kumppaneineen taitavat jatkaa samaa mallia. Kansa polvilleen hinnalla millä hyvänsä. Eihän heillä ole hätä.

qaz
Valehtelu(kin) on ilmiö, joka tulee itse määritellä.

Koko kansan ilmiökö, jonka yksilön pitää itse määritellä, sitäkö tarkoitat?

Siis satu "Keisarin uusista vaatteista".

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14249
Kaneli
Lapsi pyrkii ennenkaikkea miellyttämään vanhempiaan. Pelko on valheen suurin moottori.

"Laita lapsi asialle ja mene itse perässä."

Kaneli
Ymmärrystä rehellisen kanssakäymisen suhteen, jossa väritystehtävät jätetään värityskirjanlehdille, jossa ihminen vain on, sillä elämä ei vaadi meitä olemaan hyviä tai huonoja, kelpaamme juuri sellaisena kuin olemme, on siis harvemmin jaossa.

Aivan, juuri tätä tarkoitin. Toisaalta "omana itsenä oleminen" ei palkitse, toisaalta emme tiedä mitä sillä edes tarkoitetaan.

Joku voi tietää, mutta itse en ainakaan tiedä tai välitä, millainen olen 'luonnollisimmillani'. On vain hetkiä, tilanteita ja tiloja, jotka tuntuvat luonnollisilta. Koen olevani hyvin sosiaalienn ihminen, mutta ehkä vähemmän riippuvaisuusmielessä kuin ennen. Eniten olen oppinut siitä, miten paljon "vähemmän etukäteen miellyttävistä" ihmisistä voi saada irti, kun heihin panostaa ja osoittaa heitä kohtaan aikaansa ja arvostusta. Usein siihen riittää hyvinkin huomaamattomat eleet. Samalla oppii neuvottelemaan itsensä kanssa olemaan armollisempi omille mielipiteilleen – että harmaan sävyt voivat vaihtua nopeastikin.

Koen, että samalla tarve "nousta sosiaalisia tikkaita" pitkin on vähentänyt merkitystään. Kun hengaa ihmisten kanssa jotka viihtyvät omassa seurassa silloinkin kun en ole innokkaimmillani/parhaimmillani, voi olla myös pedagoginen vaikutus.

Itseensä tyytyväiseltä vaikuttavien, erityisen miellyttävien, sekä lopen kilttien ja 'suosittujen' ihmisten kanssa hengaaminen ei myöskään välttämättä ole erityisen kehittävää. Koen ihmisenä enemmänkin oppineeni keskusteluissa monen kusipääluonteen, eristyneen ja ahdistuneen seurassa kuin konformistista ryhmäkuria seuraamalla (mielipiteissä ja tyylivalinnoissa). Paitsi että ulkopuolelta voi nähdä sisälleen paremmin, ymmärtää myös sosiaalisten liitoutumien ja oletusten rakentumisen varjopuolia ja sudenkuoppia. Samalla tietenkin kuulee ja oppii jotain muutakin kuin yksinkertaisia 'kukkaistotuuksia'.

Silti koen, että moelmpia tarvitaan. Yhdenlaisesti koostettu ystävä/tuttavapiiri omaa aina vaaransa. On monessa mielessä myös turvallisempaa omata laaja sosiaalinen verkosto, koska se ehkäisee myös tarvetta valehtelulle. Hyvin läheisiä, luotettavaksi jokseenkin havaittuja olkapäitä ei silti korvaa mikään.

Kaneli
Yritys miellyttää toista – tässä vaiheessa itseyden kuva on vielä herkkä – saa meidät toivomaan ääneen eli valehtelemaan – olevamme erilaisia. Ehkä siis lapsi samaistuu vanhempaansa – oppii, että kiertoilmaisu tai olisiko valhe sitten kuitenkin kiertotie, on ikään kuin muka suorempi, kuin se mitä oikeasti ajattelemme.

Lapset ovat mielettömän havainnointikykyisiä. Jos vanhemmat eivät ole toisilleen rehellisiä, lapsikin oppii liioittelun, vähättelyn ja vääritestelyn tilannesidonnaisen arvon usein nopeasti. Tytöt ovat tässä mielessä usein paremmassa asemassa, koska he altistuvat omalle sukupuolelleen edullisille 'peleille' jo varhain. Pojilla juonimisen mahdollisuuksia rajoittavat raa'at statuspelit, joissa armoa ei tunneta.

Kaneli
Olemme rutinoituja peittämään todelliset tarkoituksemme, ja elämä on kahden tai jopa useamman roolin toimintaa, jossa sisin saattaa olla täysin hukassa.

Itsen esille tuominen on siis myös epäitsekästä. Kuitenkin tuntemuksille ja niidne 'oikeille' tulkinnoille on kehitetty kokonainen mantaalikulttuurinen teollisuudenala, joka ohjaa meitä tunnekartalla kohti 'oikeanlaisia' tulkintoja sisäisestä maailmastamme. Tunne kuitenkin ilman järkeä omaa aina vakavan itsehuijaamisen mahdollisuuden. Aivan kuin toisnpäinkin.

Tunnekrapula on aikamme merkki. Pitäisi luoda (sosiaali)psykologisen tarvehierarkian korkeimmalle tasolle sellaisia syvän kontekstisidonnaisia ja totunnaisuudesta riippuvia toimintoja kuten "tunteista puhuminen". Kyseessä on paitsi monin tavoin kulttuurisesti sukupuolittunut ilmiö, myös vallankäytön muoto. Itsereflektioon jumahtaminen omaa kovaa potentiaalia arvottaa paitsi tunteita keskenään, myös rakentaa niille hegemoninen rooli elämässämme. Kuitenkin tunne on väliaikainen, mielikuvin ja tulkinnoin rakennettu assosiaatiorakennelma, jonka juureen täytyy lisätä savea koko ajan.

Tunteen 'aitous' on toinen sudenkuoppa, koska 'aitoa' tunnetta ei ole ehkä vanhemmanrakkautta lukuunottamatta oikein olemassakaan. Virheen teemmekin silloin, kun oletamme tunteidemme olevan jotenkin erityisen 'aitoja'. Tokihan ne alkavat olla, jos uskomme niin. Todellisia kuitenkin vain tuntijalle itselleen.

Kaneli
On helpottavaa huomata, että samat päämäärät joihin ennen on pyrkinyt ja päässyt käyttämällä tilanteeseen sopivaa statistia, näyttelemällä, ovat saavutettavissa rehellisenä itselleen. Asioita voi esittää monin tavoin.

Tai vähentää 'savea', jolla asioita on tottunut esittämään, aivan. Tulokset voivat myös olla kaikille osapuolille mielekkäämpiä ja helpompia sulattaa. Usein kiinnittymisen ongelmaksi muodostuukin juuri siihen liittyvä tilan ottamisen ahdistavuus [toisen näkökulmasta], ei itse läheisyys.

Miehet "eivät puhu tunteistaan", koska he ovat tottuneet siihen ettei heille ole annettu siihen tilaa. Myös monet naiset olettavat, että "tunteista puhuminen" ei voi miehelle tarkoittaa samaa asiaa. Tulkinta on osuva, mutta samalla hyvin diskriminoiva. Ihminen haluaa aina 'olla' monia asioita, mutta valitsee tyypillisesti lopulta kulloistakin skeemaa ja mielentilaa etukäteen miellyttävimmän vaihtoehdon, pahemmin asiaa miettimättä. Jumahtaminen syntyy vasta sen kautta, kun asiaa alkaa perustelemaan rationalisoinneilla, joille aina löytyy asioita yksinkertaistavat selitykset.

Kuitenkin asioiden tarkkaileminen itsessään ilman arvottamista, voi olla todella raakaa toimintaa, jos iihen ei ole tottunut. Moni ei kykene tähän ihan puhtaasta tottumuksesta. Näin siksi, että itsensä huijaaminen tulee näkyväksi kun oppii antamasta kaikelle havaitsemalleen 'pisteitä' ennakkokäsitystensä ja mielihalu-aallokkojensa mukaan.

Kaneli
Itselleni linja töks, oli, on ehkä vieläkin toisissa asioissa, kanava keskustella avoimesti. Kommunikointi on opeteltavissa.

Kultainen keskitie on oikeastaan ainoa ohje, millä on edes viitteellistä yleistä relevanssia. Samoin toisten periaatteellinen kunnioittaminen kuuntelemisen kautta tehdyin viitteellisin johtopäätöksin.

Naiset esimerkiksi kokevat että heitä hiljennetään, joten he puhuvat enemmän ja ottavat valtavasti lähisuhteissaan tilaa toiselta ihmiseltä. Tätä he eivät taas huomaa, koska kokevat suuremmissa ihmisryhmissä ja toisissa tilanteissa olevansa 'kiltteinä tyttöinä' aina enemmän toisen osapuolen armoilla kuin keskivertomies, joka ottaa tilansa eikä saa siitä juuri sanktioita sukupuolensa vuoksi. Näin kompensatorinen kommunikaatiostrategia kääntyykin naisia vastaan, kaksoistandardiksi.

Naisia vähemmän miellyttävä lääke tähän on se, että kannattaa joko oppia oleaan kuten mies, tai miellyttämään tehokkaammin. Molemmat ovat vain usein huonoja vaihtoehtoja. Näin sukupuoliroolissa ja sen ehdoilla eläminen muokkaa tehokkaasti luonteitamme.

Itse naisellisen (mutta miehekkäitä töitä jatkuvasti tehneen) äidin kasvattamana en koe mitään ongelmia tunteiden näyttämiseen, niistä kertomiseen ja myös niiden vatvomiseen jämähtämiseen. Yleisesti ottaen koen tämän luonteenlaadun hyvin vapauttavaksi, sudenkuopistaan huolimatta. Sukupuolirooliltani koenkin joskus olevani nainen – mutta samalla vihainen siitä, että minun oletetaan olevan kuin mies, mitä sitten teenkin. Tämä kaksoisstandardi vaikuttaa voimakkaasti sekä miesten että naisten suunnalta.

On siis tavallaan kovin 'helppoa' olla mies, mutta se on kovin ahdistava, yksioikoinen ja paineistettu rooli, jossa pärjääminen on usein ainoa merkityksellinen mittari. Muu kaunis ja arvostettava miehisyyteen liitetty on sitä oheiskrääsää.

Apua nimittäin usein tulee, vasta kun oppii nielemään miehisen ylpeytensä, mikä opetellaan kokemaan vitaalina osana itseä. Tästä syystä valehteleminen on usein laji, joka täytyy erikseen opetella. Naiset kykenevät tähän 'luonnostaan', koska heille empatian kerjääminen on vian yksi sosiaalinen peliliike muiden joukossa. Miehiä tällainen aitouden kauppaaminen ei ole useinkaan auttanut, koska tunteilla leikkimistä ei olla koskaan katsottu hyvällä. Naisille näytteleminen on usein yhtä tärkeää kuin itse 'tunteminen'. Näyttely vian antaa naisille yhden performatiivisen kanavan dramatisoida ja 'tuottaa' tunne näytelmällisestä ulospäin, jolloin sitä voi käsitellä jossain sosiaalisesti ymmärrettävässä muodossa.

Miehelle sen sijaan tunne on ekspressiivisessä mielessä usein silkkaa ylijäämää, turhuutta tai maskuliinisuuden (esittämisen) polttoainetta. Olipa siis biologisen tuntemisen ero millainen tahansa, se aina piirtyy sosiaaliselle kartalle, johon taas voimme vaikuttaa valtavasti – jos emme välttämättä yksilöinä – niin sosiaalisina olioina.

Kaneli
Ihminen on taitava manipuloimaan myös itseään. Riittämättömyyden tunne lienee se, joka laittaa pukeutumaan milloin mihinkin kaapuun. Vähän kuin narri. Esitelmän kohde on suojattu itseys, joka seuraa sivusta hiljaisena.

Minusta sivusta seuraaminen voi olla myös pelastus. Kun oppii tunnistamaan 'tunneälyllään', mitä itseltä odotetaan, voi siirtyä kokeilemaan eri vaihtoehtoja. Johdonmukaisuudesta poikkeaminen, kaavan rikkominen, koetaan usein aivan turhaan riskiksi. Siinä pätevät samankaltaiset säännöt tyyliseikoista, kuten muulloinkin. Itsen kehittyminen kuitenkin on olennaisesti juuri sitä, että tunnistetaan kaavoja, uskalletaan rikkoa niitä ja opitaan siten eriytymään muista samalla, kun ymärretään ja tuetaankin heitä.

Oman integriteetin tunnistaminen onkin sitä, ettei 'tunnusta' toisia – on opittava ymmärtämään heitä, ilman liian helppoa hyväksymistä. Näin säilyttää toisiin sellaisen suhteen, joka on alttiina molemmista lähteville muutoksille. Ihminen voi todella muuttaa vain itse itseään, mutta koska hän ei tätä useinkaan edes tiedosta, mitä väliä sillä huomiolla on?

Olemme ensi kädessä fanaattisen sosiaalisia olentoja, vasta toiseksi "eheitä ihmisiä". Ilman muita emme ole eheitä, vain turvassa kritiikin kuulemiselta.

Kaneli
Nähdäksenii on sosiaalisesti usein hyvin edullista tai vähintään sellaiseksi arvioitua, että 'panttaa tietoa' tai kertoo vain – mieluiten ennalta opetellun – version itselleen arasta aiheesta, mutta jolla ei toiselle ole vitaalia merkitystä. Tämä lisää itseluottamusta ja jopa luovuutta sosiaalisissa tilanteissa.

Tämä ei valitettavasti auennut?

Tarkoitin että on usein luovuudelle edullista kertoa puolitotuuksia, osatotuuksia ja erilaisia sanamuotoja samanlaisista tilanteista. Taivavimmat valehtelijat paitsi omaavat siihen sopivat kasvot ja ilmeet, myös osaavat huijata itseään spontaanilla valehtelulla. Tämä voi olla joko patologista tai moraalisten perustelujen rajamailla toimivaa. Taitava valehtelija on usein trapetsitaiteilija, joka suunnistaa suhteellisten totuuksien/valheiden viidakossa.

Useammin valehtelu on nähdäkseni sitä, että on oppinut taitavaksi säveltäjäksi, improvisoijaksi, jolla raakanuotit ovat ainoa selkeä 'ohje'. Harva tässäkään luottaa täysin itseensä, vaan tarvitsee 'tuutoreita', jotka saavat hänet uskomaan oman taktiikkansa merkityksellisyyteen ja toimivuuteen, ennen kaikkea moraaliin. Improvisoivalle valehtelijalle on tärkeää uskotella, ettei itse ole täysin vastuussa valehtelustaan.

Naiset ovat tässä uskomattoman taitavia. Pian opitaan jopa, ettei mitään suoruutta tai rehellisyyttä ole olemassakaan, vaan se on yhtä suhteellinen asia kuin onnellisuus. Täysin katsojasta riippuva, muille perusteltava itsehuijaamisen performanssiesitys.

Tässä edelleen edesauttaa liika (oikeasti todella yksinkertaisten) ajattelu/pyörittely, kulttuurisesti konformistinen rationalisointi ja logiikan venyttäminen yhdestä tilanteesta & standardista toiseen.

Miehetkin hallitsevat tämän tarvittaessa, mutta useimmat tuntemani ovat käyneet pienenä tekstiilitöissä. On siis todella helppoa palauttaa ajattelun tyylejä sukupuolirooleihin. Elä naisten/miesten kanssa – opit tällaiseksi.

Pistetään vuodeksi koko 18-v. ikäluokan miehet talouskouluun ja naiset armeijaan. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ihan eri tavalla hierarkisoivat instituutiot muokkaavat ihmisten ajattelua.

Kaneli
Näin laiskana ihmisenä, miellyttäminen kiinnostaa aina vain vähemmän ja vähemmän, sen sijaan se, mitä ihminen ajattelee sisällään, on mielenkiintoista. Tosin ajattelen, että ihmiset ovat kovin samankaltaisia, tarpeet ovat kaikille samat.

Edellä esitettämäni valossa olen sekä samaa mieltä, että eri mieltä.

Samaa mieltä olen siinä, että ihmiset ovat aivan loistavia lukemaan toisiaan. Tämä ei ole sukupuolisidonnaista, vaan pikemmin tilannekohtaista, opittua. Jos on tottunut pitämään yllään omaa luonnemaskiaan, eli 'persoonallisuuttaan' ja on saanut siitä kovasti säilyttämiseen rohkaisevaa (voi olla pos/neg) palautetta, ei hevillä opi vanhempana mukautumaan tilanteisiin ja kokeilemaan erilaisia rooleja/maskeja. Samalla itseilmaisu tietenkin jähmettyy – meistä tulee "yhden ilmeen ihmeitä". Paradoksaalisesti yhteiskunta odottaa meiltä nykyisin juuri tietynlaisia luonteenpiirteitä, samalla kun oletetaan niiden liittyvän arvokkaisiin piirteisiin työntekijänä, puolisona, rakastajana ja ihmisenä yleensä.

Mutta kuten sanoit, on monia tapoja saada sama asia perille. Itseäni ärsyttävät mm. 'varmistelijat', jotka ensin kertovat jonkin asian itsestään tai yleisestä sosiaalisen todellisuuden tilasta, ja sitten toistelevat sitä minulta kysyvästi, "eikö asia olekin juuri näin kuin sanon", ilman että antavat edes suunvuoroa. Jos antavat, he tukeutuvat siihen että heidän tulkintansa on ainakin "enimmäkseen oikea, eikö olekin". Tulee väistämättä mieleen, mitä varten minulle edes puhutaan, jos olen jo etukäteen väärässä siinä mitä kommentoin. Enkä aina tosiaan ole edes samaa mieltä, vaan kyse on siitä että minun annetaan ymmärtää että täytyisi olla täsmälleen samaa mieltä. Siinä tuntee itsensä lopulta idiootiksi.

On loogisesti defektiä viitata sukupuolten eroihin, koska väite implikoi kategorista, jopa essentiaalista eroa. Olemme kontekstuaalisia olentoja, täysin sosialisaation armoilla lukemattomin tavoin. Erilaisine tarpeinemme ja rooleinemme olemme kuitnekin monin tavoin riippuvaisia muista ihmisistä, heidän mielipiteistään, asenteistaan ja ilmaisustaan. Tämän tuomitsemisessa ei ole mitään järkeä. Pikemmin tulisi tunnustaa, että dynamiikka on olemassa ja että itseä kehittmällä väistämättä kehitämme siinä muitakin. Muu on usein eristäytymistä ja tekosyiden tautologista bakkanaalia.

Kaneli
---Siihen omaan [työ]suoritukseen kannattaisi ehken kiinnittää vähän vähemmän huomiota, tarkoitan siinä mielessä, että sitä vertailisi toisen työpanokseen. Ehkä vertailua käytetään sumeilematt hyväksi, korottamaan ne nk. hyvät pahoista, tai laiskoista.

Sennett ehdottaa kirjassaan Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa – vertaamiskierteen lääkkeeksi eksperttiyttä, ylpeyttä omasta työstä itsessään. Se ei tee meistä parempia, muita kunnioittavia ihmisiä, mutta mahdollistaa ammattiylpeyden kehittymisen, mikä taas lisää itseluottamusta ja vähentää muihin vertaamisen tarvetta. Huomauttaisin toki, että eri työt antavat tähän eri tavalla mahdollisuuksia.

Kuitenkin tarve ammattinimikkeelle on monelle tärkeä tekijä. Itse suoritan yliopistossa generalistitutkintoa, josta ei valmistu "mihinkään ammattiin". Olen kokenut tämän ajoittain jopa niin rasittavaksi, että harkitsen opettajantutkinnon tekemistä tämän ohessa/lisäksi. Tarve 'olla joku' tulee paitsi sosiaalisesta odotuksesta, myös kehittymisen tarinan kliimaksin tarpeesta, janosta "olla edes joku". Mieluiten omista lähtökohdistaan arvostettu. Mitä sitä nyt kieltämäänkään.

Kaneli
Roolit, jos nyt tarkoitat tässä sitä, istuvat ihmisessä tiukassa. Suora palaute on hyvin palkitseva järjestelmä, jolloin hyödylliseksi kokemamme ominaisuudet korostuvat herkästi. Ja kyllä – tällaisesta osasuorituksesta voi olla iloa, se tosin voi olla hyvin raskaskin rooli kannettavaksi.

Roolin on – ollakseen miellyttävä – ruokittava sosiaalisia tarpeitamme. Itse, luennointia rakastavan sukupuolen edustajana, haluan tuntea voivani sanoa mielipiteeni suoraan ja välittömästi (mutta mahdollisesti epäsuorasti ja kiltein sanavalinnoin) tutuille henkilöille, ilman sitä että ymmärrystäni aliarvioidaan tai sanojani vääristellään jatkuvan negatiivisiksi.

Joskus tuntuu, että imartelu on tosiasioiden huomauttelun sijaan ainoa 'todellinen' tapa keskustella. Tällöin voi kysyä, missä valehtelun ja toden puhumisen moraalinen raja menee, vai onko sitä olemassakaan. Onko se sittenkin kontekstista ja näkökulmasta suuresti riippuvaista? Esimerkkisidonnaista? Minusta on, pitkälti. Miellyttäminen menee helposti nuolemiseksi, imarteluksi ja toisen typeryyksille hymyillen nyökyttelyksi. Sinällään motiivilla ei enä ole merkitystä – vain lopputuloksella.

Kaneli
Kun persoonan ennakko-odotukset eivät vastaa luomaamme kuvaa, herättää se mielenkiintoisia mykistäviä, toisinaan hyvin onnelliseksi tekeviä tilanteita. Oivallisia tilanteita kasvuun.

Tai ennakkoluuloihin. On valitettavasti ihmisiä, jotka kokevat radikaalin kontekstuaalisen muutoksen toisessa ihmisessä pelkästään outona ja epäilyttävänä. Yritä siinä sitten kasvaa, kun palaute on mykistyksen sekaista hämmennystä ja edelleen sulkeutumista.

Itse joskus todella hiljaisena, ja joskus todella sosiaalisena ja huomaavaisena ihmisenä, huomaan tämän herkästi. Toiset kokevat olevansa OK omissa, helposti määriteltävissä nahoissaan, minä en. Haluan yllättää muita, kyseenalaistaa, tuntea, kokea ja kirvoittaa reaktioita. Ne ovat ruokaani, niistä minä elän.

Kaneli
Henkilökohtaisesti vaikka myönnän miehen ja naisen fysiologiset ja psykologiset eroavaisuudet en mielelläni lähtisi puristamaan ihmisiä kovin erilaisiin muotteihin. Olosuhteissa, jossa ympäristön paine voitaisiin minimoida, ihmiset sukupuolesta riippumatta olisivat ehken lähempänä toisiaan.

Aivan, edellä esitin aivan saman huomion – mikä muuten tieteellisestikin pitää usein paikkansa (kattavin koskaan tehty tutkimus-kooste sukupuolten psykologisista eroista – osoittautuikin sukupuolten samankaltaisuuden tutkimiseksi! -> Hyde 2006).

Sukupuoli noin yleisesti ottaen, halutaan yhä turhan usein ymmärtää itsessään muuttumattomana ja essentiaalisena sisäisenä piirteenä, eikä sosiaalisina paineina, odotuksina ja lokeroina, tai opittuina (sekä uudelleen opittavina) tapoina toimia ja reagoida. Usein tämä logiikka palvelee hallitsevaa sukupuolta ja tämän arvokäytäntöjä, eli miehiä ja maskuliinisia tapoja ajatella ja rationalisoida käyttäytymistä.

Suomalainen sukupuolieroja vuosikymmeniä tutkinut sukupuolihormonien ja aivojen tutkija Markku Hyyppä kyllästyi mediassa, arkiajattelussa sekä omilla tieteenaloillaan velloviin perusteettomiin stereotypisointeihin ja julkaisi kirjan Sukupuolten kirjo. Erittäin suositeltavaa luettavaa sukupuolten erilaiselle käyttäytymiselle vähän monimutkaisempia – ja tieteellisesti todellisempia – selityksiä hakeville ihmisille.

Hyypän harvinaisen tervejärkistä ja loogista tekstiä on helppo ymmärtää ja olla samoilla linjoilla. Tässä otetta Yliopisto-lehdestä:

Heikki Sarmajan räyhäkäs kirjoittelu kirjastani Sukupuolten kirjo. Seksi, aivot, roolit. (Yliopistopaino 1995/ 1996) (Yliopisto-lehti 16/96 ja 18/96) osoittaa, kuinka sukupuolijako on "poliittisesti" ja henkilökohtaisesti arka asia. Sarmajan artikkeli "Turpaanvetoja" ja oma kirjani kuuluvat eri sarjoihin. Pahoittelen sortumistani turpaanvetäjien tyylilajiin (Yliopisto-lehti 17/96). Tunsin siihen houkutusta, joka ei ole paviaaneilta perittyä, vaan ihmisiltä opittua. Jos jatkaisin, tukisin käytökselläni Sarmajan seksuaalistereotyyppisiä paviaani- ja simpanssiväitteitä, joita hän pitää evoluutiopsykologisina.

Yritin aikaisemmin kertoa Heikki Sarmajalle, että vetoaminen evoluutiopsykologiasta spekuloiviin kotijumaliin tai post hoc -selittäjiin ei todista oletuksia oikeiksi tutkijalle, vaan maallikolle. Insestiaversion evoluutiopsykologinen selitys, jota hän nyt tarjoilee (Yliopisto-lehti 18/96), kumotaan. Kritiikki löytyy J. H. Barkowin pääteoksesta (viite kirjassani), jonka seksuaaliskenaarioita kritisoin kirjani sivuilla 136-146.

Heikki Sarmaja, kerro meille, mitä tieteellistä näyttöä evoluutiopsykologian tueksi olet kirjoista löytänyt! Todistamisen taakka on sinulla, sillä minä en redusoi yhteenkään monista esittelemistäni sukupuoli-teorioista. Joitakin niistä on tieteellisesti koeteltu, toisia taas ei. Koska en ole löytänyt tieteellistä näyttöä evoluutiopsykologian puolesta, jatkan entisillä linjoillani: evoluutiopsykologia kuuluu uskomusjärjestelmiin. Se painii samassa sarjassa Aatamin ja Eevan luomiskertomuksen kanssa, jota sitäkin kritisoin kirjassani kokeelliseen näyttöön (huom! omiin tutkimuksiini, eikä toisen käden tietoihin) vedoten.

Sukupuolirooleista (engl. gender) ilmaisen kantani kirjani loppuluvussa "Oh granada abierta!", s. 254-255: "Entä yhteiskunnallinen, enimmäkseen stereotyyppinen sukupuolijako? Se on kauan sitten reväisty irti luonnontieteellisistä totuuksista. Vaikuttavatko nukleiinihapot, geenit, hormonit vai aivot yhteiskunnassa vallitsevaan sukupuolijakoon? Olen pyrkinyt osoittamaan, että yhteydet ovat erinomaisen hauraat, jos niitä lainkaan esiintyy. Sukupuolijakoa ei siksi voi perustella biologisilla tai psykologisilla tekijöillä, vaan ihmisten uskomuksilla, vallanhalulla ja yksinkertaisesti tyhmyydellä." - Kun tila sallii, mainitsen (= mainostan) vielä, että tunteiden evoluutiosta ja muusta siihen liittyvästä kirjoittamani teos (400 sivua) ilmestyy kohtapikaa, vaikka Sarmaja oli tietävinään, että kiistän koko asian. Kirjoitin tunteiden evoluutiosta lyhyen luvun myös juuri ilmestyneeseen Mitä Missä Milloin 97 -kirjaan.

Sarmajan loppuhuipentumaan, "biologia on myös psykologiaa ja psykologia on myös yhteiskunnallista" (Yliopisto-lehti 18/96), voin reilusti yhtyä. Kirjani tietosisällön vääristelystä annan Sarmajalle pyyhkeitä. Sukupuolijaon vuosituhantiset mutkat eivät oikene helposti, mutta lukemalla itse kirjan tietää enemmän.

Markku T. Hyyppä

PS. Koska en kirjassani siteerannut tietokirjoittelua, laitan mukaan pari väittelymme juuria selventävää viitettä. Frans B. M. de Waal: "Bonobo sex and society", Scientific American 1995; 272 (3): 58-64. Artikkelin ingressi: "None of the great apes is more human in appearance, intelligence and behavior that the bonobo. Surprisingly, though, none also does more to upset conventional views of how our evolutionary forebears acted. Bonobos live in a unique peaceful society in which females - not the physically larger males - dominate the hierarchy, and casual sex soothes all conflict." Tämän kritiikin kerroin kirjassani, mutta se jäi opponentilta lukematta. Tiedetoimittaja John Horgan puolestaan kertoo, kuinka evoluutiopsykologeiksi nykyään itseään kutsuvat yrittävät välttää sosiaalidarwinismin sudenkuoppia - mutta turhaan. Scientific American 1995; 272 (10): 150-157.

Idem.

http://www.helsinki.fi/lehdet/yolehti/1 ... ylpuhe.htm

Kuinka harvoin ihmisapinakeskeisissä sukupuolisen 'ihmisluonnon' olemusta käsittelevissä keskusteluissa nykytiedonkin valossa viitataan bonoboon (kääpiösimpanssiin, Pan Paniscus) on suoraan sanoen uskomatonta, mutta vähemmän jos pohtii miten patriarkaalisten ennakko-oletusten ja miesnäkökulmaisuuteen jämähtäneen tutkimustiedon varassa ihmisluontoa on totuttu maskulisoimaan. Aiheesta on krijoittanut myös Heidi Liehu manifestissaan Perhosten valtakunta.

Kaneli
Tähän [sukupuolten erojen ymmärtämiseen/kompensointiin/minimointiin? -Nn] kehittyneissä maissa olisi suuret mahdollisuudet, fyysinen voima kun ei ole mikään etulyöntiasema. Valitettavasti yhdistämisen sijaan näyttäisi siltä, että halutaan ruokkia erilaisuutta, kavennetaan mahdollisuuksia entisestään.

Uusien paineiden asettaminen ja niille alistuminen on niin kovin helppoa, näkymätöntä ja odotettua. Puhe ei useinkaan seuraa toimintaa – mikä luonnehtii minusta [sukupuoli]kulttuuriamme loistavasti.

Esimerkiksi "herkkiä miehiä etsivät" naiset päätyvät yksiin rajujen renttujen kanssa, vaikka väittävät että herkkien miestn "tulisi joskus pystyä repäisemään". Tosiasiassa näin ei taida olla, vaan päätökset tehdään ennemmin rajun kundin mukaan, jonka nainen "onnistuu olemassaolollaan pehmentämään". Tämä luonnehtii yhteiskuntaamme myös varsin hyvin. Ihmisluonnosta en mene sanomaan mitään.

Kaneli
Uskoisin, että naisen on helpompi heittää roolinvetäminen nurkkaan kuin miehen. Vaikka mieheyteen siis liitetään numeraalisesti vähemmän paineita, niiden syvyys on hyvin tiukassa. Tähän vaikuttavat eittämättä monet asiat, joista se, että heikkous mielletään hyväksyttäväksi liittyen naiseuteen ei liene vähäpätöisin.

Heikkous todella assosioidaan usein feminiinisyyteen ja feminiinisyys edelleen laspellisuuteen ja siten keskenkasvuisuuteen. Tähän liittyy myös fyysisten erojen liioittelu ja niiden roolin liioittelu. Kuitenkin jopa urheilun huipputasolla miesten ja naisten tuloksissa on huomattavaa overlappia. Eri kilpailut eri sukupuolille toimivat siis implisiittisen eron tuottajina, kuten rurooppalaisittain ei kovin tavallinen Suomen tapa erotella työt ja pojat eri ryhmiksi liikuntatunneillakin.

Kaneli
Hahmotamme asioita eritavoin, päätyen kuitenkin samaan lopputulemaan. Ymmärtääkseni ensivaikutelman on erittäin tärkeä motivaattori sekä naiselle että miehelle. Se mihin kiinnitämme huomiota vaihtelee.

Mutta yleisimmät päätelmät omaavat usein molemmilla sukupuolilla pitkälle vieviä johtopäätelmiä – tämä näkyy etenkin työhaastatteluissa, joihin ihmisten oletetaan pistävän todella parastaan.

Ne kuuluisat 2 ensimmäistä sekuntia, eivät myöskään ole ihan merkityksettömiä, jos eivät nyt täysin ylittämättömiäkään. Haluamme myös uskoa, että toisen meistä pitäminen ihan alusta alkaen on sitä aidointa laatua. Mielenkiintoinen tulkinta?

Kaneli
Hassua, että saadaksemme seuraa haluammekin antaa erittäin edullisen mielikuvan itsestämme, kyseessähän on tietynlainen harha, huijaus. Näytelmän ensisanat ovat lausutut.. Sen sijaan, ettemme esiintyisi. Mitä muuta vaihtoehtoa jää, jos itseyden - olemisen - pohtiminen on jäänyt tekemättä?

Juurikin näin. Toisaalta taustalla on se kaikki kokemus/-kulttuuritulkinta ja toisaalta (sekasukupuolisissa kohtaamisissa) lajimme sukupuolivalinnalle perustuvat yleistendenssit. Jälkimmäisen roolia voi kuitenkin muovata siinä missä edellisenkin. Kulttuuriset reunaehdot ovat pikemmin sitä, mistä olen enemmän huolissani. Olemme fanaattisen sosiaalinen laji – kuten serkkumme kääpiösimpanssit – jatkuvan paijauksen ja ymmärtämisen tarpeessa. Häveliäisyys ja kulttuurisidonnaiset sosiaaliset pelit kuitenkin ehkäisevät luekmattomien kauniiden yksilösuhteiden kehittymisen.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Fiisas
Aivan.. Lapselle jo vastasyntyneestä aletaan tuomaan esille koko maailman raakuus.. sillä sehän on totuus..

Joulupukkia ei ole, aikuiset ne lahjat ostaa.. Totuutta Jeesuksen syntymästä ja siitä oliko hän todella Jumalan poika ei voida tietää, joten lapselle kannattaa kertoa, ettei sitä kukaan todellisuudessa tiedä.. Se on sellaista aikuisten satumaailmaa, samoin kuin tarina Aatamista ja Evasta on todennäköisesti tieteen valossa mahdotonta, että joskus aikaan kun käärmeetkin puhui ihmisten kieltä, ihminen asui paratiisista ja söi hedelmän kieletystä puusta..

Samoin satuja ei kannata lukea lapsille, sillä se vääristää heidän todellisuudentajua..

Ja mikäli "pappa" kuolee, lapselle kannattaa kertoa, että "pappa" kuoli sydänkohtaukseen ja papasta ei ole enää jäljellä kuin ruumis.. Tarinaa, että "papan" luokse tuli enkeli ja vei "papan" taivaaseen ja siellä "papalla" on hyvä olla ja "pappa" saattaa pilvenpäältä joskus vilkutellakin sinulle.. ei pidä mennä kertomaan, sillä ei ole mitään todisteita että se olisi totta..

Eikö niin qaz??

Minä ainakin kasvatan lastani rehellisyyteen, virheiden myöntämisen muodossa..

joo kutakuinkin pitäis varmaan kertoakkin niille kaikki noi jutut... niin meillä ei olisi jumalia ei kirkkoja kaikki olisivat realisteja ja ehkä elettäis pidempään ku kukaan ei höpöttäis jumala otta sut ku o aika tullu blablabla ku kaikki resurssit olisi keskitetty pidentämään elinaikaamme

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat