Seuraa 
Viestejä45973

Monikin ajattelee niitänäitä enennen kuolemaa, mutta onko monikaan syventynyt kuuntelemaan Charles Aznavourin omaa ääntämystä, sen symboolista bainavuutta ja muuta Pekkoa?

Sivut

Kommentit (21)

Itselleni ainakin tuli mieleeni läheiset, ja se kuinka he kestävät menetyksen.

Onneksi ei ollut aikani. Selvisin auto-onnettomuudesta mustelmalla, mutta olin aivan varma, että lähtö tulisi. Yllättävän paljon siinä ehtii asioita miettimään. Vähän niin kuin siinä dokumentissa ajan hidastumisesta ns. valekuoleman - kuin myös kuoleman - lähestyessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen käynyt kahden vuoden ajan loputtomissa hautajaissa. Tuoksukin muuttuu, katoaa ja vaihtuu.

Help, Help me Rhonda, Help me Rhonda!

Amadööritörkimisdurinsija.

Paavi Leo XX, tai jotain sinne päin.

Lopettakaa epäuskonne, te kärsimykseen hetkiseksi jäävät.

RAKKAIMPANNE RIEMUITSEE!!

Takaan sen virkani antamalla vallalla ja omalla heikkoudellani ja epäuskollani.

Palk.käyt.siivooj. , Marie, lujassa ja nöyrässä naurussa.

Kauko
On se rankaa, meillä on tulevaisuudessa valittavana vain kaksi vaihtoehtoa ja vain kaksi. Madon suu tai polttaminen. Kumman valitsemme. Valinta on meillä.
On se niin rankkaa tämä loppujen aikojen elämä.

Lapseni hiiri kuoli tänä aamuna rauhassa omassa kodissaan mentyään eilen yllättäen huonoon kuntoon, eläinlääkäri epäili puhelimessa sydänvikaa kun noin äkisti huononi eikä toivoa yön yli antanut. Kaikki ajat tietenkin varattuna ja tänään olisi ollut päivystys kymmeneltä.
En tiedä mitä hiirulainen ajatteli, mutta siinä se silittämisensä aikana nukahti.

Mitä itseen tulee, joskus olen tosiaan nähnyt "diaesityksen" eletystä elämästä ja muistanut "kuvina" hetkiä joita ei muuten olisi muistanutkaan.

No voi voi sentään. Ehti varmaan antaa anteeksi sinulle sen vesipesä kepposesi. Kai se ymmärsi, että leikkiähän se oli.

Salliiko Suomen laki muita vainajan lopullista käsittelymuotoa kuin kuolleena hautaamisen ja polttamisen?
Suuressa maailmassahan vainajia pakastetaan parempien aikojen toivossa.

Nuorena juoksee iloisesti rinnettä ylös, kun näkee jonkin hohtavan rinteen takana. Ei suuremmatkaan jyrkänteet saa luovuttamaan, pakko nähdä mitä siellä on. Ponnistaen kohti huippua.

Ja sieltähän se lopulta sitten paljastuu, hohtava viikatemies, hampaat säteillen kylmää kuun valoa. Kauhistuen yrität kääntyä, mutta näetkin takanasi seinän, seinän, seinän, joka työntää sinua rinnettä alas kohti kalman kalisevia hampaita.

Nyt jyrkänteet vain nopeuttavat putoamistasi, ja jokainen liike kiihdyttää vauhtia kohti Herra Kuoleman jalkojen juurta.

Sinne tupsahdat että hups. Muut seuraavat perässä, omilla elämän kukkuloillaan.

Jokaisen kukkula on omanlaisensa kiivettävä, jokainen kiipeää oman kukkulansa.

Sellaista on elämän ja kuoleman mailla.

markent
No voi voi sentään. Ehti varmaan antaa anteeksi sinulle sen vesipesä kepposesi. Kai se ymmärsi, että leikkiähän se oli.

Salliiko Suomen laki muita vainajan lopullista käsittelymuotoa kuin kuolleena hautaamisen ja polttamisen?
Suuressa maailmassahan vainajia pakastetaan parempien aikojen toivossa.


Eiköhän tuo ollut asian jo unohtanutkin.
Tuo on kumma juttu tuo pakastaminen. Kun kerran on kuollut niin kuinka olettavat että heidät pystyttäisiin herättämään enää henkiin?
Eihän mammuttejakaan pystytä.
Käsittääkseni tuo ruumiiden pakastaminen ei ole ihan halpaa touhua ja onkin vain varakkaimpien toivoa ikuisesta elämästä?

Armitage, saat Kuoleman kuulostamaan kovin tylyltä.

Elämän kauneus on kovin pettävää. Kuin viettelijätär, Elämä antaa ensin toivoa, ja vasta liian myöhään näemme käärmeen sielunsa. Elämä manipuloi meidät toisiamme vastaan, saa meidät juoksemaan iäisyyden oravanpyörää, tavoittelemaan turhaan tavoittamatonta.

Elämä on petollinen kuin kylmä kuningatar, joka pitää meitä rautaisessa otteesaan. Kun uneksit lämmöstä tai kaipaat turvaa, heräät kuultaavaan kylmyyteen. Elämä lupaa meille kaiken, muttei anna meille mitään.

Elämän jano saa meidät tuntemaan Kuoleman pelkoa, ja kauhulla me odotamme tulevaa. Antautuen kärsimykseen takerrumme siihen minkä luulemme tuntevamme. Mutta lyhyet ovat onnemme hetket, ohitse lipuvia kuin syksyn keltaiset lehdet raivokkaassa virrassa.

Kuolema, tuo meille niin vieras, kuitenkin lopulta kätensä ojentaa. Mutta ihminen on epäileväinen - haparoiden hän vavahtaa, kuten Elämä hänet on opettanut pelkäämään.

Mutta Kuolema on kärsivällinen, kiirehdi se ei. Antaa ihmisen takertua, sillä hän ei ole vielä valmis. Ihminen yhä pakenee, viime voiminkin hänen on syöksyttävä eteenpäin.

Vaan askeleenmitan lyhyempi on aikamme täällä, jokaisen askeleen astuttuamme. Kuolema yhä odottaa, kunnes lopulta huomaa meidän uupuvan. Silloin vihdoin ymmärrämme, turhaa on pakomme. Suljemme silmämme ja antaudumme, kuin vanhan ystävän syleilyyn.

Kuolema on ihmisen luotettavin ystävä.

V.A. Koskenniemi

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!"

Kaunis syksyinen ilma, että joo...

Mestariampuja PiPi
Synnymme kuollaksemme.

Tämän tiesivät vanhat Egyptiläiset ja tekivät valmisteluja jo nuoressa iässä asian varalle. Nykyihminen yrittää elää valheessa, välttämättömän kuoleman suhteen

Mutta Egyptiläiset eivät suinkaan ajatelleet, että kaikki loppuu ruumiin kuolemaan!

Eino Leino:

Elegia

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, ei turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mun mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.

Mestariampuja PiPi
Synnymme kuollaksemme.
Kuka meistä haluaa olla se viimeinen, joka on saattanut kaikki läheisensä ja ystävänsä hautaan. Yksi toisensa perään menee ja sitä miettii, koska on minun vuoroni.

Niin, kaikkihan me kuollaan, mutta kun se "kaikki" oikeasti aikanaan realisoituu, niin paskat housussa odotamme vuoroamme.

Mistä tietää tulleensa vanhaksi?
Siitä, että värit haalistuvat ympärillä. Ei siksi, että näkö huononee vaan siksi, että liian usein "juhlissa" on ihmisillä mustaa yllä. Ja vaatekaapissa on enemmän mustia asuja kuin muita.

Jos tuo käy nuoremmalle ihmiselle, niin luottamus huomiseen menee helposti: mitä mikään kannattaa, kun kaikki kuitenkin kuolee.

Ja kuitenkin tärkeintä on tämä päivä, ja tämä päivä on hyvä päivä - kaikesta huolimatta.

Alahuuli väpättäen luin ton Eino Leinon Elegiaa -tekstin. Perkele sentään!
-Tippa tuli linssiin isolle miehelle.

Ja Hippa: Huolimatta kaikesta, tämä on kuin onkin hyvä päivä.

Tyräpoika.
Tuo Leino tuolla runollaan koskettelee syvältä meidän suomalaista mielenlaatuamme. Se sopii hetkeen hiljentyneeseen, mutta vain hetkeen.
Itse sen valtaan jouduttuaan, repäisen siitä itseni irti ja sanon itsekseni, älä itke - kuse senkin edestä.
Ihmisen on syytä muistaa, että elämme vain tätä hetkeä.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat